Hyvä bändi tarvitsee toimiakseen joukon ihmisiä, jotka täydentävät toisiaan ja ylittävät siten kunkin jäsenen henkilökohtaisen panoksen. Hyvä bändi on enemmän kuin osiensa summa; sekoitus taitoa, karismaa sekä kykyä kuunnella ja reagoida kuulemaansa. Musiikkityylistä riippuen tarvitaan toki hyvä biisi ja sille mieluusti hyvä sanoitus. Kaikki alkaa tästä. Ne yhtyeen jäsenet, jotka vastaavat laulujen kirjoittamisesta, kohtaavat joka kerta ainutlaatuisen kulttuurisen haasteen – heidän täytyy tuottaa maailmaan jotain uutta, mikä toimii välttämättömänä ehtona omaa materiaalia esittävän yhtyeen toiminnalle.
Monimutkaisen tästä lähtökohdasta tekee, että musiikkigenret ja niiden alagenret ovat varsin voimakkaasti sisäisten lakiensa ja estetiikkansa sitomia. Siinä mielessä ne muodostavat musiikillisia ja tekstuaalisia pienoismaailmoja; niillä on omat perinteensä, symbolien kenttänsä ja alakulttuurinsa. Ne saattavat olla erittäin jäykkiä vastaanottamaan uusia vaikutteita, mutta toisaalta niiden sisällä voi olla keskusteluja tarpeesta tuottaa uutta, uudistaa ja tuulettaa musiikillista ilmaisua.
Musiikki reagoi kuitenkin jatkuvasti aikaansa, sen yhteiskunnallisiin, teknologisiin ja kulttuurisiin muutoksiin. Kukin musiikintekijä painii tämän jännitteen kanssa: yhtäältä musiikki on sidoksissa perinteeseen, toisaalta sen täytyy tuoda siihen jotain ulkopuolelta. Joko tuosta uudesta tulee osa perinnettä tai sitten, kaikkein radikaaleimmissa tapauksissa, musiikki muodostaa uuden ja mahdollisesti irrallisen juttunsa, joskus jopa uuden perinteen siemenen.
Tämä on yhä harvinaisempaa, koska musiikillisen ilmaisun ääripäät on käyty aika lailla läpi puhtaasta minimalismista järjettömän mahtipontiseen orkestrointiin, merivirran hitaudella etenevästä ambientista räjähtävään noiseen. Suurin osa niin sanotusta valtavirtamusiikista sijaitsee ääripäiden turvallisessa ja yllätyksettömässä välissä, jopa tiettyjen loputtomasti toistettujen sointukulkujen ja samantapaisten hokemien ahtaassa laatikossa. Siellä kuulemma tehdään vielä musiikilla rahaa.
Itse olen operoinut marginaalissa, ennen muuta doom metalin, progressiivisen rockin, ambientin, psykedeelisen popin ja akustisen folkin parissa. Nämä ovat alagenreinä toisaalta hyvin erilaisia, mutta niillä on myös selkeästi yhteistä. Ne ovat kaikki enemmän tai vähemmän taaksepäin katsovia, jopa kuolleita musiikkeja. Vaikkakin osin erilaisissa retrobuumeissa esiin kaivettuja.
Uusi kiinnostus näihin musiikkeihin tuottaa minulle mahdollisuuden niin tyylikokeiluihin, katoavien musiikkien perinteen ylläpitoon, genrerajojen tarkasteluun ja ylityksiin kuin oman muusikkouteni haastamiseen ja toivottavasti monipuolistamiseen. Avainsanoja ovat muutos, minimalismi, melodia ja melankolia.
Sinänsä laulun syntyaskeleet saattavat olla tyylistä ja esteettisistä raameista vapaita. Mikä tahansa saattaa laukaista laulunteon prosessin: uni, lause kirjassa, kadulla tai työpaikan kahvipöydässä, matka vieraaseen paikkaan tai hauras ajatus kotisohvalla. Se mikä näitä hetkiä yhdistää, on eräänlainen intuition välähdys.
Pieni ajatus tai nimi on yhtäkkiä merkityksistä painava, se sisältää tarinan, joskus jopa siihen sitoutuneen musiikillisen teeman. Joskus se täytyy kirjata tai äänittää välittömästi, ettei se pääse karkuun. Joskus unohtumaan päässyt idea palaa jalostuneena muutaman kuukauden päästä. Silloin siinä on vielä ylimääräinen rikkauden kerros, ajatus paluusta työstämään jotain, mikä on hautunut alitajunnassa. Vähitellen näistä alkulähtökohdista syntyy ajatus rakenteesta, usein myös melodioiden ja riffien liitosta suhteessa tarinaan, kuviteltuun tai liiankin todelliseen.
Usean musiikkityylin parissa työskentelystä seuraa se, että kaikille musiikillisille ideoilleni löytyy sopiva jatkoalusta. Laulu ikään kuin liukuu vähitellen osaksi tiettyä musiikkialakulttuuria. Vaikka lähden työstämään laulua akustisella kitaralla oikeastaan lähes aina, työstötapa ei itsessään millään tavalla määritä sen lopullista orkestroitua muotoa – nylonkielen värähdyksestä on lopulta lyhyt matka särökitaran riettaaseen sustainiin.
Itse katson, että akustinen ja minimalistinen alkulähtökohta näyttää laulun paljaana ja testaa tinkimättömällä tavalla sen toimivuuden. Kaikki eivät työskentele näin; laulu voi syntyä vaikka sähköistä soundia muokkaamalla tai tietyn rytmipohjan toistamisella. Monet käyttävät yhtyettään laulunkirjoittamisen ponnahduslautana, jammailun hetkestä syntyy jotain yllättävää ja käyttökelpoista. Silloinkin yhtye on enemmän kuin osiensa summa.
Maailma näyttäytyy laulunkirjoittajalle jatkuvasti uuden laulun mahdollisuudelle avautuneena.
Kirjoittaja on turkulainen kulttuurihistorioitsija ja muusikko, joka avautuu myös sosiaalisessa mediassa itseään kiinnostavista ilmiöistä.