Talvinen tiistai Tampereella ja viiden bändin kattaus Klubilla. Mikäpä siinä, tuumin, ja niin näkyi tuumineen moni muukin. Nile lienee teknisen death metalin tunnetuin nimi, ja jo pelkästään rumpuhirmu George Kollias houkuttelee rummuttavan kansanosan yhtyeen keikoille.
Pitkän kaavan iltaman potkaisi käyntiin norjalainen Goat the Head hikeä ja melua säästämättä. Vaikka bändi on Norjasta, se tuo mieleen itänaapurinsa muutamat rupisemmat artistit, erityisesti kitarasoundien vuoksi.
Kourallinen yleisöä seurasi hyväksyvästi nyökytellen, kun haalareista ja turkisliivistä esiintymisasunsa koostanut Per Spjøtvold heilui ja melskasi edestakaisin. Mies soitteli välillä mahtavaa hihnasyntikkaa, ja tämä oli varmasti ensimmäinen kerta, kun kyseinen instrumentti sai minussa aikaan positiivisen reaktion.
Vähän hukkaan Goat the Head tällaisena iltana meni, mutta yhtye näkyy keikkailevan sen verran ahkeraan, että eiköhän sen tässä ehdi nähdä.
Kotimaanvahvistus Pressure Points progeili seuraavaksi. Yleisö oli yhä pieni ja hiljainen, eikä bändikään saanut kovin lennokasta meininkiä aikaan. Bändi soittaa kyllä tolkuttoman hyvin ja siihen nähden on harmi, ettei laulajakitaristi Kari Olli ole kovin suvereeni laulaja. Tuuraajakitaristin kanssa esiintynyt yhtye ei nyt muutenkaan yltänyt parhaaseensa, koska silminnäkijätodistusten mukaan oikeasti vahvojakin esityksiä on ollut.
Jollakin tavalla tuntui, että vasta setin lopussa PP sai päälle soittamisen riemun ja fiiliksen, joka progressiiviseen musiikkiin olennaisesti kuuluu.
Ruotsalainen Bibleblack tuli lavalle suurieleisesti, mutta kärsi pahasta karismavajeesta. Laulaja Kacper Rozanski yritti kaikkensa, mutta yleisö antoi bändille vaimean vastaanoton.
Bibleblackin musiikkia on vaikea kuvailla tyhjentävästi, mutta jonkinlaista modernia perusmetallia se varmaan on. Thrash-tempoissa vierailtiin moneen kertaan. Keikka oli illan ensimmäinen, jolla esiintyjä turvautui taustanauhoihin.
Mercyful Faten Evil ja jonkinlainen Satan’s Fall -tiivistelmä tulivat hyvin soitettuina covereina, mutta eivät onnistuneet juuri nostamaan tunnelmaa. Tuntui hölmöltä, kun Rozanski mainosti erikseen, että kitaristi Mike Wead kuuluu myös Mercyful Faten vahvuuteen. Bändihän ei ole ollut aktiivinen vuosiin, eikä Wead luonnollisesti kuulunut kokoonpanoon vuonna 1983.
Sitten alkoi Klubikin jo täyttyä. Melechesh hyökkäsi lavalle tyylikkäästi Lähi-idän tunnelmissa ja keräsi hetkessä lavan eteen kunnon tungoksen. Tämä bändi selvästi haluttiin nähdä.
Melechesh rykäisi väkevän kolmevarttisen. Karismaa, soittotaitoa, hyviä biisejä. Rytmisesti meiningissä oli ehkä liikaakin napatanssi-komppia, mutta puutumaan ei ainakaan tässä ajassa vielä päässyt.
Huvittava yksityiskohta oli jokaisen biisin välissä soinut sama taustamatto. Tavallaan se toimi, tavallaan ei.
Bändi on osoittanut nyt sekä levyllä että lavalla, että sillä on kykyä paljon muuhunkin kuin pelkkään etnokliseiden kierrätykseen. Tulevia tekemisiä kannattaa seurata.
Lopulta tuli aika, jolloin Nile-nelikko valtasi lavan. George Kolliaksen rumpusetti oli tosin tehnyt sen jo aiemmin niin, että lämppärien kamat piti survoa lavalle puoliväkisin.
Nilellä oli tilaa ja tilausta, ja se täytti molemmat. Bändi on kiertänyt tolkuttoman pitkään uusinta Those Whom the Gods Detest -levyä (2009) mainostaakseen. Väsymys ei ainakaan yleisöön näkynyt, sen verran skarppia meininkiä keikka oli alusta loppuun.
Bändi on nykyään nelihenkinen, kun basistilaulaja Chris Lollis on vakinaistettu. Mies on heti ottanut ison roolin lavan keskiössä, täydestä syystä. Hän on paitsi tyylikäs basisti, myös erittäin karismaattinen keulahahmo. Huvittavaa, että vanhastaan keskipisteenä ollut Dallas Toler-Wade tyytyy tukkansa ajeltuaan pienempään rooliin.
Bändi on musiikkiinsa nähden aina hyväntuulinen ja rento. Karl Sanders hymyilee ja naureskelee sen kun kerkiää ja Kollias vetelee supermieskomppejaan silmät kiinni. Oikeastaan Lollis tuo bändin lavaolemukseen ihan tervetullutta jyrkkyyttä.
Soitossa ei ole tämän bändin kohdalla huomauttamista. Järjen ja suorituskyvyn rajamaille viedyt taidot saavat haukkomaan henkeä, mutta bändillä on myös nippu hyviä biisejä. Settilista painottui luonnollisesti uusimpaan levyyn, ja etenkin keikan avannut Kafir! ja nimibiisi jäivät mieleen. Utterances of the Crawling Deadia olisi ehkä vielä kaivannut.
Kun Black Seeds of Vengeance saatiin finaaliin, hyväntuulinen nelikko jätti Klubin lavan kerralla, ilman encoren mahdollisuutta. En tiedä, tekeekö bändi aina näin, mutta jonkun ässän hihasta olisin kyllä voinut vielä kuunnella.
Teksti ja kuvat: Vilho Rajala