Teksti ja kuvat: Markus Laakso
Kun olin nuori ja innokas lukiolaispiiskatukka, parhaat paikat bongata uutta musiikkia olivat Radiomafian Metalliliitto, MTV:n Headbanger’s Ball ja ystäväni Villen levyhylly, jonka äärelle kispasin harva se viikko.
Siinä missä Klaus Flaming ja Vanessa Warwick soittivat ohjelmissaan metallia laidasta laitaan, Ville keskittyi pääasiassa pikimustaan undergroundmetalliin ja sen kalmankatkuisiin oheistuotteisiin. Hän haali käsiinsä kaikki mahdolliset zinet maailmalta ja pysyi tällä tavoin ilmiön aallonharjalla, sata askelta kaveripiiriään edellä. Ja tilasi aivan helvetisti levyjä kaikkialta. Mitä harvinaisempi ja “truempi” kiekko oli, sitä varmemmin se löysi tiensä Villen kokoelmiin.
Eräänä syysiltana äkkäsin hänen hyllyssään Pentagramin Relentlessin (1985/1993). Päättelin vuohipääkansikuvan perusteella, että kyseessä on oltava übersatanistista black metalia tai vähintään Venomia.
Iskin kiekon kelkkaan ilman suurempia odotuksia. Teiniviiksieni hento varjo nousi yläviistoon, kun Bobby Lieblingin kuulas ääni kajautti “All right!” Victor Griffinin pahaenteisen riffittelyn päälle.
“Tämähän on parasta lajissaan sitten Black Sabbathin!”, muistan tuumanneeni tuoreeltaan. Olen yhä samaa mieleltä. Kappale oli Death Row, vuosi kenties 1993 tai 1994.
Missasin keväisen Korjaamon-keikan, jolta taltioitu, turkulaisen Svart Recordsin julkaisema Live Rites -livelevy on niin pirun kova, että odotukset Nosturin-keikkaa kohtaan hipoivat pilviä. Oulussakin bändi oli kuulemma hallinnut suvereenisti edellisenä iltana. Harvan yhtyeen takia jaksaa matkustaa 400 kilometriä suuntaansa, mutta Pentagram on pyhiinvaelluksensa ansainnut.
Jonotin sisäänpääsyä Nosturin tuulikaapissa, kun joku koputtaa selkään ja sanoo: “Excuse me, can I get through so I can provide a show for you guys?”. Siinä se patsasteli elävänä edessä ja väläytteli hampaitaan harmaantuneen kuontalonsa lomasta, Bobby Liebling, amerikkalainen doomjumala. Ei pössömpi startti illalle.
Lord Vicarin tuomionmessu oli täysissä tohinoissa ja ensimmäinen lämmittelyakti, ruotsalainen Doomdogs, jo pukuhuoneessa, kun saavuin permannolle. Ex- Reverrend Bizzarre -kitaristi Kimi “Peter Vicar” Kärjen ja laulaja Christian Linderssonin (Terra Firma, Count Raven ja Saint Vitus) komppania louhi koulukunnalle pokkaavaa doomiaan ihan messevästi, joskaan ei kovin mieleenpainuvasti. Täytyy totuuden nimissä myöntää, ettei keskittymiskykynikään ollut optimitasolla, koska Pentagramiahan tänne tultiin katsomaan.
Pentagramilla on ollut lukuisia kokoonpanoja 40-vuotisen historiansa aikana, ja nykyinen on yksi sen vahvimmista. Erityisen ilahduttavaa on ollut Griffinin, Lieblingin hedelmällisimmän aisaparin, paluu. Kuten yhtyeen vaihtelevan tasoisesta diskografiasta kuuluu, homma ei vain toimi yhtä luontevasti muiden kitaristien kanssa. Paluualbumi Last Rites (2011) yllätti tasokkuudellaan ja sitä edeltävä aidosti merkittävä tekele Be Forewarned (1994) oli sillä erää Griffinin viimeinen bändin riveissä. Eihän Griffin mikään Iommi ole levyllä eikä lavalla, mutta äärimmäisen tärkeä osa Pentagramia joka tapauksessa.
Nosturissa hän esiintyi hillityn coolisti, vähäeleisesti mutta paikkansa tuntevasti. Keekoilun sijaan mies antoi harvinaisen murakoiden soundiensa ja sielukkaan, joskaan ei millintarkan, soittonsa puhua puolestaan.
Lieblingin selvästi värikkäämpi lavapersoona jakautui kolmeksi: ilveileväksi pelleksi, pulleasilmäiseksi sekopääksi ja yleisöä rakastavaksi hevipapparaiseksi. Historiaansa nähden yllättävän vetreä 57-vuotias jaksoi siis telmiä, hämmentää ja hauskuuttaa.
Hän simuloi härskejä kielensuudelmia Griffinin soolokädelle, hiippaili ympäri lavaa kuin sairaalloinen menninkäinen silmämunat kuopistaan ulos pursuten ja nautti silminnähden bändinsä ansaitusta paluusta doomin huipulle. Ja muisti kiittää yleisöä lämminhenkisesti, jumalan siunauksia unohtamatta.
Rumpali Albert Born ja basisti Greg Turleystä koostuva rytmiryhmä puksutti eteenpäin kuin höyryjuna, eikä jättänyt motkottamisen varaa. Etenkin kuulapäinen Turley loisti tontillaan, joskaan hänen kuvionsa eivät edusta korkeinta fysiikkaa. Tämäntyylinen musiikki ei progeilua kaipaa.
Liebling ei yllä enää korkeimpiin nuotteihin, eikä yritäkään, mutta hänen äänensä oli loistavassa kunnossa – paljon paremmassa kuin edellisellä Helsinki-visiitillä, jolloin mies kärsi flunssasta. Mies on käynyt läpi 40 vuotta kestäneen heroiini- ja crackhelvetin, ja on ollut nyt kuivilla jokusen vuoden tuoreen avioliiton ja isyyden ispiroimina. Joku huuteli yleisöstä ensimmäisten biisien jälkeen: “Heroin! Heroin!”. Voitte kuvitella ahdistuksen ja myötähäpeän määrän…
Sign of the Wolf (Pentagram), mielestäni yhtyeen tärkein biisi, kuultiin heti alkukahinoissa. Ystäväni Ville, se levyhyllymies, opetteli soittamaan bassoa ja liittyi bändiin pian sen jälkeen, kun olin löytänyt Pentagramin hänen avullaan. Bändiläiset pyysivät minua ehdottamaan jotain covervetoa repertoaariinsa, joten vinkkasin heille juuri tuon kappaleen.
Historia kulkee sykleissä. Kun perustimme oman perinnedoombändin vuosi sitten, treenasimme saman veisun heti ensimmäiseksi. Nosturissa biisi meni täysin ohi valokuvausvelvollisuuksieni takia – kuulin vain Griffinin paksusti murisevan kitaran ja hieman huojuneen komppauksen. Harmittaa.
Menetystä kompensoi se, että yleisön joukossa näkyi riemastuttavan paljon ei-ironisilla viiksillä, patchatuilla farkkuliiveillä ja kasaritukilla varustettua doomsukupolvea, joka ei ollut syntynytkään, kun Liebling ja kumppanit tehtailivat magnum opuksensa. Uuden doomsukupolven suupielet kääntyivät samaan tapaan kohden tähtiä kuin omani liki pari vuosikymmentä sitten samojen kappaleiden ääressä. Settilistaa näet dominoi Relentless, mutta bändin seuraavaksi tunnetuimmat levyt, Day of Reckoning (1987) ja Last Riteskin, olivat myös hyvin edustettuina.
Keikka ei ollut kuitenkaan maaginen, taianomainen tai tajuntaa räjäyttävä, vaan hyvä perusveto bändiltä, jolla on pirusti kovia biisejä. Vaikutusta tosin latisti edellisiltainen Sielun Veljet -spektaakkeli, joka oli oikeasti mosauttaa pään ja sitä ympäröivän universumin atomeiksi.
Oli silti ilo ja kunnia todistaa, kuinka kovassa vedossa neljäkymmentä vuotta sitten perustettu virginialaisbändi on tänä päivänä. Eikä homma jää tähän, vaan luvassa lienee lisää vielä hyväksi toviksi.
Kiitos Bobby Liebling, Victor Griffin ja Pentagram. Kiitos ystäväni Ville.