Eli seuraavaksi listaa festarin parhaista, pahimmista, metallisimmista ja vekkuleimmista ilmiöistä…
Alueen viihtyvyys
- Jaakko:
Suvilahti oli sama ihanan kolkko itsensä, toki alueen laajeneminen puisto-barbequen ja ruokapuolen osalta oli plussaa. Taisi bajamajojakin olla aikaisempaa enemmän tarjolla. Päälavan koon pienenemistä ei käytännössä huomannut, toisin kuin iänikuista Tuska-vaivaa eli lokkeja. Eikö niitä nyt ihan oikeasti saa sieltä helvettiin?! Tulkoon vaikka vihreät, vassut tai vihervassut niskaan, mutta kunnon latinki ”Vihtavuoren Sertiä” niin loppuu se kiikattaminen.
- Aki:
Viime vuonna totesin vastaavassa Tuska-raportissa äärimmäisen tyytyväisesti, että Suvilahden Tuska saavutti tuolloin parhaan kulminaatiopisteensä ikinä. Alue oli vuosi toisensa perään hioutunut yhä mukavammaksi ja viime vuonna puistobaarialue, sauna-alue, Black Dining viskibaareineen ja yleinen sujuvuus pitivät huolen siitä, että Kaisaniemeä ei tullut oikeastaan kaivattua enää millään tavalla, toisin kuin vielä muutamana vuonna aiemmin.
Kuva: Andi Balogh
Nyt joudun päinvastaisesti toteamaan omaksi harmikseni, että takapakkia tuli jonkin verran. Tämä johtui todennäköisesti pääasiassa siitä, että Suvilahden alue oli jälleen jonkinlaisessa remontissa.
Alue tuntui nyt hieman tiiviimmäksi puristetulta, mikä aiheutti paikoitellen melkoisia ihmismassojen puristuksia. Koko Tuska-viikonlopusta jäi bändien ohella ensimmäisenä mieleen jonot. Jonot porteilla, jonot narikassa, jonot turvatarkastuksessa, jonot anniskeluun, jonot anniskelussa, jonot saunassa, jonot ruokatiskeillä ja… jonot joka paikkaan. Voi olla, että aika on kullannut muistoja viime vuosista, mutta jotenkin nyt jäi sellainen kutina, että jostain oli riipaistu hieman resursseja tai tilaa pois ja se kulminoitui tällä kertaa hieman jähmeämmin sujuvalla tavalla.
Toki Tuska on edelleen toimiva kokonaisuus! Tuskassa kun kaikkien lavojen soundit pelaavat, hommat sujuvat mukavasti, kattaus on kaltaiselleni sekamusiikkifanille aina mahtaisa ja seuraa riittäisi vaikka alueelle saapuisi yksin. Tuska ei ole ainoastaan vuotuinen tapa. Se on osa elämää. Eikä se olisi todellakaan osa elämää, jos siellä olisi jotenkin epämukavaa käydä. Tuskaan lähtee ja Tuskasta poistuu aina hymyssä suin.
Mistä päästääkin kätevästi aasinsiltaa pitkin seuraavaan kategoriaan…
Epämetallisin hetki
- Aki:
Minä!
Kaikessa aiemmassa Tuskan alueesta marisemisessa on kyse oikeastaan vain yksityiskohdista määkimisestä. Aika turhastakin sellaisesta. Kolmenkympin ylittäneen hevitoimittajan mukavuudenhaluisuudesta ja nurisemisesta. Sen musiikkifanin nihkeilystä, joka vielä 10 vuotta sitten tuli Tuskaan taskulämmin Coca-Cola pullo puolillaan rommia ja puolillaan colaa, poltti itsensä päreiksi auringossa ja nautti täysin rinnoin festareista, mutta haluaisi nykyisellään suurin piirtein hienostella keikat sohvalta käsin pienpanimo-olut optimaalisen viileässä lasissa kädessään ja täydellisen vaivattomasti. Ruokakin saisi olla täydellisiä haarukalla ja veitsellä syötäviä Street Food -burgereita ja burritoja.
Mitään ei pitäisi joutua tekemään minkään eteen. Pah! Ei siis festareille, vaan ihan itselleni. Turpa kiinni ja nauti!
- Jaakko:
Kihlatun ja kollegan kanssa kolmistaan käyty lemmikkieläin- ja poliitiikkapainotteinen juttutuokio vip-baarin sisätiloissa Mayhemin keikan aikaan.
Kuva: Andi Balogh
Metallisin hetki
- Aki:
Tuska-kansa. Tätä tulee hehkutettua usein ääneen ja puheissa, eikä niinkään raporteissa ja kirjoituksissa. Nyt te, hyvä Tuska-kansa, saatte tätäkin kautta isoa kättä. Teihin kuulutte kaikki. Järjestäjät, bändit, talkoolaiset, myyjät, asiakaspalvelijat, roudarit, yleisö… Kaikki!
Tuskan yhteishenki tuntuu olevan aivan omassa luokassaan. Kansa saattaa olla missä tahansa kunnossa nollasta promillesta kaatosooseihin, mutta minkäänlaista tappelua, rähinöintä, sikailua tai perseilyä ei tunnu tulevan vastaan koskaan. Tottakai sitä välillä tönityksi tulee ja välillä näkee kaatuilua ja hassuilua, mutta vierailin tällä viikolla myös Provinssissa, missä tunnelma oli tyystin päinvastainen. Tätä ei aina Tuskassa meinaa tajutakaan, tai ainakaan muistaa tarpeeksi hyvin, mutta kyllä täällä on yksi Suomen festareiden mukavimmista festarikansoista ja tuntuu aina aidosti siltä, että parikymmentätuhatta ihmistä ovat aidosti samassa veneessä.
- Jaakko:
Vanha sirkkelinterä Udo Dirkschneider Tuska-sunnuntaina. Näin setistänsä vain loppuosan, mutta voi herranjestas miten sekin riitti alleviivaamaan tämän ikinuoren pussihousupatukan läpeensä metallista olemusta ja musiikkia. Fast As a Shark!
Kuva: Mikko Pylkkö
Parhaat eväät
- Aki:
Tästä päästäänkin eteenpäin henkilökohtaisessa kermaperseilyssäni, mutta mennään nyt päätyyn asti, kun kerran tälle linjalle lähdettiin! Black Dining. Olimme varanneet seurueelle täältä pöydän juhlistamaan Tuskan alkua heti perjantai-päivän aluksi. Kannatti! Todellakin kannatti. Tunnelma ei ollut liian hienostoleva, mutta ravintolatunnelma saavutettiin ja ruoka oli sitä luokkaa, että teki mieli tilata tupla-annokset. Jäi tilaamatta. Onneksi. Muuten olisin kierinyt alueelta ulos.
Kukapa olisi uskonut, että 5 € -hintainen Mustamakkarahodari voi olla yksi herkullisimmista ruoista, mitä olen vähään aikaan suuhuni pistänyt. Puhumattakaan paikan burgereista, täydellisen rapeista ranuista ja aperatiiveista. Fine diningia keskellä festarialuetta.
Tarpeellista? Tuskin. Rakastinko? No totta helvetissä!
- Jaakko:
Söin grillikojulla perjantaina kanaa kahdessa eri muodossa kahteen eri kertaan. Muuten keskityin ravitsemuspuolella ns. olennaiseen. Tasavahvaa settiä kaikkinensa.
Erityisesti jäi kuitenkin mieleen festarialueen kahvipisteiden musta kulta myyntipaikasta riippumatta.
Mieleenpainuvin asu
- Jaakko:
Oikeastaan joka kerta ennen Sonata Arctican keikkaa sitä kelaa mielessään, että kuinkahan värikkäältä Tony Kakko näyttää tällä kertaa. Tuska-sunnuntaina miehellä oli päällä enempi punaista. Olisko se nyt sitten uusi musta?
Kuva: Andi Balogh
- Aki:
Tänä vuonna mieleen jäi oikeastaan se, ettei jäänyt oikeastaan mitään mieleen. Jo vuosien ajan Tuskassa on tottunut näkemään ties mitä kaasunaamarisankaria, Pikachu-pukua, venäläistä upseeria, sateenkaariyksisarvista tai Muumia, mutta joko olin pahemman kerran sokeutunut tai sitten festarikansa on alkanut aikustua liikaa, mutta tällä kertaa ihan vastaavanlaisia irtiottoja ei jäänyt mieleen.
Tosin mikäpä minä olen sanomaan tästäkään mitään, liikuttuani esimerkiksi lauantaina alueella patchiton farkkutakki ylläni, jalassani mustat farkut ja päälläni musta bändipaita. Täten lupaankin värittää omalta osaltani ensi vuonna Tuskan näkymää ja keksiä jotain ihan älytöntä. Ainakin päiväksi.
Lähtekää tekin mukaan! Tehdään Tuskasta 2018 oikea maailmanluokan friikkisirkus!
Kuva: Andi Balogh
Parhaat keikat
- Aki:
Tänä vuonna Tuskan artistipaletti tarjosi kourallisen takuuvarmoja bändejä, muutamia isoja kysymysmerkkejä ja tietenkin liudan bändejä, jotka eivät lähtökohtaisesti ihan täysillä innostaneet. Ihan kuten viime vuosina Tuskalla on ollut tapana, löytyivät ne koko festarin kovimmat tärpit yllättäen sieltä niiden bändien joukosta, joiden ei varsinaisesti osannut odottaa kipuavan sinne mieleenpainuvimpien esitysten joukkoon.
Fear of Domination! Tunsin bändin etukäteen tasan yhden biisin muodossa ja painelin katsomaan bändin Tuska-keikkaa lähinnä tietoisena siitä, että toisen mikin varressa häärää tätä nykyä monista yhteyksistä tuttu Sara Strömmer. Yllätys olikin melkoinen, kun keikka ei todellakaan jäänyt vain tutun laulajan näkemisen mittaiseksi kuriositeetiksi. Fear of Domination tykitti nimittäin oikeastaan koko Tuskan tarttuvimman keikan!
Kuva: Andi Balogh
Meininki hallissa oli käsinkosketeltava, tarttuvaa biisiä ja coveria tuutattiin ilmoille ja tuntui kuin olisi saapunut viimein sellaisiin tarttuvan metallin bileisiin, mitä monet hehkuttavat tapahtuvaksi Turmion Kätilöiden ja Amaranthen kaltaisten bändien keikoilla, joista ei ole aina itse saanut ihan täyttä juhlaa irti. Fear of Domination, lujat biitit, tiukat riffit, hyvä meininki ja kahden laulajan täydellisen irrotteleva yhteistyö piti sisällään niin paljon särmää ja lahjakkuutta, että tässä kohtaa sen uskaltaa sanoa: jos hevin maailma on reilu, tästä bändistä kuullaan vielä ja paljon!
Apocalyptica! Tätä bändiä kohtaan olen kokenut aina jonkinlaista viha-rakkautta. Määrittelemätöntä sellaista. Ne levyt, joille Apocalyptica on tehnyt itse biisinsä, eivät ole oikein koskaan napostelleet erityisemmin. Metallica-coveritkaan eivät ole liiemmin innostaneet levyltä asti. Eli toisin sanoen Apocalyptica on ollut albumimuodossa aika tyhjä arpa.
Kuva: Andi Balogh
Mutta entäpä livenä? Tarttuvaa, taidokasta ja lennokasta kuin riivattuna! Metallican taattuihin tavaramerkkimelodioihin, -riffeihin ja -sooloihin ei meinannut malttaa edes kiinnittää huomiota, kun sai monttu auki tuijotella turboahdetun lahjakkaan bändin soittoa. Vaan kyllähän se settilistakin oli timangia aina Master of Puppetsista Oneen ja kaikki yllättäneestä Escapesta Oriniin.
Aurinko paistoi, kansa nautti ja bändi oli hyvällä päällä. Vielä kun yleisö olisi tehnyt vähän enemmän laulutyötä käskettyä, olisi keikka ollut suurin piirtein täydellinen.
HIM! Tätä osasi ehkä vähän odottaakin, vaan enpä silti voi sanoa HIM-fanittaja olleeni koskaan. Nyt taidan olla? Sopivasti juuri bändin lopettaessa.
Keikassahan ei ollut yksinkertaisesti mitään valittamista. Tuntui että HIM oli Tuskan kunniaksi ruuvannut heviä soundia ja säröä vähän tavallista raskaampaan osastoon, settilista sisälsi palttiarallaa kaikki bändin tärkeimmät biisit ja tunnelma keikan aikana oli käsinkosketeltava heti ensitahdeista alkaen ja aina mahtavaan ilotulitukseen asti.
Sitten oli tietenkin Ville Valo. Mies, jonka ei tarvitse kuin laulaa käsittämättömän vaivattoman oloisesti, kävellä huolettoman oloisesti lavalla ja vilkuilla yleisöön saavuttaakseen suuremman karisman kuin moni lavalla päällään hyppivä on ikinä saanut aikaiseksi.
Kuva: Andi Balogh
HIM:ia on kutsuttu usein Suomen suurimmaksi rock-bändiksi. Toisinaan tätä toppuutellaan sanomalla HIM:ia ”vain” popiksi. Tuskan lavalla HIM oli ensimmäisenä mainittua. Voin vain kuvitella, miten liikuttava kokemus tämä oli niille bändiä 20 vuotta seuranneille faneille, jotka matkustivat maailman toiselta puolen kokeakseen nuoruutensa sankarien esiintymisen vielä kerran. Täytyypä ottaa HIM:in jäähyväiskeikkoja haltuun vielä useampikin. Maksoi mitä maksoi.
Tokihan sitä on mainittava, että Devin Townsend, Mastodon, Triptykon, Throes of Dawn ja Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus toimittivat odotetunlaiset festaripaketit ja nekin lujasti kolisivat tähän osoitteeseen, mutta kun puhun tulevina vuosina Tuskasta 2017, tulen mainitsemaan etunenässä juurikin mainitun bändikolmikon. Jopa itselleni yllätyksenä!
- Jaakko:
Brother Firetribe, Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus ja Sonata Arctica täyttivät lupaukset kaikista kokonaan näkemistäni keikoista.
Kuva: Mikko Pylkkö
HIM oli sen sijaan mahtava. Bändi tuli edellistä – ja ensimmäistä kertaa todistettua vuoden 2001 Ruisrockissa. Mietin etukäteen, että – sallinette ilmaisun – himmailevatko ne vain viimeisellä rundillaan.
Ei sinnepäinkään! Rasvattuna kulkenut hittiputki toi muistot ja fiiliksen pintaan. Henkilökohtaisesti homman kruunasi tapaaminen mestari Valon kanssa. Sen tapaamisen tarinoista lisää Infernon vielä tulevissa Tuskan-minihaastiksissa.
Karvain pettymys
- Aki:
Yksi bändi ja yksi oheisohjelma. VUUR. Anneke van Giersbergenin VUUR. Mikä tahansa, missä Anneke on mukana, on kultaa. Tai niin ainakin luulisin.
Nyt jouduin kuitenkin sellaiseen tilanteeseen, jossa alkoi hieman arveluttaa, miten tämä uusi ”progemetalliprojekti” oikein lähteekään. Tämän huomasi keikalla oikeastaan yhdestä seikasta. Kun lavalta tuutattiin The Gatheringia tai The Gentle Stormia, biisit olivat hyvyyttä ja meininki kohdallaan. Kun VUUR pääsi oman materiaalinsa pariin, sävellykset kuivuivat hieman tunnistamattomaksi riffijonoksi vailla nousuja tai laskuja. Vailla isoimpia fiiliksiä.
Voi olla, että tämä kaikki johtui vain siitä, etteivät biisit olleet entuudestaan tuttuja. Toivon olevani väärässä! Koska Anneke on ihanin. Ja maailman parhaita laulajia. Siksipä haluan fanittaa kaikkea mitä hän tekee. Ehkä tulen fanittamaan tätäkin, mutta tuntuihan se hieman oudolta, kun jo festareiden ensimmäinen todistettu esiintyjä haukotutti pahemman kerran.
Kuva: Andi Balogh
Ja sauna. Okei, okei. Saunominen festareilla. Mitä odotan? Tai onko tätä pakko olla ollenkaan. No sanotaan näin, että jos on ja kun tätä haluan harrastaa, niin kyllä sen nyt jotenkin pitäisi myös pelittää. Sauna-alueella vaikutti olevan töissä tasan yksi ihminen myymässä alkoholia, jakamassa pyyhkeitä ja järjestämässä käsittämätöntä ”narikkajärjestelmää”, jossa käteesi kirjoitettiin numero, omaisuudellesi tarkoitettuun kassiin kirjoitettiin sama numero ja tästä huolimatta heitit kamat itse epämääräiseen muovikassipinoon ja koko saunomisen ajan pitelit peukkuja, etteivät kaikki tavarasi ole lähteneet vahingossa tai tahallaan jonkun muun matkaan. Siitä oli saunan rentoutuminen aika kaukana.
- Jaakko:
Minä. Johtuiko kelistä, stressistä vai iästä, mutta valtaosa niistäkin keikoista, mitkä piti etukäteen katsoa, jäivät näkemättä. Työtehtävät ja tuttujen tapaaminen veivät ajastani leijonanosan – mikä toki isoksi plus-merkkiseksi vastapainoksi luettakoon.
Toiseksi pettymykseksi luettakoon 20-vuotiaan Tuskan bändikattaus. Liiaksi tuttu ja turvallinen, liian vähän yllätyksiä ja liian vähän mestaruussarjaosaston nimiä noin juhlavuoden ohjelmaksi.
Kuva: Andi Balogh
