Spektaakkelimaista toimittamista – Avenged Sevenfold kiehutti hornankattilaa Helsingissä

Avenged Sevenfold, Disturbed, Chevelle – Hartwall-areena, Helsinki, 7.3.2017

Kuva: Jussi Niemelä

Keikka-arvioissa on tullut hehkuteltua erinäisiä bändejä Slayeristä Kvelertakiin ja Opethista Manowariin, mutta kyllä Avenged Sevenfoldilla on ihan erityinen paikka tämän kirjoittajan sydämessä. Yhtye on myös muistanut kiitettävästi Suomea vierailujensa määrässä ja on hienoa todistaa, kuinka se pystyi jo toisen kerran myymään Hartwall-areenan loppuun.

Eräänlaisena illan toisena pääbändinä toiminut Disturbed kirvoitti jälkikäteen paljon ylistäviä lausuntoja paikalla olleilta, mutta allekirjoittaneen keikka jätti hieman kylmäksi. Yhtyettä on nautinto kuunnella levyltä ja sen musiikki toimii esimerkiksi oivana tsemppimateriaalina. Liveolosuhteissa tulee kuitenkin tunne, että keikkasuosikeiksi muotoutuneissa kappaleissa on vähän turhan paljon samanlaisia junttauselementtejä ja meininki on välillä monotonista. Sen vuoksi hehkutettu ja haukuttu Simon & Garfunkel -laina The Sound of Silence oli ehdottomasti yksi setin kohokohdista.

On myös sanottava, että pienikin yleisön mollaaminen vaikuttaa heti alentavasti omaan keikkatunnelmaani. David Draiman ehdotteli ennen The Light -kappaletta (Immortalized, 2015) yleisön osallistumista mukaan ja kun vastaus ei ollut innokkuudeltaan hänen odotustensa mukainen, oli jatkokommentti tyyliin: ”Eipä kuulosta kovin lupaavalta.” Ei näin.

Disturbedin aikaan lavan keskiosassa oli minimalistinen taustakangas, mutta pääbändi Avenged Sevenfoldin aloittaessa lavan koko valtava rakennelma paljastui. Ramppeineen, screeneineen ja muine rakennelmineen lava oli aidosti vaikuttava ja se loi tunnetta, että nyt on tultu katsomaan suuren maailman konserttia.

Uusimman levyn, The Stagen (2016) nimibiisi aloitti levyn tapaan setinkin ja oli tavallaan rohkea valinta kärkipaikalle. Kappale käynnistyy vähitellen, eikä se ole yhtyeen kappaleiden nopeimmasta päästä, ja kestääkin eri vaiheineen kahdeksan ja puoli minuuttia. Hyvin se kuitenkin sai joukot mukaansa ja perään esitetty Afterlife räjäytti pankin lopullisesti. Sen sokerikuorrutetun kertosäkeen aikana kuultiin myös yleisön äänekästä yhteislaulua, joka tuli tutuksi illan mittaan.

Muutenkin loppuunmyyty Hartwall-areena oli pitkästä aikaa se kiihkeästi mukana elävä hornankattila, jollainen se on aiemmin ollut muun muassa Metallican ja Iron Maidenin keikkojen yhteydessä. Permantotaso oli täynnä kohotettuja käsiä ja mukana elämistä, istumakatsomoissakin noustiin ylös liikehtimään ja ääntä piisasi. Jo oheisista kuvista välittynee keikan intensiivinen tunnelma.

Bändi selvästikin nautti asemastaan ja lisäsi pökköä pesään, vaikka esimerkiksi jäsenten lavaliikkuminen on enemmänkin rauhallista käveleskelyä kuin energistä ryntäilyä. Varmalla musiikillisella suorittamisella ja näyttävällä produktiollaan yhtye kuitenkin pitää yleisön jämäkästi otteessaan.

Ei Avenged Sevenfoldinkaan ilta silti pelkkää hurmosta ollut. Varsinaisen setin neljänneksi viimeisenä kappaleena kuultiin tarttuva Almost Easy (Avenged Sevenfold, 2007), joka sai yleisömeren kiehumaan. Sen perään yhtye kuitenkin esitti kolmen biisin ryppään, joka viilensi tunnelmaa huomattavasti.

Sounding the Seventh Trumpet -ensilevyn (2002) Warmness on the Soulista kuultiin tälle kiertueelle räätälöity instrumentaaliversio. Perään tuli Hail to the Kingin jylhän komea Planets sekä levylläkin sitä seuraava Acid Rain. Kaikki ne ovat hyviä kappaleita, mutta ehkä keikkaolosuhteisiin ja varsinkin kolmen putkena esitettynä turhan monumentaalisia valintoja. Toisaalta, kyseessä saattoi olla tarkkaan harkittu keino tarjota yleisölle hengähdyshetki ennen encoreiden tykitystä.

Ja tykitystä totisesti saatiinkin. Kipakka Bat Country (City of Evil, 2005) villitsi yleisön odotetulla tavalla jälleen uuteen kiihkoon. Perään tulleesta kahdeksanminuuttisesta ja rönsyilevästä A Little Piece of Heavenista (AS, 2007) on muodostunut yllättävänkin suurta haltioitumista aiheuttava keikkasuosikki ja Unholy Confessions (Waking the Fallen, 2003) taas on A7X:n oma Paranoid ja Smoke on the Water, joka päätti keikan nytkin takuuvarmalla tavalla.

Hyvän keikan merkki on siinä, että se tuntuu liian lyhyeltä. Nyt tarjolla oli 15 kappaletta ja lähes kaksi tuntia tiukkaa asiaa, mutta silti olisi toivonut keikan vain jatkuvan ja jatkuvan.

Avenged Sevenfold

Disturbed

Chevelle

Lisää kuvamateriaalia keikasta on nähtävissä Infernon Instagram-tilillä.