Yhdysvalloilla on monet kasvot, ja Body Count on sen rumimpien ilmeiden peili. Bändin väkivaltainen ja urbaani soundi kumpuaa siitä hymyt hyydyttävästä Amerikasta, jossa liipaisinsormet kouristelevat, poliiseja ja rikollisia on vaikeaa erottaa toisistaan ja hyvinvointi on rikkaiden etuoikeus. Ikävä kyllä täytyy todeta, että Tracy ”Ice-T” Marrow’n ja Ernie ”Ernie C” Cunniganin johtaman yhtyeen kuudes albumi Bloodlust on erinomainen ääniraita tälle ajalle.
Kyse ei ole siitä, että Body Count olisi muuttunut ajanmukaiseksi – sen sijaan aika on alkanut jäljitellä Body Countia. Ice, Ernie ja kumppanit ovat kirjoittaneet samoista aiheista kaikki kuusi albumiaan, mutta vasta Bloodlustilla heidän bändinsä kuulostaa yhtä relevantilta kuin vuonna 1992 sen debyytin ilmestyessä.
– Joo, mä sanoinkin Icelle, että me ilmeisesti tehdään neljännesvuosisadan välein levy, joka on tosi tiukasti ajassa kiinni, kitaristi Ernie C naurahtaa.
– Bloodlust ilmestyy maaliskuussa, niin kuin meidän eka albumikin 25 vuotta aiemmin, ja oikeastaan kyseessä on ihan sama levy. Siis sikäli, että molemmilla on puhe rasismista ja poliiseista ja sellaisista asioista.
Se, että Body Countin laulunaiheet tuntuvat nyt ajankohtaisilta, ei kerro hyvää maailmanmenosta. Bloodlustin ensimmäinen single No Lives Matter kommentoi maailmanlaajuista huomiota saanutta ilmiötä, jossa räjähdysherkän ilmapiirin pelottama amerikkalainen poliisi ampuu aseetonta ihmistä ikään kuin kaiken varalta. Biisi on kuin 2010-luvun versio Body Countin tunnetuimmasta ja kiistellyimmästä protestilaulusta, vuonna 1992 julkaistusta Cop Killeristä.
– Joo, samoja teemoja tässä pyöritellään, Ernie myöntää. – Cop Killer kertoi poliisiväkivallan aiheuttamasta kostosta, ja nykyään poliisit ovat vielä hullumpia kuin silloin. Ne ammuskelevat ihmisiä ihan miten lystää.
Ennen pitkää joku ampuu takaisin, ja niin on jo käynytkin. Uutisia amerikkalaisista tragedioista, mielenosoituksista, vastamielenosoituksista ja koston kierteestä kuulee Pohjoismaissakin.
– On hyvä, että säkin tiedät siitä. Maailman pitää saada tietää, mitä täällä tapahtuu. Tää on kuin joku epidemia. Sen takia mä en tajua, miksi mun pitäisi pelätä meksikolaisia, maahanmuuttajia ja muslimeja, kuten mulle nyt kerrotaan. Mä olen musta mies, joten on paljon todennäköisempää, että mut tappaa Los Angelesin poliisi. Niin voi aivan hyvin käydä.
Millainen ilmapiiri presidentti Trumpin Yhdysvalloissa on? Täältä kaukaa katsellen meininki näyttää entistä villimmältä.
– On se villiä, joo. Mutta ei tässä ole toisaalta vielä paljon aikaakaan kulunut. Ehkä vielä ei kannata sanoa, onko koko maa mennyt aivan sekaisin. Mutta tottahan se on, että meidän uusi presidentti on vinksahtanut tyyppi, joka nousi valtaan pelkoäänillä. Se ajaa agendaansa usuttamalla ihmiset toisiaan vastaan.
Body Count on pohjiaan myöten poliittinen bändi, joka kirjoittaa kantaaottavia lauluja. Ernie C:n mukaan se ei ole pelkkä piirre vaan suorastaan velvollisuus.
– Totta kai se on tärkeää. Dylan teki tätä jo kauan sitten, samoin Hendrix, jonka juttu oli sodan vastustaminen. Elvis teki tätä ja meidän kuuluu tehdä tätä. Rock’n’rollin kuuluu rokata systeemiä, siis heiluttaa valtarakenteita.
Poliisintappajat ja tappajapoliisit
Biisiensä ikuisuusaiheista huolimatta Body Count ei polje paikallaan. Kun kuuntelee peräkkäin sen ensimmäisen ja uusimman albumin, vuosien vaikutusta ei voi olla huomaamatta, ja se on kohteliaisuus. Bloodlustilla Ice-T:n katujätkän huutolaulu ja Ernie C:n raskaat riffit ovat kuin turboahdettu tulkinta bändin alkuaikojen soundista. Ernie C toteaa, että hyväksi metallibändiksi kehittyminen vaatii aikaa.
– Kun me tehtiin eka albumi, me haluttiin olla metallibändi, mutta siitä tuli enemmänkin punklevy. Mutta ei me silloinkaan varsinaisesti yritetty mitään, väännettiin vain kamat täysille. Body Countin soundi syntyi, kun meidän instrumentit pantiin yhteen. Resepti on edelleen sama, vaikka miehet ovat vaihtuneet.
Body Count on kasvanut ensimmäisen albuminsa ja Cop Killerin varjossa. Ernie C:kin vertaa bändin myöhempiä levyjä debyyttiin useammin kuin taitaa itsekään huomata.
– Body Countista on ollut vuosien varrella erilaisia variaatioita, ja me on tehty hyviä ja ihan hyviä levyjä. Manslaughterista [2014] tuli hyvä. Silloin bändi tuntui taas uudelta ja henki oli mainio. Tuntui melkein kuin olisi ollut tekemässä taas ekaa levyä.
Eikä se kovin kaukana totuudesta olekaan, jos nuorimmilta faneilta kysytään.
– Me soitetaan Cop Killer jokaisella keikalla, se on meidän tunnusbiisi. Kun me oltiin rundilla Avenged Sevenfoldin kanssa, jotkut skidit tulivat kehumaan, että ”se Cop Killer on makee, teidän kannattaisi julkaista se”. Ne luulivat, että Manslaughterin Talk Shit, Get Shot oli meidän eka single! Me oltiin, että ei jumalauta jätkät, te olette cooleja! Niillä ei ollut mitään havaintoa meidän historiasta. Niille Cop Killer oli vain hyvä biisi. Me ollaan naurettu sitä usein Icen kanssa.
Tämä tuntuu hassunkuriselta niistä, jotka muistavat vuoden 1992. Kun Cop Killer julkaistiin, siitä nousi aikamoinen kohu. Biisin pelättiin kiihottavan väkivaltaisuuksiin poliiseja vastaan. Seurasi paheksuntaa, boikotteja ja jopa mellakoita.
– Se oli aika kummallista ja tarpeetonta, Ernie C muistelee. – Me soitettiin sitä biisiä ainakin vuosi ennen kuin kukaan alkoi vouhottaa siitä, joten kohu oli pelkkää politiikkaa. Saa nähdä, miten Bloodlustin kanssa käy. Musahan ei ole enää niin tulenarka juttu kuin silloin. Mutta me tehdään edelleen tulenarkoja biisejä. Jonkun nekin pitää kirjoittaa.
Bloodlust-albumin palonarka materiaali sai alkunsa talossa, jonka bändi vuokrasi biisien kirjoittamista ja treenaamista varten. Se oli hyväksi havaittu tapa toimia.
– Me tehtiin sama juttu kuin Manslaughterin aikaan: hommattiin talo, kasattiin kamat ja alettiin soittaa, treenattiin pitkiä päiviä. Ice tuli kuuntelemaan, millaisia riffejä me oltiin saatu aikaiseksi, ja alkoi kirjoittaa. Will Putney tuotti Bloodlustin niin kuin Manslaughterinkin. Me tykätään Willistä. Se on alle kolmekymppinen jätkä, joka soittaa kitaraa. Tää on meille oikea tapa tehdä levyjä. Paljon parempi kuin se, että lähetellään faileja ympäri maata.
Tuliko Bloodlustista sitten Manslaughterin toisinto?
– Ei sentään. Bloodlust on musikaalisempi levy, koska me ollaan soitettu paljon parin viime vuoden aikana. Se on tehnyt meistä paremman bändin. Me muuten tehtiin sille versiot parista Slayerin biisistä, Ice rakastaa sitä bändiä. Me vedettiin Raining Blood, koska se on metallin Stairway to Heaven, ja Postmortem, koska ne kaksi kuuluvat yhteen. No Lives Matter on hyvä sinkkubiisi, mutta mä pidän Bloodlustia kokonaisuutena. Se pitää kuunnella alusta loppuun, niin kuin meidän eka albumi tai joku rockooppera.
Kitaristi South Centralista
Body Count on julkaissut 25-vuotisen levytysuransa aikana vain kuusi albumia. Yksi syy verkkaiseen tahtiin on ollut se, että sooloura ja näyttelijäntyöt ovat vieneet Ice-T:n aikaa. Hänen tunnetuin roolinsa on etsivä Odafin ”Fin” Tutuola suositussa tv-sarjassa Kova laki: Erikoisyksikkö. Ernie C kuitenkin vakuuttaa, että Body Count on täysipäiväinen työ.
– Manslaughterin jälkeen me kierrettiin Eurooppaa ja Amerikkaa, ja viime kesä meni Bloodlustin biisien tekemiseen. Nyt, kun me ollaan taas näin aktiivisia, Body Count vie paljon aikaa. Ice on edelleen mukana Kova laki -sarjassa, mutta me treenataan silloinkin, kun meidän laulaja on kuvauksissa. Kiertuetta varten pitää soittaa paljon, että kaikki hienosäädöt saa kohdalleen.
Ernie C:llä on ollut Body Countin hiljaiselokausien aikana omat hankkeensa. Hän pyöritti jonkin aikaa Masters of Metal -nimistä bändiä ja teki studiotöitä. Hän äänitti aikoinaan demoja Stone Temple Pilotsille ja Rage Against the Machinelle ja tuotti jopa Black Sabbathin paljon parjatun Forbidden-albumin.
– Sabbathin sessioissa oli hienoa, että sain hengailla ja soitella Tony Iommin kanssa. Ja se, kun Jeff Beck ja Brian May tulivat moikkaamaan Tonya. Siinä oli koolla iso pala rock’n’rollin historiaa! Tykkäsin myös siitä, että Cozy Powell soitti Forbiddenilla rumpuja, sehän oli yksi maailman parhaita rumpaleita. Kaikkein siisteintä oli, kun Iommi toi yhtenä iltana studiolle sen kitaran, jolla oli soittanut Iron Manin levylle. Mä soitin sinä iltana sen riffin varmaan miljoona kertaa sillä soittimella!
– Mutta sen projektin aikana mä huomasin, etten tykkää olla tuottaja. On mukavampaa räimiä kitaraa ja antaa jonkun toisen ohjailla.
Ernie C on identiteetiltään ensisijaisesti kitaristi. Siinä missä moni nuori kiinnostuu kitaransoitosta rockin kautta, Ernie nousi samaan puuhun perä edellä. Hänestä tuli rokkidiggari kitaran ansiosta.
– Kun mä aloin harrastaa kitaransoittoa, treenasin ensin joitain r&b-juttuja. Siinä musassa ei kuitenkaan ollut kovin paljon sellaista soittoa, joka mua olisi kiinnostanut. Parliament/Funkadelic oli ainoa, josta sain jotain irti kitaran kantilta.
– Kaipasin enemmän tilaa ilmaista itseäni. Sitten yksi frendi ehdotti, että tsekkaas sellainen bändi kuin Led Zeppelin ja ojensi mulle kasetin. Siitä se lähti. Zeppelin, Deep Purple ja muut kolisivat. Mä innostuin kitaristeista, kuten Al Di Meolasta ja John McLaughlinista.
Sepulturan Derrick Green kertoi äskettäin Infernossa, ettei rockin kuunteleminen ollut yleistä afrikanamerikkalaisten nuorten parissa. Ernie C komppaa, ettei tosiaankaan ollut.
– En mä ollut ainoa, joka kuunteli rockia, mutta muille se oli enemmän huvittava kuriositeetti. Mulle se oli ihan puhtaasti musaa, jota mä kuuntelin jatkuvasti. Se oli oikeastaan aika erikoista. Yleensähän kuunneltiin samaa musaa kuin kaveritkin.
Ernie C, Ice-T ja muut Body Countin alkuperäisjäsenet kasvoivat Los Angelesin South Centralissa. Niihin aikoihin, 70-luvulta 90-luvulle, seutu tunnettiin kovaotteisten katujengien kuten Cripsin ja Bloodsin verisenä taistelutantereena. Ernie C ei silti halua mehustella ajatuksella, että musiikki olisi pelastanut hänet miltään.
– En mä tiedä… Olihan mulla kaikenlaisia mahdollisuuksia. Toki myös huonoja. Aika moni tuttu liittyi jengiin ja päätyi mullan alle tai linnaan. En ole varma, olisiko mun mielenlaadullani edes ollut asiaa niihin kuvioihin. Mutta ei sitä koskaan tiedä. Ne jutut ovat niin paljon tilanteista ja olosuhteista kiinni. Musiikki oli kuitenkin se tie, joka sopi mulle ja mun kavereille parhaiten.
Millaista oli elää South Centralissa crack-kaupan käydessä kuumimmillaan?
– Olihan se rankkaa seutua, mutta kun siellä asui, sitä ei miettinyt. Jokaisen kotikulmilla tapahtuu mitä tapahtuu, ja siellä sitä vain eletään. Meidän huudeilla ammuttiin ihmisiä, mutta ei se tuntunut kovin kummalliselta.
Nykyisin Ernie C:n elämä on kovin toisenlaista. Hän ei ole kuitenkaan unohtanut, mistä on kotoisin.
– Mä asun perheeni kanssa mukavalla ja turvallisella seudulla. Kun kerron lapsilleni juttuja kouluajoiltani, ne eivät meinaa uskoa niitä, tai eivät ainakaan osaa suhtautua. Mutta eiväthän ne asiat sinänsä ole miksikään muuttuneet. Jenkeissä on aseita joka paikassa.
Kaverien kesken
Alkuperäinen Body Count vaikutti jengiltä, joka oli syntynyt kotiseutunsa karuista olosuhteista ja sanomisen tarpeesta. Ne varmasti vaikuttivatkin musiikkiin, mutta Body Count käynnistettiin silti paljon lämpöisemmässä hengessä. Se perustettiin ystävyydelle.
– Mä tutustuin Iceen jo koulussa. Me ollaan oltu kavereita jotain 40 vuotta, Ernie C sanoo.
– Me on kuljettu rinta rinnan kaikki ylä- ja alamäet, häät, avioerot ja lasten syntymät. Kun tuntee toisen näin hyvin, siitä on etua biisien tekemisessä. Mä tiedän, mitä Ice meinaa, kun se kirjoittaa tekstejä.
Alun perin Body Countia ei pitänyt koossa yksin Ernie C:n ja Ice-T:n välinen side. Muut alkuperäisjäsenet – rumpali Victor Ray Wilson eli Beatmaster V, basisti Lloyd ”Mooseman” Roberts III ja komppikitaristi Dennis Miles eli D-Roc the Executioner – olivat saman Crenshaw High Schoolin kasvatteja. Body Count saattaa olla maallikon silmissä rapstara Ice-T:n sivuprojekti, mutta alun alkaen se oli ystävysten ja entisten koulukavereiden rokkibändi.
Alkuperäisestä jengistä ovat jäljellä enää Ice, Ernie ja samplevastaava Sean E. Sean. Iggy Popin bändissäkin soittanut Mooseman käveli sattumalta keskelle aseellista välienselvittelyä ja kuoli Los Angelesissa vuonna 2001. Beatmaster V:n ja D-Rocin vei syöpä. Ensin mainittu lähti 1990-luvun lopulla, jälkimmäinen vuonna 2004.
Nykyisin noiden nelikymppisenä kuolleiden miesten saappaissa seisovat basisti Vincent Price, rumpali Ill Will ja komppikitaristi Juan of the Dead. Ernie C:n mukaan Body Countin nykyinen kokoonpano on omalla tavallaan vahva.
– Vince on soittanut bassoa mun kanssani jotain viisitoista vuotta, ja Will tuli rumpuihin kai nollayhdeksän. Juan liittyi bändiin vähän ennen Manslaughter-levyn tekemistä. Se oli viimeinen pala, joka tähän peliin tarvitaan. Eihän tää tietenkään ole sama Body Count, joka me perustettiin vuonna 1990, mutta tääkin tuntuu kaveriporukalta. Me ollaan ystäviä, ja me kaikki ollaan sitä mieltä, että tää tuntuu oikealta.
Bloodlustin sessioissa kaverisuhteet olivat pelissä muutenkin kuin bändin sisällä. Levyllä vierailevat entinen Sepultura-mies Max Cavalera, Lamb of Godin Randy Blythe ja Megadethin Dave Mustaine.
– Me ollaan joskus keikkailtu Maxin kanssa. Se tuli katsomaan meidän keikkaa Arizonassa, jossa me treenattiin Bloodlustin biisejä. Max veti Cop Killerin meidän kanssa, ja keikan jälkeen me kutsuttiin se treeneihin. Sama juttu Randyn kanssa. Sekin on mun frendi ja tuli käymään studiolla.
Pisimpään Ernie C on tuntenut Dave Mustainen. Miehet tutustuivat vuonna 1988, kun Megadeth teki kolmatta levyään eikä Body Countia ollut vielä olemassa.
– Mä olin silloin kuriirihommissa, toimitin paketteja ihmisille. Kerran joku lähetys piti viedä Mustaine-nimiselle tyypille. Kun mä menin sen luo, mä tunnistin sen ja kysyin, että ”ootsä Megadethissä?”. Me jäätiin juttelemaan ja tutustuttiin. Me suunniteltiin silloin jopa, että minä ja Ice vierailtaisiin Megadethin levyllä, mutta se ei toteutunut. Bloodlustin tekemisen aikaan mä heitin Mustainelle Twitterissä, että tule vieraaksi Body Countin levylle. Sehän tuli.
Ernie jatkaa, että vaikka vieraat ovat sinänsä hieno juttu, parasta oli, miten he tulivat mukaan. Homma hoidettiin kaverien kesken.
– Se kävi tosi mutkattomasti. Ei tarvinnut säätää managerien kanssa tai allekirjoittaa sopimuksia, mikä on tosi harvinaista. Tällä alalla melkein kaikki on monimutkaista ja vaatii paperitöitä. Lollapalooza oli aikoinaan vastaava hyvä kokemus, vähän kuin joku hippien kokous. Se on paras kiertue, jolla mä olen koskaan ollut. Nykyisin keikkarintamalla on kankeampi meininki.
Pian Body Count painelee taas sen rintaman etulinjaan, mutta sitä ennen Ernie C:llä on monta haastattelua annettavanaan. Sydämellinen 57-vuotias kitaristi lopettelee puhelun kaikkea hyvää toivotellen ja palaa vielä hetkeksi olennaiseen.
– Bloodlust tuntuu oikeanlaiselta levyltä tähän aikaan. Mieti, millainen ilmapiiri Amerikassa ja koko maailmassa on. Nyt on oikea aika tehdä tällaista musiikkia.
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 3/2017.