Puoliklassikoita ja mitättömyyksiä – arviomaratooni, osa 4!

03.03.2012

Teksti: Kari Koskinen

Puolalainen Metal Mind on kunnostautunut viime vuosina tehtailemalla tolkuttomat määrät enemmän tai vähemmän tarpeellisia uusintajulkaisuja. Uudelle kierrokselle on päästetty syystäkin unholaan jääneitä mitättömyyksiä, mutta myös moni puoliklassikon asemaan hivuttautunut tai vähitellen hivuttautuva albumi on saanut yhtiön käsissä uuden elämän. Näitä uusintajulkaisuja on käsitelty lehden sivuilla jo muutamaan otteeseen, ja tällä kertaa jatkammekin pinon ruotimista näin netin puolella.

Näteissä digipak-koteloissa ja useimmiten sanoitukset ja muut infot sisältävien vihkosten kera julkaistut levyt on myös remasteroitu, mutta joissain tapauksissa eroa alkuperäiseen julkaisuun on tuskin kuultavissa. Metal Mindin harjoittama remasterointi onkin poikkeuksellisen maltillista, ja jotkut jo valmiiksi tappiin asti vedetyt uudemmat levyt on remasteroitu vain, jotta siitä saisi kanteen maininnan. Waveformia katsomalla muutosta huomaa tapahtuneen, korvilla kuuntelemalla ei niinkään.

Useimpia levyjä on myös koristeltu jos jonkinlaisilla lisäbiiseillä. Nyrkkisääntönä todettakoon, että levyjen eri painoksilla aiemmin julkaistut bonusraidat on kerätty näille uusioille pääsääntöisesti yhteen.

BAL-SAGOTH
The Power Cosmic (4/5)
Atlantis Ascendant (3,5/5)
The Chtonic Chronicles (4,5/5)

Tämä kolmikko edustaa pinon laadukkainta laitaa ja erityisesti The Power Cosmicin (1999) uusintajulkaisua tervehtii ilolla. Plattaa kun ei ole ollut helposti saatavilla enää aikoihin. Kyseessä on myös yksi bändin parhaista teoksista, sillä vaikka se onkin Bal-Sagothin mittakaavassa poikkeuksellisen lyhyt – vain 40 minuuttia – niin mukaan on mahtunut muutamia bändin parhaimmistoon kuuluvia kappaleita.

Pakkasta tarjoillaan luonnottoman erottelevan ja ohuen soundimaailman muodossa, sillä tämä on suoraan poissa raskaudesta. Mahtipontisemmat paisuttelut ja tunnelmoinnit sen sijaan pauhaavat erinomaisesti. The Power Cosmic onkin hyvin aikaansa kestänyt näyte omaperäistä, vauhdikasta ja sinfonista taistelumetallia, joka sekoittelee death/black-akselin räyhäämistä Manowariin ja Conan-elokuviin ihailtavan omaperäisellä tavalla.

Atlantis Ascendantin (2001) aikoihin bändi oli puurtanut tasaisen tappavalla levytystahdilla jo niin monta vuotta, että ideoiden ehtyminen alkoi vähitellen kuulua. Levy sotii melodista ja isoa miekkametalliaan tutulla tyylillä, mutta soundit ovat keskinkertaisuudessaan aika voimattomat. Biiseissä on asianmukaista uhoa, mutta bändin hauis taisi olla näihin aikoihin veltoimmillaan, eikä biiseistä tahdo jäädä mieleen paljoakaan. Tästä huolimatta Atlantis Ascendant on taidokkaasti kasattu ja viihdyttävä kiekko, vaikka se hienoisesta värittömyydestä kärsiikin. Kovassa seurassa kohtalaisetkin julkaisut tahtovat harmaantua.

The Chthonic Chronicles (2005) palauttikin bändin takaisin huipulle. Neljän vuoden tauko oli tehnyt hyvää, ja levy soi reilusti edeltäjiään reippaamalla otteella. Massiivisella tuotannolla siunatut kappaleet yhdistelevät sekä ankaraa kitarasahausta että jylhää epiikkaa tavalla, joka jättää jälkeensä osapuilleen kaikki muut edes etäisesti samalle genrelle osuvat levytykset. Henkeäsalpaavien ja vuoristomaisemia maalaavien tunnelmiensa suhteen levy ei aivan pärjää Startfire Burning Upon the Ice-Veiled Throne of Ultima Thulen (1996) elämää suuremmille nostatuksille, mutta aggressiossa ja erilaisten mausteiden tyylikkäässä yhteispelissä The Chtonic Chronicles vie voiton vaivatta. Tulevaa klassikkomateriaalia, ehdottomasti!

FREDRIK THORDENDAL’S SPECIAL DEFECTS
Sol Niger Within (3/5)

Meshuggahin kitaristinerona kunnostautunut Fredrik Thordendal on pistellyt pääbändinsä nimissä sen sortin taiturointia, että äijä jää historiaan yhtenä aikansa tärkeimmistä muusikoista. Tätä taustaa vasten Thordendalin kokeellinen soololevy herättikin aikoinaan kiinnostusta, että mitähän ihmettä sieltä nyt on tulossa.

Ja totta tosiaan, Sol Niger Within (1997) vie kielisoitintaituroinnin entistäkin hämärimmille tasoille. Kiekko kuulostaa puoliksi Meshuggahin tappavan tarkkalta ja vaikealta rytmikikkailulta, mutta toinen puoli koostuu ties mistä häröilystä. Löytyy jazzia, mielipuolisyyden rajamailla keikkuvia sooloja ja epämääräisiä soundikokeiluja. Vaikeasti luokiteltavaa ja vielä vaikeammin sisäistettävää pakettia hämmentää myös se, että kyseessä on yksi ainoa 29 osaan pilkottu järkäle. Tavallaan tämä kuulostaa kuin Meshuggahin Catch 33-levyn henkiseltä ja vieläkin epävakaammalta edeltäjältä, eli mitenkään helppoa kokemusta luvassa ei ole.

DEW-SCENTED
Immortelle (2/5)
Ill-Natured & Innoscent (3/5)
Inwards (4,5/5)
Impact (4/5)
Issue VI (3,5/5)
Incinerate (3/5)

Näiden saksalaisten moderni thrash/death-tykitys iski vuoden 2003 Tuskassa monelta luun kurkkuun. Bändi eli tuolloin uransa ehdotonta huippua, mutta varsin kelvollista jälkeä studiossa on saatu aikaiseksi myöhemminkin.

Debyytti Immortelle (1996) ei kuitenkaan vielä päätä huimannut. Levy on toteutukseltaan hyvin kömplelö ja kyseessä onkin kuin aivan eri bändin tuotos. Raa’alta soundaava kiekko sisältää lähinnä pikkumelodista ja keskitempoista death metalia, jota sävytetään satunnaisilla nopeammilla ryöpytyksillä. Kappaleet ovat yksinkertaisen yhtentekeviä harjoitelmia, ja julkaisu saakin pisteensä lähinnä bonuksena seuraavan Symbolization -demon ansiosta. Yllättäen tämä vuonna 1991 julkaistu ensidemo kuulostaa huomattavasti varsinaista pitkäsoittoa paremmalta, vaikka kappaleet ovatkin pääosin samoja.

Samalle levylle pakatut Ill-Natured (1999) ja Innoscent (1998) laittavat palaset jo parmemin kohdalleen. Innoscentin kohtaloksi koitui kuitenkin hyökkäävä ja särisevä soundi, joka on Metal Mindin uusintajulkaisuille epätyypilliseen tapaan remasteroitu pahasti ylitse. Hitaampi dm-murskaus on jätetty levyllä vähemmistöksi ja thrash metalin osuutta on lisätty. Biisit eivät ole vielä kovinkaan muistettavia ja osin levy kärsii suoranaisesta tylsyydestä. Soitto on kuitenkin debyyttiin verrattuna selvästi tiukempaa ja riffien osumisprosentti hätyyttelee jo kelvollisen rajoja.

Ill-Natured onkin sitten Dew-Scentedin levyistä ensimmäinen, jossa bändin tyyli alkoi olla nykyisissä kuosissaan. Soundi on edelleen hieman tuhnuinen, mutta nopea, väkivaltainen ja erittäin kiivaana käyvä teknissävytteinen riffittely tekee tuhoisaa jälkeä. Biisit ovat vielä turhan kimurantteja ja niissä olisi tiivistämisen varaa, mutta kokonaisuutena Ill-Natured oli selkeä harppaus parempaan suuntaan. Mukana on myös muutama aivan bändin parhaimmistoon kuuluva raita, jotka eivät häpeä vertailussa edes kulta-ajan The Hauntedille.

Dew-Scentedin oma Reign in Blood tuli vuoroon vuonna 2002, jolloin Inwards iski allekirjoittaneesta ilmat pihalle. Jokainen osa-alue loksahtaa levyllä melko lailla optimaaliseen asentoon, eikä koko genren saralla ole sen koommin kovempaa kuultu. Soundeissa on jyrää ja iskua. Biisit ovat tiiviitä ja vimmattuun riffittelyyn perustuvia tehopakkauksia, joihin ei ole ahdettu mitään ylimääräistä. Modernin death/thrash metalin tasapainoisessa siitoksessa on räjähtävää energiaa, lukuisia tarttuvia biisejä ja sellaista tappavaa asennetta, joka tulee säilyttämään arvonsa vielä pitkään.

Jo heti seuraavana vuonna julkaistu Impact kärsii jonkin verran mahdottomasta asemastaan, sillä lähes täydellistä mättölevyä ei niin vain ylitetä. Impact kyllä yrittää kovasti ja kyseessä onkin Inwardsin sisarlevy, joka on sekä biisien että soundien suhteen kuin kopio edeltäjästään. Valitettavasti sävellykset eivät ole aivan yhtä tappavan tasavarmoja, sillä mukana on pari heikompaa raitaa, mutta toisaalta Cities of the Dead ja Acts of Rage edustavat parhainta Dew-Scentediä ikinä. Kovan luokan mättöä, joka häviää Inwardsille vain marginaalisesti.

Dew-Scented ei ole koskaan ollut kovin monipuolinen yhtye, mutta Issue VI (2005) uudisti soundia sen verran mitä ahtaissa raameissa nyt oli ylipäätään varaa. Ill-Naturedilta tuttu kulmikkuus ja teknisyys tuotiin tällä levyllä takaisin, eikä levy edes yritä päästä samalle tasolle Inwardsin hurmioituneen kaahauksen kanssa. Esimerkiksi Rituals of Time vikuroi sen verran arvaamattomasti, että biisiä saa kuunnella kerran jos toisenkin saadakseen siitä kunnolla otetta. Suoraviivaista rullausta on siis vähemmän, ja riffit sekä kompit annostellaan ylimääräisellä kierteellä. Äärimmäisen tiukaksi vedetyn toteutuksen ansiosta tämäkin lätty osuu komeasti maaliinsa, vaikka kaiken jyräävää tuhovaikutusta kokonaisuudesta ei enää löydy.

Incineraten (2007) aikoina Dew-Scented kamppaili sisäisten ongelmien kanssa, ja saatesanojen mukaan yhtyeellä oli vaikeuksia saada aikaiseksi uutta materiaalia. Tämä kuuluu biisien kasvottomuutena siinä mielessä, että Incinerate yrittää palata kovasti Inwardsin aikaiseen suoraviivaisempaan paahtoon, mutta lento jää kesken, eikä levy profiloidu selkeästi omaksi luvukseen. Kyse on lähinnä kaikkia vanhempia kiekkoja yhdistelevästä ja varman päälle pelaavasta ammattitaitoisesta aggressiosta, joka ei tee mitään huonosti, mutta ei osaa oikein säväyttääkään.

Mainittakoon vielä lopuksi, että nämä Dew-Scentedin uusintajulkaisut ovat sikäli definitiivisiä, että aikoinaan bonuslevyille miten sattuu huiskitut extraraidat on nyt sijoitettu asianmukaisille paikoilleen, ja jokaisen julkaisun mukana tulee infojen ohella myös laulaja Leif Jensenin kirjoittamat perusteelliset saatesanat. Julkaisujen miinukset tipahtavat Innoscentin epäonnistuneesta remasteroinnista (originaalin dynaaminen ja lämmin soundi on tapettu aika totaalisesti), sekä Impactiin ilmestyneistä muutamista napsumisista, joita ei tosin ilman kuulokekuuntelua tahdo huomata.

DARKANE
Insanity (3,5)
Expanding Senses (2,5/5)
Layers of Lies (4/5)

Siinä missä Soilwork, In  Flames ja kumppanit iskivät itsensä isosti läpi, niin edelleen kasassa oleva Darkane jäi aina varjoihin kärkkymään. Thrash-vetoisena metallikoneena aloittanut bändi hioi ilmaisunsa Insanityyn (2001) mennessä jo aivan salonkikelpoiseksi, mutta suurelle yleisölle levy taisi edustaa vielä turhan rankkaa paukutusta. Melodista death metalia thrashiin ja teollisempiin sävyihin sekoittava kiekko onnistuu myös kuulostamaan sen verran omaleimaiselta, että suoraa genremäärittelyä on vaikea tehdä. Liekö tämä sitten hämmentänyt sekä markkinointiosastoa että ostavaa yleisöä siinä määrin pahasti, että bändin nousukiito tyssäsi hyvän alun jälkeen kuin seinään.

Daniel Bergstrandin tuottama Insanity toimii pitkälti Peter Wildoerin huiman rummutuksen ansiosta. Vauhti on parhaimmillaan henkeäsalpaavaa, mutta moderni tuotanto on hionut thrashille ominaiset särmät pois – ja ilmeisesti aivan tarkoituksella. Kappalevalikoima on aika hajanainen, mikä toisaalta tekee levystä selkeästi seuraajaansa paremman. Expanded Senses (2002) on nimittäin asteen  rauhallisempi, ja biisivalikoimaltaan niin tasalaatuisen kuivakka, että kuoppien ohella myös huiput jäävät puuttumaan. Bergstrandin tavallisen tylsä tuotantojälki tekee myös kipeää, sillä musiikista on hiottu pois kaikki mahdollinen särmikkyys vielä Insanityakin pahemmin.

Layers of Lies (2005) onkin sitten taas aivan eri luokan tapaus. Daniel Bergstrandille on näytetty ovea, ja bändi on huolehtinut tuottamisesta ja miksausesta itse. Tämä kuuluu reilusti terävämmässä otteessa sekä räyhäkän biisimateriaalin että purevien soundien suhteen. Bonuksena myös teollisuussävyjä on vähennetty, ja painotusta on siirretty hyökkäävästi käyvän mätön suuntaan. Komea paluu perusasioiden äärelle, ja kyllähän tämä nyt valtaosan kaikesta Goteborg-moskasta pieksee. Parhaimmillaan aivan tolkuttoman kovaa tykitystä!

ONE MAN ARMY AND THE UNDEAD QUARTET
21st Century Killing Machine (4/5)
Error in Evolution (2/5)

The Crownin keulilla nimensä luonut Johan Lindstrand iski uuden bändinsä kanssa kultasuoneen heti kättelyssä. Ei ehkä myyntiluvuissa mitattuna, mutta 21st Century Killing Machine (2006) murjoo death/thrash -akselin mätinkiä sen verran tylyllä asenteella, että puheet projektibändistä saattoi unohtaa heti kättelyssä. The Crowniin verrattuna meno ei ole lainkaan yhtä nopeaa kohkaamista, vaan selvästi keskitempoisempaa, ja biisien painoarvo löytyy huomattavan tarttuvasta riffittelystä. Ilolla sopii tervehtiä myös mosh-arvojen runsautta, sillä niskoihin tämä tupaa väkisin menemään. Tunnin pläjäyksessä on vartti liikaa, mutta valtaosa melodioita säästeliäästi käyttävästä mätöstä sujuu erittäin toimivissa merkeissä. Asiaa auttaa kummasti sekin, että bändi ei yritä olla alansa rankinta rutistusta, vaan painotus löytyy omillaan toimivista ja ennen kaikkea raskaista kappaleista.

Error in Evolution (2007) puolestaan kuulostaa kuin edeltäjänsä vesitetyltä pikkuveljeltä. Melodisuutta on lisätty ja soundi on huomattavasti kaupallisempi ja kevyempi. Meininki on ehkä entistä nopeampaa, mutta minkäänlaista jytinää tai miehekkyyttä tässä ei enää ole. Levyn paras biisikin taitaa olla Alice Cooperin kynästä, joten eipä näin munattomasta kiekosta tahdo jälkipolville muisteltavaa jäädä.

PRIMAL FEAR
Primal Fear (2,5/5)
Jaws of Death (3,5/5)
Nuclear Fire (4/5)
Devil’s Ground (3/5)

Mat Sinner on käsittämättömän tuottelias jätkä. Miehen oma jo 80-luvun alusta levyjä julkaissut Sinner-bändi ei ilmeisesti riittänyt, vaan ukko perusti 90-luvulla vielä toisenkin perinteistä ja jyräävää teutoniheviä soittavan retkueen. Primal Fearin viidestä ensimmäisestä levystä Metal Mind uusioi nyt neljä, ja näidenkin jälkeen yhtye on pukannut ulos kiekkoa toisensa perään. Työmoraali on siis ukolla huima, vaikka tulokset eivät aina niin nappiosastoa olisikaan. Parhaimmillaan Primal Fearin tanakka perusheavy on kyllä varsin viihteellistä kuultavaa, kuten nämäkin uusiot ainakin puoliksi osoittavat.

Nimikkolevy Primal Fear (1998) ei tosin vielä sen ihmeempiä riemunkiljahduksia herättänyt. Jämäkästi soiva heavy ei eroa Sinnerin materiaalista kovinkaan paljoa, ja ihan menevästihän tämä soi, mutta Formula Onen kaltaiset totaaliset hukkabiisit saavat kokonaisuuden kuulostamaan aika naiivilta. Kliseitä annostellaan oikein viimeisen päälle, eikä levy ammattimaisesta toteutuksestaan huolimatta jaksa nousta keskivertoa korkeammalle.

Jaws of Death (1999) kuulostaa jo yhtenäisen bändin tekosilta, eikä joukossa ole enää myötähäpeää aiheuttavia kyhäelmiä. Parannusta on tullut sekä munakkaasti iskevien soundien että riffipainotteisen sävellystyön muodossa. Tasalaatuisella sykkeellä saksalaistyyppistä heavyä äijäilevä levy on nautittavaa peruskamaa ilman sen ihmeempiä irtiottoja mihinkään suuntaan.

Nuclear Fireen (2001) mennessä Primal Fear oli jalostanut tyylinsä jo niin pitkälle, että suoranaisten virheiden osoittaminen alkaa olla mahdoton urakka. Iskevät kertosäkeet, iloittelevat kitarasoolot, Ralf Scheepersin uljas laulu ja Acceptilta lainaileva ryhdikäs heavy metal soivat niin varmalla otteella, että Nuclear Fire nousee aivan genrensä kärkimuhinoihin asti.

Devil’s Ground (2004) laajentaa skaalaa sikäli, että mukaan on otettu myös The Healerin kaltaisia voimaballadeja ja mukana on rahtunen myös sinfonisempia elementtejä. Metal Is Foreverin ohella viisu nouseekin yhtyeen parhaimmistoon, mutta hieman epätasaiseksi kokonaisuus tahtoo jäädä.

Lisää luettavaa