”Eipä meidän ikäiset sällit hirveästi kuuntele kyseistä genreä, ja nuori ikämme on tuntunut herättäneen melko paljon huomiota” – haastattelussa kotimainen kuolotulokas Galvanizer

Hädin tuskin täysi-ikäisten miekkosten Galvanizer on poikkeuksellinen albumidebytantti: bändi ammentaa suurimmat vaikutteensa modernin mekkaloinnin sijaan 1990-luvun alkuvuosien kotimaisesta murinametallista.

23.06.2018

Ikäisennejätkät eivät soita hirveästi tällaista kamaa. Mikä toimi alkusysäyksenä Galvanizerille? 

– Homma alkoi mun projektina vuonna 2013. Siihen aikaan monet suomalaiset ekan aallon death metal -bändit alkoivat taas aktivoitua. Mekin kuunneltiin niihin aikoihin paljon kyseistä genreä ja alettiin löytää näitä suomalaisiakin bändejä. Oikeastaan mä en juuri muuta kuunnellutkaan, joten siitä tuli melkoinen addiktio, kitaristi-laulaja Aleksi Vähämäki valottaa. 

– Seuraavana vuonna tutustuin Viliin [Mäkinen, basso ja laulu] ja meidän musamaut kohtasivat täydellisesti, joten ei nähty muuta vaihtoehtoa kuin alkaa vääntää vanhan koulun dödistä. Kuten alussa totesit, eipä meidän ikäiset sällit hirveästi kuuntele kyseistä genreä, ja nuori ikämme on tuntunut herättäneen melko paljon huomiota. 

Sanguine Vigil kuulostaa todella sujuvalta levyltä. Kuinka tarkka kuva teillä oli albumin linjasta studioon mennessänne? 

– Äänitys tuli aika äkkiseltään, kun voitettiin Saarihelvetin bändikilpailu. Saatiin palkinnoksi aloitusslotti festarilla sekä kaks kolme päivää studioaikaa Shed-studiolta. Oltiin jo kisan aikoihin pyöritelty ajatusta ensimmäisestä albumista, ja tuon voiton jälkeen siitä tuli ajankohtainen. 

– En sanoisi, että levystä oli mitään sataprosenttisen täydellistä kuvaa, mutta haluttiin kokeilla ja katsoa mitä syntyy. Sanotaanko näin, että soundillisesti meillä oli selkeä visio: haluttiin jotain aika erilaista kuin meidän ensimmäinen ep Horrid Tales of Death [2015]. Koen, että näillä kahdella on eroa kuin yöllä ja päivällä, vaikka biisien rakenteet ovat pysyneet melko samanlaisina. Levyn viimeisiä sanoituksia väännettiin vielä äänitysvaiheessa, mutta en koe, että viimeistely olisi jäänyt keskeneräiseksi. 

Kuinka tosissanne olette raaputelleet levyn tekstejä? 

– Kyllä me niitä aika tosissaan tehdään, vaikka aiheet ovat usein melko absurdia kuolemanlöyhkäistä kauhufantasiaa. Toki moniin biiseihin on pistetty ripaus huumoria erilaisten sananväännösten avulla. Tälläkin levyllä on yksi biisi, Grind till… You’re Dead!, jonka sanat on vedetty melko pelleilyksi. 

– Sanoitukset liittyvät usein tositapahtumiin, mistä ei välttämättä löydä hirveästi huumoria, mutta jos sattuu omaamaan yhtä sairaan huumorintajun kuin me, huumoria saa kyllä irti ihan mistä vaan! 

Levyltä kuuluu läpi suomalaisen äärimetallin perintö. Mitä bändejä laskette vaikuttajiksenne? 

– Luultavasti suurin on Necrobiosis Uudestakaupungista. Sen ensimmäinen demo ja split-ep saivat innostumaan death grindista. Raakaa pieksäntää jätkiltä, jotka oli suurin piirtein samanikäisiä kuin me oltiin meidän ekan demon aikoihin. Myös Turun seudun skene on ollut yksi suurimmista innoittajista. Xysman ja Disgracen alkupään tuotannot on tullut koluttua läpi, Funebrea unohtamatta. Muita erittäin tärkeitä bändejä ovat olleet esimerkiksi Lubricant, Abhorrence, Demigod ja Adramelech. 

Onko tarkoituksenanne puuhastella undergroundissa vai onko tähtäimenne korkeammalla? 

– En sanoisi, että meillä on ollut mitään kummempaa keskustelua tavoitteista. Kaikki mitä on tehty, on vaan sattunut eteen jossain kohdassa. Tuskinpa tällaisella runnomisella kovin helposti mihinkään Wackeniin pääsee, mutta jos sellainen tilanne tulisi vastaan, niin pakkohan siihen olisi tarttua! 

– Parhaamme toki yritetään, että päästäisiin isommillekin kekkereille soittamaan, mutta tämä bändi on kotonaan undergroundissa. 

Julkaistu Infernossa 3/2018.

Lisää luettavaa