Transcendence on Devin Townsendin ensimmäinen omalla nimellä julkaistu bändilevy, joka on sävelletty aidosti bändinä. Kaikki aiemmat DT-projektit ovat olleet täysin miehen oman sävellystyön tulosta. Devin myöntää itsekin, että hänen työskentelytapansa ovat aina olleet suorastaan pakkomielteisen yksinvaltaisia.
Viime aikoina Devin on kuitenkin joutunut kamppailemaan itsensä, oman luomisprosessinsa ja motivaationsa kanssa. Se on johtanut tarpeeseen astua ulos omalta mukavuusalueelta ja yrittää jotain täysin uutta. Saman toistaminen ikuisesti olisi tälle miehelle mahdottomuus.
Devinin kanssa jutellessa pintaan nousevat toistuvasti tietyt teemat: epäonnistuminen, irtipäästäminen, vaikeuksista ylipääseminen ja oman itsensä kohtaaminen.
Annetaan miehen puhua tässä artikkelissa niistä vapaasti.
Epäonnistuminen
Yksi Transcendence-levyn vaikuttavimmista ja henkilökohtaisella tasolla koskettavimmista biiseistä on surumielinen Failure. Kouraisevan fiiliksen taustalla on ehkä sen erityisasema DTP:n sävellysprosessien historiassa.
– Se on ensimmäinen kappale, jonka sävelsin alusta loppuun yhdessä koko bändin kanssa. Suurin osa levyn biiseistä on joko täysin minun käsialaani tai vähintään minun ideoitani, joista bändi hioi lopullisen version.
– Failure on kuitenkin täysin yhteisen sävellystyön tulosta. Se tehtiin alusta pitäen bändinä. Minä kirjoitin sen lyriikat. Se on erityinen biisi, koska mitään sellaista ei ole koskaan aiemmin tehty.
– Minusta tuntuu, että Failure on erityisen kiinnostava biisi juuri minulle. Ihan jos ajatellaan sen nimeäkin. Se oli levyn ensimmäisiä valmiita biisejä. Muistan, kuinka se sai minut tuntemaan melkein kuin olisin hävinnyt jotain. Koska sen tekeminen tuntui kuin päästäisin irti jostain.
– Sitä tottuu tekemään ja ajattelemaan, että tämä on minun juttuni. Tämä on minun matkani. Ilman sitä tunnetta ajattelin melkein, että osa minusta lakkaa olemasta.
– Päästäminen irti siitä tunteesta oli todella outo kokemus minulle. Muistan, kun kuuntelin valmista biisiä ja mietin: hitto, onpa mahtava biisi. Biisi, jota en olisi ikinä säveltänyt omin päin.
– Se oli niin kummallinen tunne… Samaan aikaan, kun yritän pukea sanoiksi mitä tunsin, yritän oikeasti miettiä, mitä se oli ylipäätään. Luulen, että se oli lähinnä pelkkää epävarmuutta.
– Toisaalta, sitten kun pääsin siitä yli ja tajusin, että tämä biisi on mahtava… ja pystyin sanomaan, että kyllä, tämä tehdään… Se oli yksi esimerkki mukavuusalueeni ulkopuolelle astumisesta.
– Viime kädessä kiehtovin aspekti koko asiassa oli tämä oivallus: vasta sen jälkeen, kun olin uskaltanut jättää tutut ja turvalliset raamini, tajusin, miten huvittavaa oli ollut stressata koko asiasta.
– Pohjimmiltaan kyse oli vain epävarmuudesta, ainakin minun kohdallani. Ja sitten kun päästää siitä epävarmuudesta irti, tajuaa, että mitään ongelmaa ei ole koskaan oikeasti ollutkaan. Se oli vain omassa päässä.
Tuskallinen omaelämäkerta
Elämäkerran kirjoittaminen oli Devinille täysin uusi aluevaltaus. Omista henkilökohtaisista asioista kirjoittaminen ei ollut muuten niin vaivattoman tuotteliaalle taiteilijalle helppoa. Päinvastoin.
– Se oli järjetöntä. Ensimmäisen kerran, kun minulle esiteltiin tämä idea, sanoin etten todellakaan aio kirjoittaa omaelämäkertaa. Miten tyhmä idea. Mistä minä muka kirjoittaisin? Ei mitään järkeä.
– Itsestäni kirjoittaminen sai minut tuntemaan itseni hillittömän haavoittuvaiseksi. Että johonkin minusta on kajottu. Se tuntui aluksi niin pahalta, että kyselin vain itseltäni, miksi ihmeessä teen tätä.
– Ensinnäkin, minkälainen narsisti ylipäätään kirjoittaa näistä jutuista? Toiseksi, kun pääsin syvemmälle projektiin, seuraava epävarmuuden lähde oli, ettei minulla tuntunut olevan mitään kerrottavaa. Olen ollut naimisissa niin monta vuotta, ettei minulla ole mitään bändärijuttuja. En ole koskaan vetänyt kokaiiniviivaa huoran perseeltä. Ei minulla vain ole sellaisia cooleja Mötley Crüe -tarinoita. Mistä minun siis olisi pitänyt kirjoittaa?
– Lopulta kuitenkin innostuin enemmän. Aluksi kirjaa nimittäin teki haamukirjoittaja. Luettuani hänen tekstiään tajusin, etten voi antaa sen mennä niin. Minun sanani oli kerrottu jonkun muun äänellä. Tajusin, että jos tämä on tehtävä, minun on tehtävä se kunnolla. Muuten sitä ei tehtäisi lainkaan. Aloin uusia haamukirjoittajan tekstiä ja siinä kävi niin, että lopulta kirjoitin koko jutun itse. Lähes sanasta sanaan.
– Tämä projekti pakotti minut oppimaan kirjoittajaksi. Mitä en todellakaan ole. Se pakotti minut myös oppimaan jotain omasta itsestäni: kirjoittamisen kautta minun oli käsiteltävä mahdollisimman objektiivisesti kaikkia niitä asioita, joista stressaan alitajuisesti niin paljon ja joista olen niin epävarma. Se antoi minulle uuden tavan katsoa omaa luomisprosessiani, ja näin uusin silmin ne henkilökohtaiset ongelmat, jotka estävät tai hidastavat minua.
– Kirjoittamisesta tulikin nopeasti hyvin vapauttavaa. Ehkä tärkein sen kautta ymmärtämäni asia on kaksipiippuinen: Tajusin, että olen totaalinen perfektionisti. Sairaalloinen. Ja kuitenkin olen niin epätäydellinen, että se on säälittävää ja huvittavaa samaan aikaan. Näiden kahden ominaisuuden aiheuttama ristiriita synnyttää minussa loppumatonta ärsytystä.
– Levyn tekeminen sentään on helppoa. On ehkä 12 biisiä, joita voi hioa niin kauan, että on tyytyväinen. Ei siitäkään koskaan täydellistä saa, mutta lähelle voi kuitenkin pyrkiä. Kirja on täysin eri juttu. Se ei ole 12 biisiä, se on 150 000 sanaa, joista jokainen pronomini ja jokainen adjektiivi ja jokainen huutomerkki sisältää jo itsessään kokonaisia maailmoja.
– Kun tämä tosiasia yhdistetään pakonomaiseen täydellisyyden tavoitteluuni… Koko kirjoittamisprosessin ajan halusin yksinkertaisesti ja ainoastaan järsiä käteni irti. Se oli kaistapäistä. Toisaalta se pakotti minut tajuamaan tämän aspektin itsestäni konkreettisemmin kuin koskaan ennen.
– Kirjasta tuli lopulta eniten kuvaus luomisprosessistani. Siihen sisältyy myös bisnesasioita, ihmissuhteita ja taloudellisia aspekteja sekä menneisyydestä oppimiani asioita. Siitä tuli lopulta jotain, jossa näen oikeaa arvoa ja hyötyä – eikä vain itselleni vaan myös muille, joita ehkäpä kiinnostaa tällainen prosessi.
– Minulle itselleni kirjan suurin arvo on kuitenkin siinä, että se pakotti minut hyväksymään monta vaikeaa asiaa, joiden kanssa olen kamppaillut. Kirjaan asti olin aina ajatellut, että olen perfektionisti, joka aina epäonnistuu tavoitteissaan. Kirjan jälkeen tajusin, että olen perfektionisti, mutta ihmiset ovat epätäydellisiä.
Taistelu onnellisuudesta
Devin Townsend tunnetaan huomattavan positiivisena ja avoimena tyyppinä niin omassa elämässään kuin taiteilijanakin. Näin ei ole ollut aina: miehellä diagnosoitu maanis-depressiivisyys aiheutti etenkin nuorempana syviä ongelmia ja vihaa koko maailmaa kohtaan.
– En usko olevani luonnostani positiivinen. Uskon kuitenkin haluavani olla sellainen. Joten… taistelen pysyäkseni positiivisena. Jos siinä on mitään järkeä.
– Minulla on ystäviä, läheisiä ystäviä, jotka sanovat minulle: ”Dev, taidat olla vähän naiivi, kun ajattelet näin.” Minä taas en usko olevani lainkaan naiivi. Kunhan uskon, että olen tosi onnekas. Saan tehdä musiikkia elannokseni. Olen nähnyt ihmisten kuolevan ympäriltäni. Joka päivä näen uutisissa ne kauhut, mitä maailmassa on meneillään. En minä tunge päätäni pensaaseen ja sulje silmiäni kaikelta siltä.
– Silti! Jos olen oppinut taiteilijana jotain, niin sen, että minulla on mahdollisuus valita mitä haluan sanoa. Iän myötä kenties vahvistuu tunne, että minulla ei ole enää energiaa… Jos aion tehdä jotain, en ainakaan jaksa tuoda lisää paskaa maailmaan, joka on jo sitä täynnä.
– Saan tehdä musiikkia työkseni. Minulla on vaikea mutta hieno työ. Ja koska minulle on annettu tässä kohtaa elämääni mahdollisuus vaikuttaa siihen, mitä haluan sanoa, sanon mieluummin jotain, missä on voimaa ja elämänmyönteisyyttä. En halua vain valittaa, että kaikki on paskaa, maailma voi painua vittuun ja kaikkien pitäisi vain suojella itseään. Sellaisia ihmisiä on jo ihan tarpeeksi. Haluan tehdä mieluummin jotain erilaista.
– Mutta eihän se ole helppoa. Oikeasti, helpoin tapa reagoida kaikkeen paskaan maailmassa on valittaa, miten paskaa se on. On naiiviuden täysi vastakohta yrittää välittää tarpeeksi ollakseen heittäytymättä nihilistiksi ja sanoa, että vitut kaikesta.
– Jos pidän jotain asiaa tärkeänä, ei vain minulle vaan elämäni ihmisille, perheelleni, niille, joista välitän… Kunnioitan syvästi ihmisiä, jotka eivät anna periksi – varsinkaan sellaisissa olosuhteissa, joissa helpoin mahdollinen reaktio olisi tehdä niin.
Tulevaisuus
Kamppailu omien demonien kanssa ja kriisi luomistyön ilon hitaasta eltaantumisesta on kuitenkin lopulta saanut Devinin, niinpä niin, kunnianhimoisemmaksi kuin koskaan.
– Kirjan tekeminen sai minut keksimään teeman Transcendencelle. Sen tekeminen taas sai minut keksimään teeman The Mothille. Se on sinfonia, jonka aion tehdä seuraavaksi.
– Olen tehnyt DTP:tä ja siinä käyttämääni soundia nyt yli 20 vuotta. Ja pidän siitä edelleen. Sille on myös selvästi yhä tilausta. Eli minun ei olisi mitään järkeä olla tekemättä sitä. Ja olla tekemättä sitä hyvin.
– Mutta siitä oikeasti kiinnostuminen on nykyään niin paljon vaivalloisempaa kuin silloin, kun tein Ocean Machinea [1997]. Sitä tehdessä en ajatellut seuraavanlaisia asioita: miten saan itseni välittämään tästä projektista, miten voisin löytää tieni ulos mukavuusalueeltani, miten oikeasti yrittää ja tehdä tästä jotain arvokasta, millainen suhde minulla on bändiini… Tein Ocean Machinen, koska minun oli yksinkertaisesti pakko tehdä se. Sillä siisti.
– Sitten siitä tulikin asia, josta pystyin tekemään itselleni uran. Eikä olisi mitään järkeä vain jättää se ja lopettaa. Teen sitä siis edelleen ilolla, mutta minun täytyy TODELLA tehdä töitä sen eteen. Eikä se tunnu samalta kuin joskus.
– Sinfonia on se juttu, jonka tahdon tehdä seuraavaksi. Haluan tehdä jotain TODELLA provokatiivista. Jotain TODELLA… ehkä jopa häiritsevää, jollain tasolla. Haluan sen teeman olevan ylitsevuotava ja mieletön, mutta silti se ei saa olla satiirinen. Haluan sen olevan melkein kuin ooppera. Haluan sen instrumentaation perustuvan klassisiin soittimiin, mutta modernimpiin soittimiin yhdistettynä. Toisaalta haluan käyttää myös muinaisia soittimia.
– Haluan sen teeman olevan jotain, jossa minun ei tarvitse olla yhtä varovainen kuin viimeiset kymmenen vuotta. Strapping Young Ladin jälkeen minun oli päästävä ulos siitä huumeiden ja alkoholin ja hoitamattomien henkilökohtaisten ongelmien sumusta, jossa olin ollut. Nyt minusta tuntuu, että kaikki DTP:lle kirjoittamani lyriikat ovat olleet… supervarovaisia.
– Minusta tuntuu, että on tullut aika löytää itsevarmuuteni. Minusta tuntuu, että seuraava vaihe minulle taiteilijana on… heittäytyä hulluksi tavalla, jota en ole vielä koettanut. Eikä siinä tule olemaan mukana mitään metallibändiä. Tämän projektin ympärillä täytyy olla paljon vähemmän rajoitteita ja sääntöjä.
– Kun käytän sanaa sinfonia, se on oikeastaan vain epämääräinen nimitys kokonaisvaltaiselle multimediataideprojektille, joka käyttää musiikkia akselinaan. Viime kädessä se tulee olemaan askel pois kaikesta siitä, mitä olen ikinä aiemmin tehnyt.
Epäonnistuminen, vielä kerran
Kuulostaa siltä, että Devinin haaveissa on tehdä uusi Kevätuhri, Igor Stravinskyn musiikillinen ja visuaalinen taideteos, jonka ensiesitys Pariisissa vuonna 1913 aiheutti epäsovinnaisuudellaan mellakan.
– Sehän se tavoite olisi. Minä en tietenkään ole Stravinsky… Mutta aina kannattaa tavoitella kuuta, eikö? Se on itse asiassa yksi suosikkikonsepteistani. Epäonnistuminen nimittäin.
– Uskon, että jos ei ole valmis epäonnistumaan, ei koskaan päädy improvisoimaan. Ja improvisoinnin perusluonne on juuri se, että hyväksyy mahdollisuuden, että saattoi juuri astua vahingossa alas kalliolta.
– Sen mahdollisuuden hyväksyminen ja siitä irtipäästäminen antaa kuitenkin tilaa prosessille, joka… En usko, että ikinä oikeasti epäonnistuu, jos ei pelkää epäonnistumista. Tai jos silti epäonnistuu, pystyy aina löytämään tiensä takaisin. Jos kuitenkin pelkää epäonnistumista, päätyy vain toistamaan itseään ikuisesti.
Eikä koskaan päädy tekemään yhtään mitään.
– Ei yhtään mitään. Koska pelkää näyttävänsä naurettavalta, tai jotain. Onneksi olen jo niin pro näyttämään naurettavalta, että minulle se ei ole enää mikään ongelma.
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 7/2016.