Ozzyn The Ultimate Sin tänään 30 vuotta – levyn ylistäjä ja herjaaja keskustelevat aiheesta

Jaa Facebookissa
ozzy-ultimatesin

Ozzy Osbournen neljäs soololevy, The Ultimate Sin (1986), julkaistiin päivälleen 30 vuotta sitten. Albumi muistetaan parhaiten yhdestä Ozzyn soolouran suurimmista hiteistä, Shot in the Darkista, sekä julkaisua seuranneesta draamasta, kuten kitaristi Jake E. Leen erottaminen sähkeellä. Kaupallisesti levy oli menestys, mutta flirttailut glam rockin suuntaan eivät maistuneet kaikille vanhoille faneille.

Infernon toimittajat Miika ”Mega” Kuusinen ja Jukka Hätinen keskustelivat levyn merkkipäivänä sen sisällöstä. Tulokulmat ovat erilaiset; Kuusinen lukeutuu The Ultimate Sinin ylistäjiin, Hätinen ei puolestaan löydä tätä edeltävien Ozzy-levyjen diggailusta huolimatta juurikaan kehuttavaa.

Jukka: – Lähdetäänpä ilmeisimmästä, nimittäin näistä soundeista. Mitä on mahtanut olla tyypeillä mielessä. Vaikea keksiä mitään hyvää sanottavaa, lussua ja muovista.

Mega: – Kärjistetysti voisi sanoa, että kuuntelen musiikkia, en soundeja. Jos biisit ovat tarpeeksi hyviä, on aivan sama kuinka lussut soundit niissä on. Kun 80-luvun metallin parissa on kasvanut, sitä on korvat tottuneet hyvinkin erilaisiin tuotantoihin ja nykyajan kaikki samaksi massaksi tasaava turboahdettu soundimaailma tuppaa lähes ahdistamaan.

Jukka: – Arvostan suunnattomasti Ozzya laulajana, mutta en teknisistä suoritteistaan. Omiin korviin Ozzy tuntuu yrittävän olla tällä levyllä teknisesti parempi laulaja kuin onkaan, ja tämä kuulostaa paikoin väkinäiseltä ja tunneköyhältä.

Mega: – Ozzy on tulkitsija, ei laulaja. On myönnettävä, että maestro on ennen tätä levyä ja tämän jälkeenkin laulanut huomattavasti paremmin. Mutta jos on ollut levyn tekemisen aikaan sekaisin kuin seinäkello, voi suoritusta pitää silti kohtuullisena. Isompaa yleisöä on tällä levyllä lähdetty hakemaan erilaisen puleeraamisen kautta ja sitä myös saatiin, joten ei suoritus nyt niin huono ole.

Jukka: – Killer of Giants eduttuu edukseen biisimateriaalista, mutta eipä sekään ole paljoa vaadittu. Tasapaksua ja samasta puusta hakattua keskitemporokkia levy läpeensä. Ja kuinka paljon kokkelia on vaadittu, että Ozzy rallattelemassa jotain kliseisiä I wont stop rockin’ all nighteja (Lightning Strikes) tuntuu hyvältä idealta.

Mega: – Vaikka The Ultimate Sin ei olekaan mikään 5/5-levy, niin eihän sitä voi tasapaksuudesta syyttää missään nimessä. Muutama täytebiisi levylle toki mahtuu, mutta muutenhan se edustaa lähes parhaimmillaan sitä, mistä 80-luvun komeisiin tukkiin ja kimaltavaan ulkoasuun panostava hard rockista oli kysymys, aina mahtavia videoita myöten! Ja Ozzy, We love you all ja let’s go crazy, on rock’n’roll-klisee kaikkinensa, ja silloin saa ja pitääkin laulaa rokkaamisesta hautaan saakka.

Jukka: – B-luokan tukkahevirenkutusten putkessa saattaa mennä ohi se seikka, että levyllä ei ole perinteistä Ozzy-balladia. Melkeinpä toivoisin sellaistakin tänne levyn dynamiikka hereille ravistelemaan.

Mega: – Nyt on rokattu, ei hempeilty! Sitä paitsi edelliseltä Bark at the Moon -levyltä löytyvä You’re No Different asetti riman sen verran korkealle, että tälle levylle ei balladia tarvittu. Myös The Ultimate Sinin jälkeen on tullut niin monta hyvää balladia, että on aivan ok, jos tällä levyllä sellaista ei ole. Yhtenä parhaimmista esimerkeistä Lita Fordin kanssa parisen vuotta myöhemmin tehty ja esitetty Close My Eyes Forever.

Jukka: – Pitääkö mun sanoa jotain noista syntikoista?

Mega: – Ei. Koska 80-luku.

Jukka: – Jake E. Lee on kyllä tyylitajuinen kitaristi, mutta kenties Ozzy teki maailmalle palveluksen antamalla kenkää hänelle tämän levyn jälkeen. Tulkitkoon tämän kukin tavallaan.

Mega: – Ehkä näin. Ja kyllähän tuon ajan rahaan läheisesti liittyvä bändijäsensekoilu on kieltämättä surkuhupaisaa, vaan ovatpahan tuon muutkin yhtyeet osanneet ja osaavat vielä edelleenkin. Se on Amerikkaa se hyvässä ja pahassa. Tokihan hyvä ja tyylitajuinen kitaristi voi parantaa biisiä tai vastavuoroisesti pilata sen tyylitajuttomuudellaan, mutta silloin saa olla jo paska biisikin lähtökohtaisesti.

Jukka: – Mikähän olisi se muistettavin asia, se miksi sytytämme The Ultimate Sinin 30-vuotissynttärikakkuun kynttilän?

Mega: – Jos ei muuten, niin Thank God for the Bombin takia. Periaatteessa vähän ärsyttäväkin renkutus, mutta aina voi ajatella, että Ozzyn vetoomus on maailmalla kuultu eikä kappaleessa viitattua isompaa ydinjytkyä ole ainakaan vielä tapahtunut.

“Today was tommorow, yesterday / It’s funny how time can slip away / The face of the doomsday clock / Has launched a thousand wars / As we near the final hour / Time is the only foe we have”

Mega: – Ja tietty albumin erityisen mainioiden nimikappaleen, Secret Loserin ja Shot in the Darkin takia.

Jukka: – No otetaan tähän nyt vielä tuo kehumani Killer of Giants ja toivotetaan hyvää merkkipäivää levylle!