Oletko koskaan miettinyt, mitä saadaan, jos eliitin oikeuksia peräänkuuluttava porvarillinen punkbändi ja maailman kenties persaukisin heviryhmä laitetaan yhteen bussiin ja viikoksi Baltiaan?

Teksti: Williami Kurki & Olof Palmén Kuvat: Toni Salminen & bändit

Koska on mahdotonta kertoa matkastamme mainitsematta toveruutta, joka vallitsi liikkuvan sekoiluputkemme matkaajien keskuudessa, olkoon viimeinen osa raportistani oodi toimivalle ryhmädynamiikallemme. Koska yksien nelosoluen turvottamien aivojen on myös mahdotonta muistaa edes murto-osaa viikon hienoista yksityiskohdista, turvaudun avauslauseen hengessä matkakumppaniini Olof Palméniin, joka suostui ystävällisesti avustamaan minua tämän tekstin kunniallisessa loppuun saattamisessa toimimalla apulaiskirjurina. Totuus tapahtumista saattaa poiketa yhteisestä näkemyksestämme suuriltakin osin, mutta suunnilleen näin se meni:

Englantilainen aamiainen Baltian Pariisissa

Edellisillan keikkojen ja Riikan valloittavan olemuksen puuduttamina heräsimme bussistamme kaupungin halkaisevan Väinäjoen rannalta aamukymmenen maissa. Joukollamme oli hyvä vire päällä, ja edellisillan tapahtumia kertaillessamme tajusimme, kuinka hienoa olisikaan palata rikospaikalle Hotel Rigaan, ja nauttia koko ryhmän voimin saunomisesta ja uimisesta ennen seuraavaa ajosiivua kohti Viron Valgaa. Lähes jokainen keräsi mukaansa tarvitsemansa varusteet tai ainakin oman itsensä, ja suuntasimme auringonpaisteessa kohti kävelymatkan päässä sijaitsevaa hotellia ja sen uumenissa lymyilevää rentoutumisen alttaria.

Ilmeisesti edellisillan saunakapina oli jäänyt hotellin henkilökunnalta huomiotta, sillä kasvaneesta lukumäärästämme (sekä hajustamme) huolimatta saimme tilat jälleen käyttöömme ilman kummempia takuuvaateita tai ukaaseja. Ja jälleen haimme roskakorin pukuhuoneen nurkasta löylynheitto mielissämme ja toteutimme suomalaisuuttamme piittaamatta hitunvinkulaa siitä, mitä hotellin henkilökunta saattaisi asiaan sanoa.

Saunottuamme suuntasimme suihkunraikkaina kohti Riikan vanhan kaupungin lukuisia aamiaiskahviloita, joista aioimme etsiä käsiimme englantilaisen aamiaisen, jonka olimme yksissä tuumin päättäneet saavan kunnian täydentävää tämän loisteliaan aamun keskellä paskaista bussiviikkoa.

Pari kahvilaa käännytti meidät oveltaan suoraan päänpudistuksen ja ulospäin nyökkäyksen saattelemana, mutta arvelimme näiden käännytysten johtuneen lähinnä joukkiomme suuresta koosta. Vain kaksi jäsentä oli jäänyt bussiin lepuuttamaan aamutoimien sijasta, Johannes sekä Olof.

Lopulta löysimme etsimämme, ja kauniissa, aurinkoisessa Riikan aamussa nautimme katetulla terassilla englantilaisen aamiaisen. Keikkapaikan baarimikko sattui paikalle,ja näppäsi jopa kuvan onnellisesta kympistämme.

Seuraleikkejä ja virolainen Annis

Aamiaisen jälkeen suuntasimme takaisin klubille hakemaan soittokamppeitamme. Roudaus sujui varsin kivuttomasti, tosin ohikulkijat katselivat hieman kummeksuen autotien varressa aurinkoa ottavia vahvistimiamme, ja pian pääsimme jälleen matkaan.

Itselleni taival Riikasta Valgaan oli seikkailu oman pääni sisällä, eikä oikeastaan ainuttakaan selkeää muistoa kyseiseltä pätkältä ole, mutta matkatoverini Olof kuvailee siirtymää journaalissaan seuraavasti:

Kaunis latvialainen päivä tervehti minua sukellusveneemme tummien ikkunoiden läpi. Selkäni kumarsi kiitoksen annettuani sen nukkua taas mukavasti sikiöasennossa kanssani bussin sohvalla jo viidettä kertaa taipaleemme aikana. Ennen edellisillan keikkaa olin liottanut saastaista kehoani Hotel Rigan saunatiloissa, mutta kuultuani osan epäpyhästä perheestämme käyneen tänä aamuna samassa pesun ja kasteen pyhätössä vaikutti oma pesuhetkeni kaukaiselta lapsuusmuistolta. Minäkin halajan lisää hygieniaa.

Onneksi tunnelma bussissamme nosti mielialaani välittömästi ja kehonlämpöiset jääteet loivensivat edellisillan jälkihöyryt siedettävän makuisiksi. Odottaessamme jännityksellä rakkaan naapurimme, rutiköyhän Viron, raja-asemaa viihdytimme itseämme verrattoman moninaisin tavoin. Tunteikas huoltamopysähdys, jonka aikana hurjimmat pistivät tupakaksi arempien luikkiessa kuselle Latvian puhtaisiin metsiin. ”Onko enää olutta?”-tietovisailu, jonka aikana aktiivisimmat pelaajat penkoivat säilytyslokeroita ja penkinalusia toiveikas pilkahdus silmämunassaan. ”Oli täällä yksi!”-seuraleikki, jonka aikana yksi pelaaja juo löytynyttä olutta äänekkäästi ryystäen muiden pelaajien särpiessä jääteetä tai paikallista retiisilimonadia ilman kateuden häivääkään.

Viron konkurssin varjon jo melkein koskettaessa meitä kuuntelimme Caroluksen kertomuksia Immortalin Abbathin edesottamuksista median ottaessa tuntumaa ja hyväksyimme Abbathin hyvin nopeasti hienojen miesten kaanoniin. Jaahas, rajanylityspaikka. Nyt tarkkana. Ai, meni jo.”

Perille Valgaan saavuttuamme ja bussin keikkapaikan pihalle pysäköityämme ojentelimme jäseniämme ja toivuimme kukin tavallamme matkan rasituksista. Carolus ja Carl Johan toteuttivat suomenruotsalaista käsitystä reiluudesta ja päättivät suunnata yksissä tuumin energiansa kaksi yhtä vastaan -painiotteluun Julesin kanssa. Voittaja jäi kuitenkin epäselväksi.

Valgan keikkapaikka oli hämmentävä kokonaisuus, mutta huomasin löytäväni yhtäläisyyksiä Porin Annikseen vanhoina, hyvinä aikoina. Vaikka puitteet olivatkin lievästi sanottuna paljon Annista vaatimattomammat keskitysleirin suihkuhuoneita muistuttavine tupakkatiloineen ja kyseenalaisen ”värisine” tekstiileineen, oli meiningissä paljon samaa. Paikka oli selvästi paikallisen nuorison kokoontumispaikka, jonka ehdottomasti tärkein virka on toimia nimenomaan tilana, jossa nuoret voivat juopotella ja polttaa tupakkaa toistensa seurassa jonkinlaisen lauman tuoman yhteishengen turvaamana ilman pelkoa pakkaseen sammumisesta talvella. Vaikka meidän olikin helppo samaistua mainitun laumahengen voimaan, paikan organisatorinen rakenne jäi meille täysin epäselväksi, eikä kukaan tuntunut oikein olevan kartalla siitä, kenen vastuulla on muka mitäkin. Tästä huolimatta totesimme laitteiston olevan varsin käyttökelpoinen, vaikka rakennus itsessään olikin valmis purettavaksi. Matkatoverini Olof kuvailee päiväkirjoissaan Valgan keikkapaikkaa näin:

Joskus aikoinaan jokin navetta lisääntyi haudan kanssa ja ristiäisissä juhlittiin keikkapaikkaamme. Ehta punkluola. Kaljaa sai kaupasta ja astman sisäilmasta. ”

Ennen soundcheckejä kävimme Valgan keskustassa syömässä kiinalaisentapaisessa, jossa kitaristillemme Kokkoselle annettiin jälleen kirpeä muistutus siitä, kuinka paljon kielimuuri ja kasvissyönti voivat samaan aikaan esiintyessään hankaloittaa ruoan tilaamista ravintolassa. Poikkesimme myös pankkiautomaatilla, jonka loogisuus ja käytön helppous löivät meidät ällikällä. Siinä sitä olisi oppimista jatkuvasti palvelumaksujaan korottaville ja palvelujaan vähentäville suomalaispankeille. Ei se ole mahdotonta, ei edes vaikeaa, laittaa niitä perkeleen vitosia ja kymppejä niihin pankkiautomaatteihin.

Keikkoja odotellessamme bongailimme tuttuja bändejä punkluolan seinistä, ihmettelimme mystistä, uudenaikaista ja varsin väkevän oloista ovea tämän squatin oloisen betonihirvityksen sisällä ja haimme olutta paikallisesta marketista, jonne ystävällinen heppu meidät bmx-pyörällään opasti keikkapaikan pihalta. Olof, joka seuraavassa kuvailee tunnelmiaan, sekä keikkojamme Valgassa, jätti myös kuvallisen todisteen joukkiomme vierailusta takahuoneen kotoisan lämpimiin kaakeliseiniin.

Ihastellessamme soittopaikan takahuonetta ilmestyi paikalle illan kolmas orkesteri. Ikää vesseleillä oli ainoastaan hieman enemmän kuin soittovälineistöä, jota heillä ei ollut nimeksikään. Hyväsydämisiä nuoria yhtä kaikki: näkivät kurjan laitapuolen kulkijan, jonka ihmisyydestä oli jäljellä vain häpeän tunne ja tarjosivat tälle loput ranskalaisistaan. Söin tarjotut ranskalaiset ja vakuutuin elämän jatkuvuudesta.

Ihmetellessämme suuresti tulevaa yritti Carolus saada keikan järjestäjän puhelimen päähän kysyäkseen tältä jo sovitusta palkkiosta, sekä muista käytännön asioista. Kun arvon järjestäjä lopulta vastasi, kertoi hän olevansa niin kiireinen ajaessaan kulmakarvojaan tai ostaessaan spelttileipää ettei kyennyt millään muotoa tulemaan paikalle. Ymmärsimme toki jokainen tämän ja hetken aikaa jo pohdimme, josko ymmärtäisimme poistua heti kohti Tallinnaa. Noh, ei sitä Valgaan asti luovuttamaan tultu, joten keikkaa oli luvassa. Myöhemmin saimme kuulla, jotta paikallinen valo-/äänimies hoitaa keikkapalkkion. Tili väärälleen!

Kun olimme säätäneet äänenpaineen kohtuuttoman suureksi, oli illan aloittavan nuoriso-orkesterin aika tehdä tarvittavia säätöjä keikkaansa varten. Ja varmaan olisivat säätäneetkin, jos heillä olisi ollut mitään säädettävää mukanaan. Pojat olivat kyllä muistaneet tuoda omat sukat ja ohimot, mutta kaikki muu tarvittava olikin sitten jäänyt ties ja minne. Sympaattisia nuorisorikollisen alkuja ei kehdannut jättää tuleen makaamaan, joten lainasimme heille tarvittavat pensselit ja jo saatiin Rock-In-Jokumesta käyntiin.

Ensimmäisenä soittanut nuorisotiimi taisteli läpi biisiensä viattomalla vimmalla, josta ei puuttunut omaehtoista rytmiikkaa tahi virittimien kaihtamista. Lopuksi iskivät pöytään vielä varsin vapaan sovituksen Metallican alkuaikojen makupalasta.

Ah, koitti Bobin hetki. Yleisöäkin oli kertynyt lavan eteen kivan ollenkaan, joten hyvästelin suorituspaineet naurun saattelemana. Intromme hyytyessä iski Wilhelm tahtia maltillisen apinan raivolla ja katso! Nuoria ihmisiä syöksyi sieltä täältä kuuntelemaan kun pukumiehet kokeilevat punk-musiikkia. Lavan eteen syntyi hetkessä tila, jossa mopoikäisten hormonit kehittivät hyvää meininkiä. Sinisen lavavalaistuksen helliessä aatelisia piirteitämme annoimme nuorisolle desibelejä kiitokseksi heidän vastaanottavaisuudestaan. Tässä sinulle sointu nuori tyttö ja tuossa miehenalulle tahti, olepas hyvä. Erittäin onnistuneen ja mielenmaiseman kauniiksi maalanneen keikan jälkeen oli hetken olut- ja savuketauko ennen Profanen nuorisokoulutusta.

Antti oli joogannut. Paluuta ei ollut. Profane aloitti keikkansa. Sitä nuorten päiden heilumista ja kirkumista oli enemmän kuin ilo seurata. Yleisö oli myös erittäin hyvin mukana. Jules kertoi Valgan nuorisolle toiveensa ja Valga toteutti. Pienen punkluolan kollektiivisesta rakkaudesta ilmestynyt Wall of death on nähtävä. Sanat eivät riitä. Profane Omen todisti jälleen olevansa todella lyhyt bändi. Ei. Loistava keikka Valgan syksyssä. Ansaitkaa se, virolaiset.

Keikan jälkeen onnittelimme Omenin hikistä miehistöä kiusallisen pitkin halein, jonka jälkeen oli pakko nostaa taas tupeeta Pekalle, joka väänsi kytkimistä punkluolankin stadioniksi. Näytti hän myös valopöydän, jonka paikallinen valo-/äänimies oli Profanen keikan aikana pöytärummuttanut hajalle. Paras keikka-arvio. Piste.

Tequila, tanssin huuma ja suuret tunteet

Illan keikasta jäi kaikille jälleen loistava fiilis, eikä auki suhahtelevien lukuisien olutpullojen kauniina soiva orkestraatiokaan ollut riittävän voimakas pitämään joukkiotamme aloillaan, vaan suuntasimme paikalliseen juottolaan, sillä meillä jokaisella nuokkuiästä on sen verran jo aikaa, ettei keikkapaikka sinänsä tarjonnut meille juurikaan virikkeitä, kun esiintymiset oli saatu päätökseen. Seroff selvitti koordinaatit paikallisilta ja iloinen kulkueemme Samulia, sekä kuskejamme Tonia ja Johannesta lukuunottamatta oli jälleen jalkautunut yöhön laulu sydämissä soiden ja vapaus kutreja hulmuttaen.

Paikalliseen juottolaan päästyämme tein sen kriittisen liikkeen, jonka olin matkallamme tähän mennessä onnistunut välttämään. Vaikka olin onnistunut koko reissun ajan pysyttelemään baltialaisissa, kuudesta kahdeksaan tilavuusprosenttia alkoholia sisältävissä oluissa, joita näillä retkillä siemaillaan aamusta iltaan, päätin tiskille ennätettyäni ottaa tequilan. Noin viiden minuutin kuluttua tästä päätöksestä ja sen täytäntöön panemisesta tunsin, kuinka jokainen matkalla juomani olut humahti ajukoppaani sellaisella intensiteetillä, että en voi väittää muistavani kovinkaan montaa asiaa loppuillasta. Sen muistan, että istuimme terassilla keskustelemassa siitä, että matkapuhelintemme verkot vaihtelivat siten, että kun olit sisällä kuppilassa, puhelin oli Viron verkossa, mutta terassilla maatunnus vaihtui Latviaksi. Kieltämättä, jos yhden asian illalta muistan, olisi hohdokkaampaa muistaa jotain edes etäisesti mielenkiintoista, valitettavasti näin ei kuitenkaan tällä kertaa käynyt, vaikka viimeisten joukossa taisin nukkumaan mennäkin. Onneksi apukirjurin aivot olivat edes jonkinasteisessa tallennustilassa, eikä tämänkään illan kulku jäänyt täysin hämärän peittoon:

Van biör ja tota toinen samanlainen, bitte eikun tack så much. Eurot tiskiin ja pää punaisena pöytään.

Omenin Antti koki kauhun hetkiä, kun aito valgalainen harottavakatseinen joogaajannielijä pyysi häntä tanssimaan, minkä ilon Antti vanhana hyvänä sieluna tietysti naaraalle soi. Valitettavasti neiti ymmärsi ilmeisesti kyseessä olleen vanha virolainen tapa suostua kosintaan ja seurasi Anttia tanssin tauottua juopuneen vaimon ketteryydellä. Antti kuitenkin laati Carl Johanin kanssa pakosuunnitelman, joka onnistuikin niin hyvin, ettei Anttia saati Carl Johania enää sinä iltana näkynytkään. Kazam!

Ottaessamme baarin terassilla asiallisia yhteiskuvia sekä asiallisia oluita huomasimme aivan yllättäen, että eurooppalaisittain siemaillessamme oli kohtalo siirtänyt kelloja. Vastentahtoisesti kävelimme hyväryhtisesti bussille, jossa vielä hetken Sheriffin, Wiljamin ja Pekan kanssa mietimme otsonikerrosta ja vähempiosaisia muiden mennessä viisaasti nukkumaan. Seurasimme pian perässä.”

Seuraavana aamuna saimme Olofin kanssa kumpikin muistutuksen siitä, kuinka hyvältä majoneesissa uitettu ketjupurilainen voikaan maistua, kun herää krapulaisena punkastaan.

Koska olimme koko matkan ajan huomaamattamme lähentyneet koti-Suomea, oli tosiasia, että jonkin matkan päässä bussistamme sijaitsi Hesburger, tuo Turun lahja maailmalle. Jonkinlainen edustusto oli bussiltamme hilpaissut kyseiseen ruokatykkiin ja tuonut tuliaisinaan solidaarisesti ruokaa myös bussiin jääneille tovereilleen. Miksaaja-Pekan sanat kaikuvat vieläkin kristallinkirkkaina korvissani: ”Viljami, herää. Tässä on sulle pekonihampurilainen.”

Täydellinen herätys.

Toni suuntasi hyvin kestäneen Wiimamme kohti Tallinnaa matkustajien fiilistellessä käsittämätöntä menestystä, joka kiertueemme oli tähän mennessä ollut, sekä pöydällä lojuvasta iPod-asemasta paskalla soundilla kaikuvia biisejä, joita jokainen vuorollaan halusi hehkuttaa.

Itselleni usean päivän kaljan lipittäminen yhdistettynä useisiin voimakkaisiin tunne-elämyksiin aiheutti valtavaa ajatustoiminnan kiihtymistä, ja uppouduin jossakin vaiheessa täysin näihin tuntemuksiin,ikäänkuin kiireettömästi etsien sitä kaikkea, mikä ihmisyydessä on niin kiehtovaa. Jossakin vaiheessa havahduin huomaamaan Tonin ottaessa kuvaa, että istun virolaisella maantiellä pelkät housut jalassa tupakalla pelkkä vapaus taskuissani. Tilanteen absurdi hienous sai minut viimeistään ymmärtämään, kuinka paljon tämä reissu oli antanut taas uskoa siihen, että elämässä on todella mahdollista viihtyä.

Viimeinen veto, viimeinen ilta

Keikkapaikkana Tallinnassa toimi melko uusi paikka, Von Kraahl, joka sijaitsi vanhan kaupungin sydämessä. Kahdessa kerroksessa oleva siistin oloinen kulttuuriravintola ei lavansa puolesta ollut ehkä suunniteltu raskaan musiikin esittämiseen, mutta paikalla oli osaavaa henkilökuntaa, asiallista kalustoa, bändiruokailu, sekä mahdollisuus suihkun ottamiseen, joten moisen pikkuseikan mainitseminen tuntuu turhalta.

Hieman ylimääräistä työtä teetti myös se, ettei bussillamme olisi ollut mitään asiaa vanhan kaupungin kapeille kujille, joten jouduimme parkkeeraamaan Wiiman bussiaseman lähistölle ja siirtämään soittovehkeemme pakettiautoon, jolla ne kuljetettaisiin venuelle. Tätä tehtävää meitä oli suorittamassa vain kolme, allekirjoittanut, rumpali-Samuli sekä keikan järjestäjä Ahto, joka myös kuljetti pakettiautoa. Pelattuamme autotetristä hetken, hurautimme kamat Von Kraahliin, jossa muut olivat saaneet jo syödäkseen, ja ohjastivat meidät ystävällisesti syömään ja hoitivat kamat autosta sisään venuelle.

Siinä perusroudailun lomassa nautittiin oluita backstagella ja tehtiin tuttavuutta illan viimeisen bändin, virolaisen Goresoerdin hemmojen kanssa.

Itse olin edelleen jossakin määrin mieleni vietävänä, joten istuskelin ikkunalaudalla matkalla olemisen tunteesta nauttien, tupakkia poltellen ja musiikkia kuunnellen, kunnes Bobien keikka räjähti alakerrassa käyntiin ja tiesin, että venyttely on jälleen tarpeen, mikäli tahdon selviytyä keikasta ilman tajunnan räjäyttäviä lihaskramppeja. Antin joogapuhinan ja allekirjoittaneen rusahtelevien hartioiden äänet hautautuivat punkkiräimeen alle, ja sydän alkoi jälleen lyödä kiivaammin aistiessaan lähenevän oman keikan. Olof tiivisti käynnissä olevan Bob Malmströmin esiintymisen seuraavasti:

Bobin aika. Kuskimme Johannes pessimistisesti ilmoitti Tallinnan olevan harvinaisen hankala keikkakaupunki, minkä infon tietenkin sivuutimme vaimein hörähdyksin. Totuuden siemen piili silti hänen kokemuksissaan, sillä yleisöä riitti, mutta puuhkakäsien rockpoliisi-linja oli vallitseva sinä lauantai-iltana. Onneksi miellyttävän nauttinut vironvenäläinen henkilö suoritti aidon itämaan valloitussuunnitelman ja piirsi rajansa ympäri lavan edustaa. Georgia! Keikan viimeisen laulun aikana oli lähellä porvarillinen liikutus, kun koko Profane Omenin miehistö tuli karjumaan kertosäettä viikon sietämisen kokemuksella. Rakas Profane Omen.”

Lopulta intron loppukaneetti ”I’ll cry when I’m done killing” livahti ulos pa:sta ja Samuli laski keikan käyntiin. Alkupään biiseissä, kuten God in a bottlessa,tunsin omalta kohdaltani soitannollisesti lievää hätäisyyttä, ja hämmennyin myös hieman, kun valopöytä pamahti pimeäksi usean minuutin ajaksi, mutta viimeistään kolmannen biisin kohdalla tavoitin jälleen tutun tilan, jossa soittaminen sujuu kuin itsestään. Ei ole muuta, kuin ääntä, jonka me bändinä ulostamme itsestämme, ei yleisöä, ei painetta, ei ajatuksia. Vaikka väkeä ei tosiaan paikalla liikaa ollut, se ei luonnollisesti haitannut menoa millään tavalla. Muutamia tuttuja naamoja oli saapunut Suomesta asti keikkaa ihmettelemään, ja läsnä olevia paikallisiakin tuntui mekkalointimme kiinnostavan, joten hakkasimme instrumentteja sillä vimmalla, jonka mennyt viikko oli meihin jälleen herättänyt. Viimeiseen biisiin, Wildchildiin, tiesimme odottaa lauluapuja Bobien osalta, ja sovimme Antin kanssa, että ko. biisi soitetaan kitaristien osalta pa-kaappien päältä käsin, jotta kaikki halukkaat mahtuisivat mikkien eteen itsejään Blackie Lawlessin sanoin toteuttamaan. Oi sitä yhteishenkeä!

Jopa Tallinan tapetista kasattu yleisö ymmärsi eron hyvän meiningin ja Breznevin kulmakarvojen välillä. Antin kiivetessä toistolaitteiston päälle soittamaan, ymmärsimme Bobin kanssa, että jotain on tehtävä, ettemme jää sivulauseeksi historiankirjoihin. Seurasi uskomaton taustalaulantahetki, jonka aikana Bob Malmström teki W.A.S.P.:in Wild Childille pahaa. Todella pahaa. Mutta seuratkaa sitä te poloiset virolaiset. Ja Goresoerd seurasi. Toimittaen intensiivisen keikan valitettavan statisteille maanmiehilleen. He seinäkukkaset. Te seinäkukkaset! ”

Keikan jälkeen riemulla ei taaskaan ollut rajaa, vaan tyytyväisyyttä puhkuen nautimme ilmaistarjoilut naamoihimme backstagelta, ja päädyimme lukuisien argumentaatioiden, sekä myös paikallisten esittämien näkökulmien perusteella jo muutaman tunnin kuluttua siihen, että paras paikka nauttia illan kulusta löytyisi keikkabaarin edustan sijaan joko Tapper -nimiseltä klubilta, jossa oli meneillään thrash-ilta livemusiikin muodossa, tai lähempänä sijaitsevasta rokkidiskosta, jonka lähistöltä saisimme syötävää. Päädyimme jälkimmäiseen, sillä ruoan lisäksi sen vetovoimaa lisäsi lyhyempi kävelymatka takaisin bussille. Kuljeskelimme isolla ryhmällä verkkaisesti ja hyväntuulisina kohti määränpäätämme, ja poikkesimme purilaisille matkan varrella olevalle grillille. Ja kylläpäs olikin hyvät setit!

Itse määränpää oli siis tallinnalainen rokkidisko, jonka nimi ei jäänyt mieleen. Yhdet oluet tiskiltä tilattuamme ja tilanteen tarkastettuamme päätimme Carl Johanin kanssa, ettemme tuhlaa reissun viimeistä iltaa kuunnellen älämölöllä säestettyä Final Countdownia tai Y.M.C.A :ta täyteen ahdetussa kellarissa, vaan organisoimme kolmen hengen retkikunnan kohti bussia.

Bussilla jatkoimme kuitenkin leikkimielistä juopotteluamme, sillä jotenkin uumoilimme muiden seuraavan esimerkkiämme varsin nopeasti. Istuskellessamme bussin vieressä kivetyksellä olutta lipittäen ja juttuja kertoillen, ohi ajava poliisiauto iski yhtäkkiä jarrut pohjaan ja pakitti kohdallemme.

Olimme tietysti varmoja siitä, että pysähdys johtui meidän paheellisesta käytöksestämme, mutta tästä huolimatta nousimme ylös ja otimme muutaman askelen kohti poliisiautoa, ikäänkuin osoittaaksemme yhteistyöhalukkuutemme. Samalla hetkellä kyseisen poliisiauton takaovi aukesi lennähtäen tehdäkseen tietä takapenkkiläisen vatsalaukun sisällölle, joka oli päättänyt ilmeisen tarmokkaasti poistua asianosaisen elimistöstä. Autoa kuljettava poliisi nousi sadatellen autostaan, mutta huomasi samassa meidät, ja alkoi nauraa hohottaa. Juttelimme ystävällisen poliisin kanssa tovin ja esitimme myös automme paperit, jotka vimmaisesti touhuten etsimme sytkärivalaistuksella bussin uumenista, lopulta virkavallan edustaja antoi meille luvan jatkaa lystinpitoamme ja toivotti turvallista kotimatkaa.

Pikkuhiljaa myös loput seurueestamme saapui pienissä erissä bussin tuntumaan harmitellen, etteivät olleet tajunneet parhaiden bileiden sijaitsevan tietysti viimeisenä iltana bussilla.

Siinä sitä isot miehet sitten huusivat, nauroivat, painivat ja muuten vaan elämöivät vailla huolta huomisesta Tallinnan yössä. Koska kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, en edes yritä yön tunnelmaa tähän kirjoittaa.

Kotiinpaluu

Aamu. Tiesimme, että tänä iltana olisimme jo kotona. Nyt ei enää hienostetu, vaan liikkuvan kääpiövaltio Wiiman asukkaat yksi toisensa jälkeen suhauttivat oluet auki olon pikaparannuksen nimissä. Toni suuntasi kohti satamaa, jossa viimeisetkin elämänmuodot nousivat bussin periltä silmiään ulkoilmaan siristelemään. Odottelua. Veljellinen painiottelun ja kasan sekoitus satamaterminaalin kahvilassa. Naurua. Odottelua. Lisää naurua.

Laivan pubissa naurusta ei enää meinannut tulla loppua ja ilmassa oli suorastaan joukkohysteriaa. Yhden suurimmista remakoista aiheutti Olof, joka sopivaan suojakänniin päästyään iskeytyi viereisen pyödän eläkeläismiehen seuraan keskustelemaan täysin luontevasti Moskovan vuoden -84 olympialaisista. Paheksuvia katseita siellä täällä, muttei mitään mainittavampaa, ilmeisesti hyväntuulisuutemme antoi meille sosiaalista liikkumatilaa.

Helsingin satamassa tiristimme vielä viimeiset yhteishengen nostatukset ja fiilistelyt nappiin menneestä reissusta ja otimme yhteiskuvan (ks. otsikkokuva) koko osallistujajoukosta, ennen kuin suuntasimme Bobien treenikämpälle Ylelle. Haikeiden jäähyväisten ja Bobien esittämän varsin saksalaishenkisen ryhmätervehdyksen jälkeen toimitimme vielä Julesin ja Johanneksen koteihinsa ennenkuin Toni ajoi allekirjoittaneen, Antit, Samulin ja Paken Lahteen. Mäntsälän kohdalla aloin ymmärtää omia tuntemuksiani siitä kaikesta, mitä tällä reissulla näin ja koin, mutta niiden teille lukijoille kertomiseen menisi aivan liikaa tilaa, eivätkä ne varmaankaan kovin montaa edes kiinnostaisi.

Mutta sen voin kertoa, että olin vaikuttunut. Tämä rundi oli yksi elämäni hienoimmista kokemuksista ja sain jakaa sen niin mahtavien tyyppien kanssa, että tulen muistoissani vielä useasti palaamaan tähän viikkoon. Kiitos Jules, Antti, Antti, Samuli, Carolus, CJ, Olof, Wilhelm, Pakke, Toni ja Johannes. Oli aivan vitun mahtava reissu. Haluan tähän loppuun vielä antaa puheenvuoron Olofille, joka avusti minua tämän raportin loppuun saattamisessa, ja siitä olen hänelle erityisen kiitollinen.

Kiertue oli parasta täydellisempi ja jopa Bob

Malmströmiltä loppuu ylisanat turneeta kuvaillessa. Te köyhät rokkarit. Jos rahattomuutenne koskaan suo, niin tehdään sama uudelleen.

Tyylikkäin terveisin Bob Malmström ”