Joskus tekee ihan hyvää ottaa sanojaan takaisin ja rohkaistua tarjoamaan esittävälle säveltaiteelle uusi mahdollisuus.
Kaksikymmentä vuotta paahtaneesta italialaisesta progemetalliorkesterista DGM:stä tuli saatua reilu vuosikymmen sitten divaritasoinen, aavistuksen väljähtynyt kuva. Ei huonoa, mutta ei mitään säväyttävääkään. Mikä lie pisti poimimaan bändin tuoreen livejulkaisun arviolaarista, mutta oli se mikä tahansa, olen etiäisestä kiitollinen.
Bändihän suorastaan häikäisee. Sävellysten tasapaino pysyy paljolti popkaavassa sovituksellisen tetriksenpelaamisen sijasta, mikä noteerataan ainakin tällä postinumeroalueella kiitoksella. Eivät nämä kappaleet karsinansa legendaarisimpia ole, mutta ne ovat silti todella vakuuttavia.
Pääpaino on yhtyeen viimevuotisessa The Passage -albumissa, jonka avausraitakaksikko The Secrets Part 1 ja 2 tiivistää kaiken olennaisen DGM:n sävellyksellisistä avuista. Suoremmista paloista tuore Animal ja vuoden 2009 FrAme-levyn avausraita Hereafter hyökkäävät korvakäytäviin alta aikayksikön ja pysyvät siellä pitkään.
Kovinta Passing Stagesillä on kuitenkin DGM-kvintetin virtuoosimainen soitintaituruus ja neitsyentiukka yhteissoitto. Jälkiretusointia tai ei, etenkin tupla-cd:n ensimmäisen puolikkaan Milanon-veto kulkee sulavasti ja varmasti kuin Pendolino.
Kitaristi Simone Mularonin hyvällä maulla sounditetut tilulilut nostavat suupieliä. Positiivisia mitä vittua -huudahduksia tarjoaa myös Marco Basile, joka vetää keikat alusta loppuun korkealta ja kovaa ilman vähäistäkään säröilyä. Jos äänitys on aito, nostan hattua vähintään yhtä korkealle kuin Basilen ääniala on. Tuplan kuuntelun jälkeen mieleen jää vain yksi kysymys: mikä Dream Theater?