Harvassa ovat bändit, joiden yhdeksättätoista albumia voi rehellisesti sanoa odottavansa lähes into pinkeänä. Todennäköisyydet laskevat entisestään, jos puhutaan vuonna 1969 perustetuista yhtyeistä. Judas Priest seisoo tässä joukossa, ehkäpä lajinsa ainoana.
Kiinnostus Invincible Shieldiä kohtaan on ollut korkealla siksikin, että sen edeltäjä, lähes päivälleen kuusi vuotta aiemmin julkaistu Firepower oli yllättävän vahva teos. Se ja pari aiempaa kompastelivat etenkin ylimittaisuutensa vuoksi, mutta tällä kertaa brittiveteraanit ovat äkänneet painaa jarrua ajoissa. Uusimmalla on mittaa ”vain” reilut 50 minuuttia.
Ei sillä, etteikö siinäkin olisi parin biisin verran löysää. Liian varman päälle pelattu As God Is My Witness ja laahaava Escape from Reality jäävät auttamatta muiden jalkoihin ja unohtuvat helposti kuuntelukerta toisensa jälkeen. Täydellinen albumi tässä vaiheessa tällaisen bändin uraa olisi toki toiveajattelua, joten annetaan nämä köykäisemmät vedot pyytämättä anteeksi.
Piristävintä Invincible Shieldissä on sen hieno yhdistelmä uutta ja vanhaa. Siellä täällä tulee positiivisia mielleyhtymiä esimerkiksi British Steeliin, Screaming for Vengeanceen ja Defenders of the Faithiin. Yhtye ei kuitenkaan kierrätä vanhoja ideoitaan vaan kunnioittaa äärimmäisen merkittävää perintöään. Kun se vielä tehdään tuoreella otteella, ei voi kuin hymyillä.
Yllättävää on sekin, miten monipuolinen kokonaisuus on. Sinkkubiisi Crown of Horns ja mielettömän hieno päätöskappale Giants of the Sky – jonka sanoitus voisi hyvin kertoa bändistä itsestään – edustavat albumin tunnevetoisempaa puolta, mutta siihen ne himmailut jäävätkin. Ehdottomasti hienointa osastoa ovat Panic Attackin, The Serpent and the Kingin ja nimibiisin kaltaiset rallit, joissa kaahataan täysillä punaisia päin. Avauskolmikko on niin törkeän kova, että odotukset nousevat heti turhankin korkealle! Devil in Disguise ja Gates of Hell puolestaan ovat hyvinkin simppeleitä ja perinteisiä Priest-viisuja, mutta hemmetti sentään, miten hienosti ne käyvät jalan alle.
Judas Priest ei olisi mitään ilman komeaa kitaratulitusta, ja sitähän albumilla piisaa. En tiedä, millainen osuus siitä on Parkinsonin tautia sairastavan Glenn Tiptonin keihäästä, mutta kaveri on ansainnut suurimman mahdollisen kunnioituksen vaikkei olisi soittanut levylle nuottiakaan. Priestin tuorein kiinnitys, jo päälle vuosikymmenen bändissä kepittänyt Richie Faulkner on hänkin lunastanut paikkansa.
Vaan kuinka seitsemääkymmentä käyvä Rob Halford laulaakaan! Livenä mies ei ole entisensä, mutta levyllä nahkavaaria voi vain kehua. Ei tarvitse kuulla kuin avausraita todetakseen, että korkeatkin kiljaisut lähtevät
Metallijumalalta kuin tykin suusta. Vaan naulaapa vanha kaljupää tarvittaessa myös hennomman tulkinnan.
Vaikka maailma tuntuu menevän koko ajan huonompaan suuntaan, pallolla on taas paljon mukavampi tallustaa, kun edessä on elävä todiste siitä, että genren kulmakiviin lukeutuva yhtye kykenee tekemään Invincible Shieldin kaltaisen albumin yli puoli vuosisataa perustustensa rakentamisen jälkeen.
Tällä levyllä Priest pesee pöytää kevyesti esimerkiksi metalliveljillään Iron Maidenillä. Yhden käden sormilla ovat laskettavissa ne kerrat, kun Senjutsu (jonka nimen jouduin erikseen tarkistamaan, vaikka kyseessä on maailman rakkain lempibändini) on eksynyt levylautaselle julkaisunsa jälkeen. Invincible Shield eksyy varmasti.