Teksti ja kuvat: Mikko Kuronen
Tiedättehän kuinka vaivaannuttavaa on ilmoittaa esimiehelle tämän tekemästä virheestä? Katatonian loppusyksyisenä lauantai-iltana Pakkahuoneen tiilenpäihin laskema metallisen kolkko ja ankea antishow herätti syövyttävän vaivaannuksen. Tuntui, että edessä oli toden totta esimies paljaan virheen ääressä, ja että sitä virhettä oli tehty jo vuosien rivi.
Vuosia Katatonia-lakeijuus maksoi itsensä takaisin: bändi teki ketjuna toinen toistaan palkitsevampia levyjä, uusiutui, organisoitui, tehostui ja laajensi vaikutuskenttäänsä. Tukholmassa death metalin kiihkeimpään juoksuaikaan perustettu funeral rock -kokoonpano herätti hyvän toiminnanjohtajan tavoin samastumista ja kunnioitusta esimerkillään. Sen työtä tuntui hyvältä katsoa kulmasta kuin kulmasta. Musiikki kesti kriittistä silmää ja useimmat laulut olivat valottoman arjen parasta vertaistukea. Alhon heittämästä alaviistosta bändi näytti peräti jumalalta: erehtymättömältä, kohtalonomaiselta, siunaukselliselta. Vielä Last Fair Deal Gone Downin (2001) avoin rocksointuistuminen ja Viva Emptinessin (2003) ärhäkkä perkussioituminen tuntuivat musiikillisestikin kiehtovilta ratkaisuilta. The Great Cold Distancen (2006) virtaviivaistunut Tool-heimoisuus oli, näin jälkikäteisarviossa, sekin helposti hyvän rajoissa. Night Is the New Dayllä (2009) bändin täydellisen tietoinen uusiutumisprosessi alkoi kuitenkin hajota käsiin. Toimivien maneerien tilalle tuli äänekästä empimistä. Viimeisin levytys, tämänvuotinen Dead End Kings, toi kehityskulun pisteeseen, jossa vaikeus tuntui löytäneen otsikkotasollekin.
Näennäisesti tehoprosessoitujen, tosiasiallisesti löysien ja hahmottomien teosten myötä auktoriteettia ei katsonut enää ylöspäin, sitä ylenkatsoi.
Kun yhtye jauhoi toisiinsa sekoittuvien amerikkariffien tummaa alavireparaatia täydeksi myydyn Pakkahuoneen lavalla, samat ajatukset kohisivat pyörteenä, joka toistui yhä uudestaan. Mitä tälle bändille on tapahtunut? Miten tiukka soitto voi kuulostaa näin löysältä? Kuuntelevatko ne enää ollenkaan Nick Drakea? Missä näiden kappaleiden kädensijat ovat?
On toki myönnettävä, ettei Katatonia ole milloinkaan ollut maailman sähköisin liveosaaja. Ennen tapahtumaa laskeskelin, että keikkahistoriassani tämä on seitsemäs kerta, kun yhtye tulee lauteilla vastaan. Vain kahdesta ensimmäisestä kerrasta on jäänyt mielikuva, joka viittaa etäisesti kohottavaan tunne-elämykseen. Tuntuu äärettömän omituiselta, että yli kaksikymmentä vuotta toiminnassa olleen pumpun yhteissoitto svengaa livenä niin huonosti. Bändi on toki myöntänyt musiikkinsa toimivan kuin kylmä kone, mutta aivan näin orjallisesti mallia ei tarvitsisi lavalla toteuttaa.
Jos viisikon soittointensiteetti välittyy modernilla tavalla elottomana, ei liveolemus ole vieläkään edes alkeellisesti kiinnostava. Edellisnäkemältä yhä pulleavartisemmaksi muuttunut Jonas Renkse on tohtinut jättää pahimman patsastelun ja päässyt maanisesta reidenläpsytystaudistaan, mutta nokkamies virtaa elekieleltään edelleen vahvasti sisäänpäin. Antautuminen tulee ilmi vain välispiikkien vilisevissä voimasanoissa, jotka tuntuvat väkinäisiltä nekin. Kun Renkse vaappuu hiustensa vietävänä, Nyström ja kakkoskitaristi Per Erikson tuottavat liikettä paikkojenvaihdoilla, basisti Niklas Sundin vaeltaa peesissä ja kolmikko toisintaa rockbändin energiavirtoja perinteisillä kitaranheilutus- ja monitorivenytysliikkeillä. Kuinka kiinnostavaa.
Musiikilliseen annettavaan ulkoasuseikat eivät tietysti vaikuta. Pakkahuoneella Katatonia soundimaisema ei kuitenkaan jättänyt aihetta ylisanoille. Jonas Renksen aneemisesti valittavat laulut oli äänikuvassa työnnetty aivan liian lujalle. Soitannollinen tausta oli bassovoittoista möhnää, joka otti korviin etenkin voimakkaasti ulos tuutatuissa kertosäekohdissa. Oman pikantin lisänsä toivat Daniel Liljekvistin helvetillisesti kihisseet ja kilisseet rumpupellit. Jos tuoreimman Dead Ends -levytyksen biisit tuntuivat stereokuuloilla hahmottomilta, levyllä niillä oli etunaan sentään avara, aavistuksen soundtracktyyppinen soundi. Livenä mielenkiintoisesta äänimaisemoinnista ei ollut jäljellä juuri mitään – setin avausbiisit The Parting ja Buildings olisivat voineet olla mitä tahansa muita alavireisesti riffikiemurtelevia, tahdottomia vedätyksiä Katatonian myöhäistuotannosta.
Sama kuhniminen tuntui tarttuvan asiavetoihinkin siksi tahmealla tempolla kulki esimerkiksi The Great Cold Distancen uudempiin tekemisiin verrattuna jumalaiselta kuulostava My Twin -hitti. Livenä keskitempoinen musiikki toimii liki poikkeuksetta paremmin yli- kuin alinopeudella, luulisi mantereita moneen kertaan kiertäneen bändin sen tajuavan.
Ennen kuin sisään heitettiin taas pari avaruudellisen potentiaalinsa tukkoiseen livesoundiin ja -soittoon hukannutta ähkäisyä uutukaiselta, Burn the Remembrance muistutti ajasta jolloin bändin tekemisissä oli sekä vääntömomenttia että sisältötaloudellista ydintä. Nyströmin ja Eriksonin kitaroiden heleät intro- ja säkeistömelodiat räjähtivät kertosäkeen hulvattomaan riffitäryytykseen kauniisti, Liljekvistin nilkutusrytmit korvaantuivat suhteellisen suoralla komppiarsenaalilla ja Renksen riittävän yksinkertainen, sanalla sanoen seurattava laulumelodia kirkasti siivun yhdeksi setin selkeistä painopisteistä. Tuntui, että soittajistokin sai kollektiivisen jäykkään työskentelyynsä liikettä ätäkän raapaisun myötä.
Hetkisen myöhemmin vedetyllä Tonight’s Decisionin (1999) häijyllä Strained-jyrällä olisi ollut mahdollisuus samankaltaiseen irtiottoon, mutta biisin tehot katosivat kitaraongelmiin. Toisaalta hetkellinen alennustila oli avartavakin, sillä toisen kitaran kadottua rupisuuteensa kokonaissointi tuntui astetta ytimekkäämmältä. Se ydin kesti mielikuvien tasolla The Longest Yearin mukavasti edenneen lauhkean hieronnan mutta katosi superjynkyltä kuulostaneen, Renksen kepeiden väliörähdystenkin säestämän Soil’s Songin myötä.
Viimevuotiset Last Fair Deal Gone Down -levyn kymmenvuotisuutta juhlistaneet keikat saivat osakseen ristiriitaista palautetta. Erilaista ristiriitaisuutta herätti se, että levyn tuskastuttavan keskinkertaista ”iskusävelmää” Teargas raahataan edelleen settilistassa, vaikka samalta levyltä olisi tuoda esiin niin paljon hienompia, monilta unohduksiin jääneitä sävellyksiä.
Niin, ne sävellykset. Renkse hauskuutti ennen Omertaa yleisöä juttelemalla, että ”joskus ihmiset kutsuvat Katatoniaa suomalaiseksi hissimusiikiksi, mutta meistä me soitamme ruotsalaisia balladeja”. Omerta kuulostaa tietysti kaikissa olosuhteissa ja tilanteissa koskettavan hienolta tilienselvityslaululta, mutta kun sen pientä loistoa heijasteli bändin nykysuuntaukseen, tuli vääjäämättä mieleen, kannattiko musiikin luonteesta sittenkään laskea leikkiä. Tässä vitsissä totuuden siemen kun tuntui kasvavan päärynäpallon kokoluokkaan.
Perään lainehtinut Sweet Nurse ei onneksi kuulostanut hissiturhuudelta, vaikkei aivan terävimpänä versiointina soinutkaan. Sama koski laulurytmityksiltään hieman nytkähdellen kulkenutta Deadhousea, jonka tehtävänä kontekstissa oli lähinnä havainnollistaa sitä iänikuista totuutta, että loistava biisinkirjoitus ei lopulta kysy paria johtosointua tai -ideaa enempää. Pelkistämisestä soisi olevan Katatonian musiikissa jäljellä enemmän.
Deadhouseen loppuivat bändiä pidempään seuranneille tarjotut tärpit. Encoren pohjustukseksi soitettiin vielä kolmen biisin (New Night, July, Day and Then the Shade) verran aineistoa Dead Endsiä edeltäneeltä levykaksikolta. Troikasta toimivin oli ylivertaisesti July, jonka uhkaava välikeosa, punkahtava laulusuoritus ja korskeimman crescendon Meshuggah-otteinen jytärytyytys yksinkertaisesti potkivat.
Se, että bändi hemmotteli yleisöön likimain puolitoistatuntisella setillä, herätti encore-vaiheessa lähinnä ”eikö tämä lopu ikinä?” -henkistä tuskastumista. Kaikkiaan parikymmentä biisiä käsittäneen setin lopullinen kiitoskolmikko Dead Letters/Forsaker/Leaders oli keskenään liian samanoloinen herättääkseen enää voimakkaita tunnetiloja. Anders Nyströmin soolokitarointi soi sentään keskimmäisessä raidassa vihdoin odotetun kirkkaasti, mutta lopetus olisi ehdottomasti kaivannut enemmän tyylivaihtelua jyhkeän fiilistelyn dynamoksi.
Kun orkesteri sai jokusen tovia ennen puoltayötä soittimensa sammuksiin, hetkessä oli viimeisen kädenravistuksen tuntua. Kaikkea hyvää Katatonialle, mutta tässä taisi olla itselleni se sinetti, joka vei pienenkin pakotuksen yhtyeen tulevien tekemisten seuraamisesta. Jos bändi jaksaa kohta toiselle kymmenelle venyvällä albumituotannollaan aidosti uudistaa ja ennen kaikkea löytää itsensä, sen täytyy tapahtua melkoisen sieluntutkiskelun kautta. Tällä hetkellä kokovartalojumi on syvässä. Samalla on syytä olla iloinen siitä, mitä kokoonpano on kyennyt kuulijoilleen jo antamaan. Harva ikämiessarjaan kituuttanut klassikkodinosauruskaan pystyy uransa aikana antamaan yhtä paljon, eivätkä nämä jätkät ole vielä neljääkymmentäkään.
Ruotsalaisten lämmittelijänä toiminut ranskalainen Alcest kokosi tuotannostaan tasapuolisen valikoiman sorjia ja kauniita lauluja. Vaikka eteerisestä dark metalista indiepopahtavaan näppäilyyn venyneet sävelkudelmat eivät olleet aivan kotoisimmillaan rockklubin lavalla, sykähdyttivät ne kuitenkin toisella tavalla kuin pääbändin hengetön runnominen. Harmillista oli, että sessiokielisoittajilla täydennetty melodianero Neigen nelikko aloitti viitisentoista minuuttia ilmoitettua ajankohtaa aikaisemmin. Monelta taisi jäädä tämän takia bändi tyystin kuulematta.