On olemassa asioita, jotka onnistuvat nostattamaan muuten niin happamalle naamalle vienon hymynkareen. Slayer on yksi niistä.
Ennen keikkaa ilmassa leijui jatkuva pelko siitä, saapuuko bändi lainkaan Suomeen saakka. Asiaa eivät auttaneet Hannemanin kämmenselässä riehuneet lihansyöjäbakteerit ja sen johdosta tehdyt leikkaukset tai Arayan joutuminen sairaalahoitoon Australiassa vain muutamia viikkoja aikaisemmin.
Megadethillä ei mennyt paljon paremmin. Edellisenä iltana Pietarissa Mustaine joutui lyhentämään esiintymistä sairauden takia. Onneksi homma pyöri paremmin Helsingin raikkaissa pikkupakkasissa.
Carnage Tour on kahden suuren yhteiskiertue. Helsingissä mielipiteet jakautuivat sen suhteen, kumpi näistä täytti pääbändin paikan. Setitkin olivat suunnilleen saman mittaiset. Oma mielipiteeni on hyvin selkeä: Slayeriä on vaikea päihittää. Muutamat muut olivat eri mieltä, ja tauolla Megadeth-paitaisia hahmoja katosikin oviaukosta kohti parkkipaikkaa.
Megadeth saapui lavalle aikataulun mukaan, ilman suurempia kukkoiluja. Vanhassa bändissä riittää edelleen energiaa, joskin Mustainen ääni vaappui puuroutumisen rajamailla useampaan otteeseen. Muut bändin jäsenet hoitivat homman paremmin kotiin, ja varsinkin kitaristi Chris Broderickin energialatausta on aina miellyttävä seurata. Ja tempaahan vanha materiaali skeptisenkin mukaansa. Peace sells!
Eturiviin ahtautunut yleisö oli opetellut sanat hyvin ulkoa ja antoi apunsa vinkuvalla nasaalillaan mikkiä kurittavalle Davelle. Lavan eteen syntyi myös ajoittain hyvin pyörivä moshpit. Summa summarum, tähän on pakko lainata Imperiumin keskustelulaudalle ilmestynyttä kommenttia: ”Megadeth varmaan ihan hyvä jos tykkää bändistä.”
Pieni roudaustauko, ja lavalle nousi illan suuruus, Slayer. Bassorumpumassa alkoi saman tien edetä tykyttävänä ääniaaltona kohti aidan taakse ahtautuneita eturiviläisiä. Selkävaivoista kärsivä Arayakin jaksoi edelleen hymyillä. Mietityttää aina, miten ihminen voi olla niin tyytyväisen oloinen Mengelestä laulellessaan.
Hannemania tuurannut Exodusin Gary Holt hoiti homman kunniallisesti himaan. Pakko myöntää, ettei tullut polvisuojista tunnettua kitarasankaria kovinkaan ikävä. Tuuraajalla tuntui riittävän motivaatiota.
Slayerille on kertynyt 30 vuoden aikana aikamoisesti materiaalia, eikä ole varmasti helppoa valita illan settilistaa. Tällä kertaa yleisölle ei tarjoiltu kokonaista levyä, vaan hyvin mietitty yhdistelmä uutta ja vanhaa. Eli vähemmän uutta, enemmän vanhaa.
Keikka alkoi uusimman levyn nimibiisillä. Toisena kuullun Hate Worldwiden jälkeen vuorossa oli War Ensemble. Seasons in the Abyss -levyltä kuultiin keikan aikana useampi biisi. Ja tulivathan sieltä ne ”pakollisetkin”: South of Heaven, Raining Blood ja illan päätöksenä tutulla kirkaisulla alkanut Angel of Death.
Ja juuri kun alkoi tuudittautua onnelliseen olotilaan, kaikki oli jälleen ohi. Ensi kerralla pienempi – ja ehkä myös tuoreempi – bändi messiin ja Slayeriltä pidempi keikka, kiitos!
Teksti ja kuvat: Pia Sundström