Metalli lyö lujan stigman, joka vuotaa, vuotaa ja vuotaa. Märkivää leimaa ovat vuosien varrella yrittäneet hauduttaa itsestään mitä rähjäisimmällä riivinnällä startanneet metalloidiorkesterit, mutta uudet eksploitaatiot ovat harvoin tuottaneet haluttuja tuloksia. Nosturin kahtena helmikuun lopun iltana täyttänyt Ulver on toista maata. Harva yhtä sisäänpäin kääntynyttä musiikkia soittava kokoonpano kerää yhtä viljalti kuulijoita esikoiskiertueellaan. Mikä vakuuttavinta, Oslon kaupunkimetsissä Kristoffer ”Garm” Ryggin johdolla laumaantunut yhtye on tehnyt näin pitämällä päänsä. Monista aikalaisistaan poiketen orkesteri ei ole imeytynyt takaisin metallin hiekkalaatikolle, vaikka merkittävä osa yleisöstä koostuu yhä mustanpuhuvista linnakkeen rakentelijoista.
Pientä flirttiä menneisyyden aaveiden kanssa on ilmeisesti kuitenkin yritetty, sillä ennakkohuhut kertoivat yhtyeen treenanneen kiertuetta – seitsentoistavuotisen uransa ensimmäistä – varten sävelmiä koko historiansa ajalta. Keikkajärjestäjän mainostama tieto lienee saanut useammankin Bergtatt- ja Nattens madrigal -levyistä (1995 ja 1997) innostuneen sijoittamaan roposensa hauraaseen toiveeseen särökitaroista ja rääkylauluista. Konevuosiin keskittyneen setin vastaus oli kuitenkin kylmä: väärin toivottu. Ulver ei tullut paikalle muistellakseen liian kauas mennyttä.
Paskanjäykkyydellä eläviin esiintymisiin vielä hetki sitten suhtautunut Ulver oli – osittain – tullut paikalle tekemään rahaa. Pitkälti toistakymmentä vuotta jatkunut livesoittamattomuus teki kiertuesuunnitelmista tuottavan tuntuisia, ja solisti-säveltäjä-yleishidalgo Ryggin tuuhean viuhkan bändinsä julkaisuja ulostaneen Jester-yhtiön taloudelliset vaikeudet silasivat päätelmän: sudet lähtevät tien päälle. Historian ensimmäisen U-rundin tuotot eivät jäänekään mitättömiksi, mikäli kohtuullisen arvokkaita (35 euroa) lippuja myytiin muilla kiertue-etapeilla yhtä hyvällä frekvenssillä kuin Helsingissä. Paita-, lippu- ja levykassan avulla saattaa lopulta syntyä lisää kallisarvoista musiikkia, joten esiintymisten kerrannaisvaikutukset eivät jää liveäänen tuottamiin jälkioireisiin. Joissa toki niissäkin riittää ruhtinaallisesti sulateltavaa.
Kun lavan takaseinustalle vedetyn valkokankaan We come as thieves -tekstiä oli toljotettu tarpeeksi pitkään, seitsenhenkinen bändi tuli ja teki sen mitä povasi: ryösti sielun. Tausta-auringon kanssa kilpaa noussut Eos sai kunnian korkata setin jylhän pehmeästi. Syntetisaattoreiden, thereminin ja hienovaraisten kitararaitojen hitaasti lipuvan mikstuuran päällä Rygg lauloi kuin enkeli. Jo toisena seuranneen Let the Children Go -himmailun jälkeen alkoi selvitä, että yhtyeelle ei tuota vaikeuksia toistaa musiikkinsa nyansseja livenä. Tuntui jopa, että uskollisesti itseään versioinut bändi oli ylpeä taidostaan replikoida levyjensä hienovarainen äänimaisema verraten tarkasti. Taustanauhat, efektit, livesoitto ja kuvallinen anti saatiin osumaan kiitettävästi yhteen, eikä keikka tuntunut missään vaiheessa muoviselta tai jäykältä, kun hyväksyy sen että settilistaan tällaisella arsenaalilla ei yllättäviä improkäänteitä loihdita.
Jatkuvat kylmät väreet eivät valehtele: keikan ensimmäinen todellinen huippukohta oli epämääräisellä koneritinällä käynnistynyt Little Blue Bird yhtyeen vähemmän tunnetulta A Quick Fix of Melancholy -ep:ltä (2003). Jos yksinkertainen monistettu ja kaiutettu synamelodia kuulostaa jo levyllä tavattoman isolta, lavalta tullessaan se liukui suoraan rintalastan alle. Pidätellyn hidasliikkeinen tunnelma tiivistyi kuin huomaamatta Rock Massif pt. I:n rytmiseen ilotulitukseen, jota tuki toinen yhtyeen kahdesta pääasiallisesta tavasta käyttää visuaalista materiaalia musiikkinsa tukena. Silloin kun videoilta ei haettu värimaailman ja kuvioinnin muodossa tukea biisin abstraktille tunnelmalle, luotiin räjähtäviä, kiistanalaisiakin kontrasteja. Yhtyeen tyyli rakentaa jännitteitä kutomalla toistensa läheisyyteen sukupuolista kanssakäymistä, Tahdon riemuvoiton kädennostatusta, nälkiintyneitä vankeja ja uskonnollista symboliikkaa oli keinoiltaan helppo mutta tehokas. Kankaalle keikan mittaan tykitetyt savannitaistelut, uimahypyt (”risti väärinpäin taittaen”), uskonnollinen ikonografia, eroottiset tanssit, myrskypilvet ja pianon vasarat osuivat myös semanttisesti yleensä oikeaan paikkaan, vaikka todella tarkkaa musiikin ja kuvan symbioosia ei nähtykään.
Bändi itse oli jättänyt papillisen vaatetuksen ja muun suurieleisen rekvisiitan henkareihin. Katseet patarumpaloinnillaan, laulullaan ja gongin kumistelullaan kerännyt, huppariin ja pipoon verhoutunut Rygg näytti muhevine kärsimyspartoineen toki jossain määrin eksentriseltä. Bändilähtöisistä visuaalisista tehokeinoista harvoja oli hyvinkin itsetietoisen oloinen tupakointi, joka korosti varsinkin Pamelia Kurstinin thereminin väpättävää soittoa.
Bassoa ja koskettimiakin soitelleen moni-instrumentalisti Daniel O’Sullivanin revittelevän kitaroinnin kuorruttama myskisen paksu For the Love of God, In the Red ja Operator osoittivat, että varsin epätasaiselta levyltä tuntuneen Blood Insiden svengaavat pseudo-big-band-raidat todella korjasivat hedelmää lavaympäristössä. Torvin luodut kiihkeät takaa-ajokohtaukset huusivat yleisöä liikuttamaan raajojaan, mutta tanssiliikkeitä tai pi(l)tti-ilakointia ei lauantai-illassa nähty. Kevyt juntteiluannos saatiin silti, kun Operatorin alun tuuttaava puhelin laittoi jokusen humöörimiehen viskaamaan lavaa kohti tässä vaiheessa kiertuetta yhtyeelle jo varmasti piinallisen tutut ”vastatkaa nyt siihen!” -letkautukset.
Kun Operatorin lopettava aggressiivinen Hospital!-huudahdus tärähti ilmoille, oli hyvä hetki havahtua siihen että takana oli intensiteetiltään aivan käsittämätön keikan alkupuolisko. Mieliala tasaantui ja järki palasi päähän. Asianmukaisen hartaasti esitetty, thereminin ja rumpujen pitkäksi venyneeseen yhteispuheluun päättynyt Funebre ei kestänyt koko kaartaan jännitteen purkautumatta. Kenties bändi huomasi tämän itsekin, sillä edellisiltana esitetty 25-minuuttinen (kohtuuttoman tärkeä ja paljon odottamani) ambient-reissu Silence Teaches You How to Singin muodossa jäi nyt kuulematta. Halpamainen veto bändiltä, joka oli kruunaamassa kiertuettaan viimeiseen keikkaan. Räppäilyt Willian Blake -levyn tahdein (Plates 16-17) eivät oikein korvanneet vajetta.
Melko kiintoisaa sen sijaan oli, että Perdition Cityn biisikaksikko Hallways of Always–Porn Piece Or the Scars of Cold Kisses osoittautui selkeästi setin yleisöön menevimmiksi osuudeksi. Kun ilmassa alkoi näkyä nyrkkejä kamerapuhelinten keskellä ja olkapäiden seesteiset rivit huojuivat, tuntui kuin puolet korvapareista olisi odottanut vain näitä raitoja. Kappaleet itsessään osoittivat, että orkesterin rikkonaisemminkin säksättävä hukkasähkö saadaan nytkäytettyä toimivasti flow-tilaan. Äänenpainetta olisi tosin kaivannut lisää, jotta kappaleiden hampaita vilauttanut aggressiosävy olisi alleviivaantunut. Mukavaa olisi myös ollut, jos Rygg ei olisi hutiloinut Porn Piecen keinahtelevan lauluosuuden kanssa, mutta kaipa kiilaus kuuluu rikkumattomasti elävään musiikkiin.
Konsertti teki viimeisen asennonvaihtonsa lauhkeampaan, kun Shadows of the Sun -levyn (2007) kauneimpiin raitoihin lukeutuva Like Music, toiveikas oodi musiikin ja elämän rajapinnalle, vangittiin soittimin sydäntä raapivan sorjasti. Kun sen perään lähti vaivalloisesti käyntiin kiertueen viimeisenä raitana soineen Not Saved -kappaleen sähköpianolooppi, jota tässä hinkkasi päättäväisesti O’Sullivan, tajusi hyytävästi että kaiken loppu oli lähellä. Läpi setin tunnelmallisesti punaisen, sinisen ja vihreän sävyissä tanssinut valosetti alkoi hitaasti kirkastaa tilaa kaikkivoipaisella loisteella. Sokaistumisen mukana tuli rentoutus, jota ei pahasti häirinnyt edes minimalistisen biisin loppusuoraan kytkettu jyskäävä rumpukomppi.
Encorea ei tullut – kuten Infernon numerosta 74 saattaa lukea, Ulver ”ei ole sellainen bändi”. Ryggin koomisen ylilyöty brittienglanti oluttölkkien nostelun ohella artikuloi yhtyeen helpotuksen. Siitä mikä koettiin pelottavaksi virheiden kehdoksi oli selvitty kunnialla.
Fantastinen esitys. Syvä kumarrus siitä sekä yhtyeelle että käytöstavat riittävän hyvin osanneelle yleisölle.
Teksti: Mikko Kuronen Kuvat: Pia Sundström