Kun päättyy tää, muisto vain jää.
Olen käynyt Nummirockissa vain kerran aiemmin. Vuonna 2018 vierailin Nummijärvellä kahtena päivänä, hytisin sateessa selvin päin ja matkasin autolla yöksi nukkumaan kohteeseen, jossa oli katto pään päällä. Tällä kertaa kokemus oli täysin päinvastainen, ja pääsin nauttimaan festivaalista niin sanotusti pitkän kaavan mukaan. Ja tulihan siitä nautittua. Eipä ole ihmekään, että nyt tuntui kuin olisin osallistunut täysin eri tapahtumaan kuin viisi vuotta aiemmin.
Tämä kokemus oli ainakin huomattavasti hauskempi. Samalla huomasin, että Nummen kuuluisilla leirintäalueilla ja niiden toiminnalla on vähintään yhtä suuri osuus kokemuksessa kuin itse tapahtuma-alueella.
Totesin hyvin varhaisessa vaiheessa, ettei lavalta lavalle juoksemisesta ja bändien tiukasta analysoinnista tule yhtään mitään. Laskeskelin menomatkalla, että tapahtumassa esiintyi viitisenkymmentä yhtyettä. Aloituspäivä keskiviikko käynnistyi livemusiikin puolesta vasta myöhään illalla, mutta muina päivinä ohjelmaa oli noin viidentoista esiintyjän verran. Tarkat aikataulut saavat jäädä, kun ollaan kirjaimellisesti keskellä metsää. Nyt ei ole kiire.
Osa akteista jäi väliin yleisen jaksamisen, ruokailun tai juomailun vuoksi, mutta välillä esimerkiksi leirinnän meno oli niin tapissaan, ettei paikalta yksinkertaisesti malttanut poistua. Oikeastaan minkä tahansa muun festarin kohdalla voisi todeta bändien olevan pääasia, mutta Nummi on jotain aivan muuta. Ensimmäisenä päivänä alueelle saapuessa koko ympäröivä maailma sulkeutuu, ja kaikkialla on vain loputonta juhlaa ja iloa. Niin, ainakin sinne sunnuntaiaamuun asti.
Kun ollaan Nummirockissa, sekä leireissä että ihmisten päällä voi nähdä mitä erikoisimpia viritelmiä. On itse rakennettua saunaa, puihin teipattuja black metal Aku Ankka -sarjiksia, ringissä kiertävä kuvainnollisesti pohjaton vesimeloni, kaappikelloa mukanaan kantava kaveri, pittaava joulupukki tonttulaumoineen, vessaharja perseessä keikkaa seurannut heppu ja pelkkään sukkaan pukeutunut mies. Mitä ei Nummesta löydy, sitä ei kaivata.
Keskiviikko
Nummirock on Suomen ainoa kolkka, jossa bändi voi soittaa puoli kahdelta yöllä keskellä metsää, ja meininki on täydessä huipussaan niin lavalla kuin keikkaa seuraavilla. Tämä tuli todettua jo ensimmäisenä iltana Elvenkingin hilpeän, biisistä riippuen folk-vaikutteisen powerin tai power-vaikutteisen folkin soidessa Inferno-lavalla. Ensimmäistä kertaa Suomessa esiintynyt italialaisyhtye hämmästeli yötöntä yötä ja veti komean keikan, joka oli täydellistä juuri siihen hetkeen. Esityksestä jäivät päällimmäisenä mieleen punainen Flying V -viulu ja päähän juuttunut kappale Moonbeam Stone Circle. En varmasti ole ainoa, joka innostui porukasta tuona yönä.
Aiemmin samana iltana komeita keikkoja nähtiin myös telttalavalle kovasti yleisöä keränneeltä Vermilialta ja ensimmäisenä isommalla stagella esiintyneeltä Kalmahilta. Jälkimmäisen keikoilla vallitsee täydellinen tasapaino siinä mielessä, että biisit vedetään takuuvarmasti tykitellen, mutta samaan aikaan välissä heitetään kalastusvitsejä ja lavalla koikkelehtii alaston ämpäreitä jakava ukko. Uudelta levyltä vedettiin pari biisiä livedebuuttina, ja kyllähän ne ja loputkin yhdeksän biisiä toimivat todella hienosti. Eipä lähtenyt yhtään huonosti tämä päivä käyntiin.
Torstai
Torstaina ensimmäistä kertaa käyttöön valjastetun päälavan sai korkata Brymir, jonka keikka oli aikamoista juhlaa sateesta ja aikaisesta aloitusajankohdasta huolimatta. Uuteen materiaaliin painottunut setti toimi kuin häkä, pitti pyöri jatkuvasti, ja Steve-niminen kala lenteli yleisössä. Parasta keikassa oli ehdottomasti se, kuinka aidosti täpinöissään laulaja Viktor Gullichsen vaikutti olevan joka kerta, kun pääsi viskaamaan puolimetrisen merenelävän takaisin katsojien heiteltäväksi. Tiukkaa menoa, josta jäi hyvä mieli!
Todella väkevää menoa tarjosivat myös Havukruunu ja seuraavaksi päälavan haltuun ottanut Finntroll, joka sai yleisön vetämään polkkaa ja letkajenkkaa. Pahamaineinen soutupittikin nähtiin! Yleisön hurmio oli käsinkosketeltavissa, kun lavalle heitetty ja siellä jo hyvän aikaa levännyt tonttulakki löysi viimein tiensä katsojia hyvästelemään tulleen rumpalin päähän. Oikeus tapahtui.
Yllätyksiäkin nähtiin ja koettiin. En olisi ikinä uskonut tykkääväni deathcore-yhtye Born of Osiriksesta, jota tuttavani kuvaili matikkametalliksi, mutta puolituntinen jonka ehdin seurata keikkaa ennen välttämätöntä pahaa eli teltankasausta, ei muuten juuri harmittanut. Yhdysvalloista asti saapunut porukka selkeästi viihtyi Nummen menoa katsellessa, ja eläväisesti esiintynyttä laulajaa oli hauska seurata.
Festivaalin ensimmäiset huippuhetketkin päästiin kokemaan jo toisena päivänä. Kylmä ja sateinen päivä muuttui iloksi ja auringonpaisteeksi sopivasti suurin piirtein samaan aikaan, kun valtavan yleisön kerännyt Stratovarius alkoi tykitellä hyväntuulista poweriaan päälavalla. Yleisö lauloi niin perkeleesti, teltasta sai kesän hittituotetta eli ananaslonkeroa ja mielessä oli vain autuus siitä, että pian vuorossa on ensimmäinen kahdesta varsinaisesta syystä, miksi ylipäänsä lähdin koko tapahtumaan.
Kellekään ei jäänyt epäselväksi, että hyvissä ajoin eturivin täyteen vetänyttä ja muutenkin koko teltan lähes tappiin vetänyttä Heavy Metal Persettä on odotettu. Taikamiekat viuhuivat yleisössä ja huuto oli niin jumalattoman kovaa, eikä ihmekään, sillä noin tunnin verran tuntui kuin lavalla olisi esiintynyt maailman paras bändi. Keikan jälkeen hurmio laski hieman, mutta Suomen paras bändi ei ole missään nimessä kovinkaan suurta liioittelua. Toivon omastani ja koko yleisön puolesta, ettei seuraavia kertoja tarvitse odottaa yhdeksää helvetin vuotta.
Nummirock on myös ainoa paikka, jossa voi lähteä katsomaan keskellä yötä alkavaa keikkaa mutta päätyä bändin seuraamisen sijaan vaatteet päällä järveen uimaan. Kun tämän toimituksen ajaksi leirintään unohtunut puolitäysi virvokepullo on täysin koskemattomana samalla paikalla takaisin tullessa, ovat päällimmäiset tunteet kiitollisuus ja hämmennys. Sen jälkeen en olisi ollut enää lainkaan huolissani vaikka olisin jättänyt kaiken maallisen irtaimeni telttaan loppureissun ajaksi. En äkkiseltään keksi kovinkaan montaa muuta mestaa, jossa vallitsisi yhtä hieno kirjoittamaton sääntö, ettei toisten kamoihin kosketa. Kiitos Nummi. Kiitos rantaleiri.
Vader Nummirockissa Inferno-lavalla. Kuva: Nummirock
Perjantai
Perjantaiaamuna oli todettava, että Heavy Metal Perseen keikallakin kuultu Talonpoikaisralli on suurin piirtein täydellinen kuvaus tämän festivaalin viettämisestä. Alueelle selviytyminen notkahti kummasti alkuillan puolelle, sillä edellisen yön aktiviteetteihin sisältyi muun muassa tutkivaa journalismia sen suhteen, kuinka monta kertaa retkituolista voi istua ohi. Vaikka iltapäivällä esiintynyt Gutalax jäi itseltäni näkemättä, en voinut välttyä kuulemasta tsekkiläisyhtyeen levittämästä ilosanomasta. Bändin keikasta puhuttiin jatkuvasti läpi seuraavien päivien, joskaan jostain syystä kukaan ei maininnut sanallakaan tämän kirjaimellisesti paskasta laulavan yhtyeen musiikista vaan lähinnä yleisössä lentäneistä vessapapereista ja -harjoista.
Väsyneen juhlijan oloa helpotti onneksi kovasti se, että toiseksi viimeinen festivaalipäivä oli aivan tolkuttoman kuuma. Kenties juuri tästä johtuen päälavalla musisoinut Bloodred Hourglass sai paikalle yllättävän pienimääräisen kannatusjoukon. Tämän kesän festarikokemusten perusteella on itsekin todettava, että kyseessä on melkoisen kova pumppu niin lavoilla kuin levyillä. Sitäkin suurempi yllättäjä oli silti islantilainen black metal -yhtye Misþyrming, jonka keikka oli yksi tapahtuman kovimpia. Laulaja-kitaristi hakkasi keihästään kuin se olisi hänelle velkaa, basisti tuijotti yleisöä kuin haluaisi murhata kaikki katsojat siihen paikkaan, ja ainoan särön loi aivan liian ystävälliseltä näyttänyt rumpali. Mahdottoman kovaa mylläystä! Jotain porukan omanlaisesta menosta kertoo sekin, että kaverini pyytäessä settilistaa basisti heitti sen sijaan puolitäyden röökiaskinsa, ja yleisön hurratessa mies vastasi kiittämällä keskisormea näyttäen.
Päälavalla esiintynyt Maj Karma olikin sitten jotain aivan muuta. Viimeiseen puolituntiseen, jonka ennätin keikkaa seurata, sisältyi noin kolme biisiä, aivan liikaa dialogia ja mikrofonin droppailua, jossa ei ollut enää mitään dramatiikkaa ensimmäisen kerran jälkeen. Erikoinen bändivalinta tähän tapahtumaan, mutta heillekin riitti menosta selkeästi diganneita katsojia. Puolalainen Vader puolestaan tarjosi oikeutetusti festariviikon kovimman annoksen death metalia. Keikka oli hyvällä tavalla melkoista tappoa, ja jatkuvasti pyörinyt valtaisa pitti sai nokkamiehen kehumaan suomalaisia hulluiksi useaan otteeseen. Oikeassahan hän oli.
Päälavan osalta päivän päättäneen Beast in Blackin pyroshow lämmitti viilenevässä illassa, mutta viimeistään tässä vaiheessa aloin miettiä, kenen mielestä on ollut hyvä idea rakentaa lavasta noin yhdeksän metriä korkea ja kolme kilometriä syvä. On ainakin erikoinen kokemus, kun niin sanotusti parhaalta paikalta seuratessa ei näe rumpalista vilaustakaan koko keikan aikana ja toinen kitaristikin ilmestyy näkökenttään ensimmäistä kertaa ehkä kolmannen biisin aikana. Strobovalot olivat sitä luokkaa, että puolenyön aikaan alkanutta keikkaa piti seurata aurinkolasit päässä, ja lähistöllä riehui miesoletettu, joka huutolauloi jokaisen biisin mukana kahden sekunnin viiveellä ehkä osittain omia sanoituksiaan. En tuomitse, sillä kaveri vaikutti nauttivan sydämensä kyllyydestä, ja juuri sehän on pääasia. Edellä mainitut seikat huomioon ottaen keikkakokemus olisi voinut olla aivan perseestä, mutta loistavahan se oli kuten aina.
Lauantai
Viimeistä päivää vietettiin jälleen koleassa säässä, ja festivaalikansassa oli jo havaittavissa jonkinasteista väsymystä. Vielä pitäisi jaksaa, vaikka mielessä pyörivät ajatukset siitä, että sunnuntaiaamuna on kohdattava neljän päivän juhlimisen verot, taistelu makuupussin tunkemisesta sen aivan liian pieneltä tuntuvaan pussukkaan, ja pitkä kotimatka, jonka joku onneton joutuu viettämään ratin takana. Ennen kaikkea haikeus siitä, ettei juhannus kestänytkään loputtomasti.
Lauantain keikat vetivät toki edelleen runsaasti katsojia, mutta meno oli aiempaa vaisumpaa. Yritin käydä katsomassa Ruoskaa, mutta yhtye kuulosti Turmion Kätilöiltä, jonka keulilla on Frederik, ja näytti Wishistä tilatun Rammsteinin ja Kummeli-sketsin sekoitukselta. Yleisössä heilui yhä vessaharjoja. Gutalax jätti jäljen.
Sen oikean Turmion Kätilöiden aloittaessa loppuillasta festarialueelle oli siihen asti pisin näkemäni jono, mutta tunnelma oli jälleen hilpeä. Odotus kannatti, sillä bändi heitti aivan järjettömän kovan keikan. Vaikka näitä on nähty paljonkin, toimitus oli nyt jostain syystä yllättävän tiukkaa. Ehkäpä osa siitä oli Nummirockin taikaa.
Viimeisen suuren pääesiintyjän virkaa toimitti Behemoth, joka villitsi yleisöä vielä kerran. Jo keikan alkuvaiheilla kuulin takaani möreän äänen, joka kainosti toivoi keulahahmo Nergalin esittelevän fallostaan. Tämä pyyntö jäi täyttämättä, mutta ainakin puolalaisyhtye vastasi kenties koko festivaalin komeimmasta show’sta. Liekkejä tuli niin saatanasti lähes jokaisesta ilmansuunnasta. Nyt kauempaa seurattuna se järjettömän korkea lava ei tuntunutkaan enää niin huonolta jutulta. Kaikki on suhteellista.
Bändin lopettaessa osa festivaalialueesta oli jo suljettu ja vettä tihkui taas. Haikeuden tunne nosti päätään taas hetkellisesti, mutta leirinnässä raikunut Ei itketä lauantaina laittoi miettimään asetelmaa uudestaan. Hymy palasi kasvoille.
Nummi otti ja Nummi antoi. Allekirjoittaneen suurimmat menetykset olivat rikkoutuneet aurinkolasit sekä kadonneet oikean jalan sukka ja tarkat muistikuvat muutamalta pikkutunnilta. Neljän päivän festarointi jätti jälkensä hieman rapean mutta autuaan olon, noin 178 hyttysenpureman sekä monen hienon keikkakokemuksen, kohtaamisen ja tärkeän keskustelun muodossa. Lopputulema jäi siis huomattavasti plussan puolelle.
Kiitos Nummirock. Ehkä tapaamme taas ensi vuonna.
Teksti: Elli Muurikainen, kuvat: Nummirock