”Negatiivisen palautteen kanssa on vain tultava toimeen” – haastattelussa Cradle of Filthin Dani

Elokuun ilta on kuin New Orleans Anne Ricen novellissa: nihkeänkuuma ja täynnä odotuksia. Aurinko on juuri laskenut. Pian haastattelisin vampyyria, Cradle of Filthin suurta ruorimiestä Dania. Lisään varuilta valkosipulipulveria pakastepitsaani ja suljen tuuletusikkunan.

Suffolkin kehdonkeinuttajat ovat ehtineet jo 12. kokopitkäänsä. Joukkoon on mahtunut genreklassikoita kuten debyytti The Principle of Evil Made Flesh (1994) ja seuraajansa Dusk…and Her Embrace (1996). CoF-levyt ovat olleet järjestään pitkäkestoisia, ja itsensä toistamiseltakaan ei ole aina vältytty. Kokoonpanoaan alati vaihtava yhtye onkin ollut parhaimmillaan ytimekkäämmissä kokonaisuuksissa. Omissa kirjoissani täysi napakymppi on vuonna 1996 julkaistu V Empire or Dark Faerytales in Phallustein, myös simppelisti Vempirenä tunnettu ep-levy.

Tällä hetkellä Cradle of Filth käy läpi hienoa luomisvaihetta. Kaksi komeaa levyä peräkkäin on siitä vahva osoitus.

– Juuri näin. Cradle of Filth on nyt vahva yksikkö. Meillä on huippumuusikoita, kitaristit työskentelevät upeasti keskenään ja jokainen osallistuu biisien tekemiseen. Lisäksi pitää mainita tuottajamme ja äänittäjämme Scott Atkins, jonka kanssa olen työskennellyt viimeisen neljän Cradle- ja kahden Devilment-albumin parissa. Hän on hyvä, luova tyyppi. Kriitikko, jolla on tarkka bullshit-mittari. Lisäksi hänellä on terävä visio siitä, mikä soundimme on.

– Jotkut ovat sanoneet, että nämä biisit kuulostavat samalta kuin edellisellä levyllämme, mutta ei, nehän ovat ensinnäkin eri biisejä! Ne on toteutettu eri sävellystekniikoin, kitaristit käyttivät eri pedaaleita, äänitysteknologiakin menee koko ajan eteenpäin. Sen sijaan, että menisimme tyylillisesti takaperin, pyrimme päinvastaiseen. Jätimme levylle mahdollisimman paljon yhden oton juttuja pitääksemme lopputuloksen jouhevana.

Bändi halusi äänittää levylle sopraanoista koostuvaa kuoroa aavemaisen tunnelman luomiseksi. Lisäksi mukaan ujutettiin akustisia osioita, ja Liv Kristinekin vierailee kappaleessa Vengeful Spirit. Orkestraatioitakaan ei tehty intro–väliosa–loppu-menetelmällä, vaan ne on sisällytetty musiikkiin. Joten take that, urputtajat!

Kuoleman viettelykset 

Britti-imperiumin kultainen periodi, viktoriaaninen aikakausi, elettiin vuosien 1837–1901 välisenä aikana. Dani on tyytyväinen Cryptoriana – The Seductiveness of Decay -levynsä pääotsikkoon. Se on yhdistelmä ”kryptasta” ja ”viktoriaanisuudesta”. Levy kertoo tuolle ajalle tyypillisestä hullaantumisesta kuolemaan ja henkimaailmaan.

– Jokainen kappale perustuu viktoriaaniseen aikaan. Kirjoitin tekstejä muiden muassa Oscar Wilden ja Arthur Conan Doylen inspiroimana, ja toki myös aikakauden haamu-ja kauhukirjallisuuden. Alaotsikko Seductiveness of Decay perustuu viktoriaanisen Lontoon korkean moraalin arvojen ja mädännäisen alamaailman hienonhienoon rajamaastoon. Koko albumi tarkastelee makaaberin romantisointia, viehättymistä spiritualismiin, friikkisirkuksiin ja aikakauden hautajaismaisuuteen. Varjoissa velloi steampunk kummine kojeineen…

Kujilla vaani Viiltäjä-Jack, ja Sweeney Todd leikkasi asiakkailtaan ensin hiukset, sitten kurkut. Sherlock Holmes otti vastaan keissejä. Dania kiehtoo ajanjakson pimeys.

– Kun kuningatar Viktorian aviomies kuoli, hän alkoi pukeutua jatkuvasti mustaan suruajan merkiksi. Kansa otti tämän muotiohjeena!

Eipä sairas viehtymys kuolemaan ole kaikonnut minnekään: netti pursuaa kaikenlaista kammottavaa päänkatkontamateriaalia.

– Emme ole niin erilaisia, totta. Meitä kiinnostaa samantyyppiset asiat, katsopa vaikka Universalin uudelleenlämmityskampanjaa: on Tom Cruisen Muumio-elokuva, kohta tulee Näkymätön mies. Kiinnostus makaabereihin asioihin on säilynyt, sehän on eskapismia.

Albumi äänitettiin samalla porukalla kuin edeltäjänsä The Hammer of the Witches (2015). Tämä on varmasti helpottanut uuden musiikin syntyprosessia?

– Totta kai. Olemme tosi hyviä ystäviä keskenämme. Kiertueilla käymme katsomassa nähtävyyksiä yhdessä, ja jengin kanssa tulee hengattua muutenkin. Meillä on mukavaa. Sitten kun soitamme, pelaamme tosi hyvin yhteen. Odotan jo nyt tulevaa, massiivista maailmankiertuettamme! Siinä sen salaisuus: olemme perhe.

– Näin on ollut aina. Törmäsin juuri entiseen rumpaliimme Adrianiin [Erlandsson] ja puhuimme asiasta. On vain niin, että ihmisillä on elämissään muitakin velvoitteita. Osa on ajatellut julkaisevansa musiikkia omin päin, toisilla on perhettä tai he ovat halunneet keskittyä ”oikeisiin töihin”.

Perinteenjatkajat 

Cradle of Filth on ehdottomasti yksi tärkeimmistä brittiläisen metalliperinteen jatkajista. Yhtyeen voi laskea huoletta jatkoksi Paradise Lostin, Anatheman ja My Dying Briden alulle panemaan surunuottiseen äärimetallikaanoniin. Jokainen mainituista tekee edelleen relevanttia kamaa.

Olenkin huolestunut nykynuorison tilasta. He eivät kuuntele mielestäni tarpeeksi Nuclear Assaultia! Dani, missä ovat uudet pankinräjäyttäjät?

– Heh! Kyllä niitä tulevaisuudentoivoja on. Ja paljon! Ne eivät vain ole päässeet vielä framille.

Rässistä puheen ollen: äänititte Annihilatorin Alison Hellin uuden levynne bonusbiisiksi. Hieno valinta!

– Halusimme tehdä sen jo ajat sitten. Biisi sopii albumin tunnelmaan erittäin hyvin. Se on sävellyksenä todella aavemainen, mutkikas ja hyvin musikaalinen. Tietysti biisi kiehtoi myös aihealueensa puolesta.

Niin, kappale kertoo naisesta, joka asuu kellarissa nukkensa kanssa, pelkää riivaajiaan ja kuvittelee olevansa pikkutyttö…

– Törmäsimme [Annihilatorin nokkamieheen] Jeff Watersiin kiertueella ja kerroimme suunnitelmastamme äänittää tuo biisi. Hän antoi siunauksensa ja rakasti lopputulosta, sillä olimme hyvin uskollisia alkuperäisversiolle. Emme halunneetkaan ylicradelöidä sitä!

Thrash on aina ollut tärkeä osa Cradle-soundia. Kun utelen Danin rässimieltymyksistä, mies intoutuu luettelemaan Razorin Malicious Intentin, Slayerin Reign in Bloodin, Destructionin Infernal Overkillin… ja niin edelleen. Lopulta mies huokaa, että listahan on loputon.

Maan alta tositoimiin 

Cradle of Filth oli jo toimintaansa vuonna 1991 aloitellessa moniin maanmiehiinsä nähden erikoinen yhtye. Musiikissa oli sävyjä brittidoomista, mutta mukaan oli sotkettu reilulla kädellä mustaa verta. Kuinka teidät otettiin vastaan noihin aikoihin?

– On oikeastaan vaikea muistaa, mitkä ihmisten reaktiot olivat. Koko hommahan pyöri hyvin undergroundpohjalta. Kenelläkään oli hädin tuskin edes kännyköitä! Tieto uudesta musiikista levisi suusta suuhun, flyerien ja tapetreidaajien toimesta. Kaikki oli paljon mystisempää silloin. Joku Mayhem sai olla rauhassa maanalainen, tumma ja saatanallinen, koska heistä oli julkaistu suunnilleen yksi, tarkkaan harkittu ja hämärä pressikuva.

– Saimme nimeä soittamalla samoissa tilaisuuksissa Skycladin, Cancerin, Cerebral Fixin ja Bolt Throwerin kanssa. Tietysti levy-yhtiöt olivat suuressa asemassa pitämässä skeneä pystyssä: Earache, Osmose… nykyinen levy-yhtiömme Nuclear Blastkin herätteli toimintaansa tuolloin.

– Internetiä ja sosiaalista mediaa ei ollut. Kaikki oli taianomaisen uutta ja tuoretta. Ja kaikki tämä tapahtui grungen nousun yhteydessä. Metallimusiikki painui takaisin undergroundiin ja 80-luku oli lähes painunut unholaan.

Dani palaa takaisin Paradise Lost–Anathema–My Dying Bride -trioon.

– Itse asiassa tuo kolmikko oli syy siihen, miksi alkujaan halusimme äänittää The Principle of Evil Made Fleshin nimenomaan Dewsburyn Academy -studioilla!

Tuossa äänittämössä tehtiin taikoja, siellä kun on purkitettu esimerkiksi Paradise Lostin Gothic (1991) ja Anatheman debyytti Serenades (1993) – jälkimmäisen silloinen laulaja Darren White vieraili Cradlen ensilevyllä. Sitten kolahti. Cradle of Filth oli kaikkien suilla. Asiassa avitti etenkin englantilainen hevilehdistö, ja Danin naama nähtiin jokaisen varteenotettavan julkaisun kannessa. Välillä homma lyötiin kunnolla läskiksi.

Muistako sen kotonasi tehdyn haastattelun, jonka kuvissa olit tiskaamassa astioita täydessä sotisovassa ja maskit päällä?

– Hahaa, muistan toki! Se oli uniikki juttu, ja sen tekeminen oli suoraan sanoen hauskaa! Teimme tuolloin juttuja monesti journalistien ideoiden pohjalta. Lensimme esimerkiksi Kerrang!-lehden Jason Arnoldin päähänpistosta Vatikaaniin ja jouduimme siellä pidätetyiksi. Poseerasimme provosoivasti, ja paikallisen poliisin huumorintaju ei venynyt niin pitkälle. Lehdistö halusi meidän tekevän mahtavan outoja juttuja, ja me lähdimme melko surutta mukaan. Jälkikäteen ajatellen saatoimme mennä liian pitkällekin.

Rakkauden ja vihan kehto 

Jokainen Cradle of Filth -julkaisu on tapahtuma. Yhtyeesi on aina herättänyt tunteita. Kuinka olet opetellut suhtautumaan fanien tai median kritiikkiin vuosien aikana?

– Negatiivisen palautteen kanssa on vain tultava toimeen. Kolikolla on aina kaksi puolta. On aina ihmisiä, joiden tavoitteena on ainoastaan saada sinut tolaltasi. Näin kävi tänäänkin, tuhahtaa Dani.

– Aina silloin tällöin tarkistan Youtubesta, miten uusi videomme on pyörinyt. Sitten päädyn vahingossa kommenttikenttään. Pääosa kommenteista on kannustavia, mutta sitten nämä negailijat… Miksi vaivautua kommentoimaan, jos kerran vihaa meitä niin paljon? En ymmärrä sitä dislike-nappulaa. Se on naurettava! Pitääkö kaiken olla niin mustavalkoista?

– Mutta niin monta ihmistä kuin meitä vihaakin, yhtä monta meitä myös rakastaa. Keskinkertaiset bändit eivät herätä tunteita, ne eivät ole kiinnostavia. Siksi olenkin onnellinen, että aiheutamme ihmisissä reaktioita.

Olen aina kuvitellut sinut artistina, joka vähät välittää yleisestä mielipiteestä. Miehenä joka kulkee omia polkujaan.

– Todellakin! Sama pätee koko bändiin. Emme halua pettää fanejamme, mutta totuus on, että lopulta teemme tätä itsellemme. Rakastamme tätä puuhaa. Koko puristinen ajattelu, joka on vaivannut metallikenttää jo vuosia, se ei heilauta minua. Sillä tiedätkö, jotkin bändit, joita pidetään ”puhdasoppisina”, sisältävätkin todellisuudessa avarakatseisia tyyppejä. Jokainen uusi bändi, joka yrittää matkia 90-luvun alkua corpsepainteissään ja piikeissään, ei ole huomannut, että muut ovat jo siirtyneet eteenpäin. Sekin on ehdottoman ookoo, ei minulla ole mitään sitä vastaan, koska mekin olemme käyneet läpi barbaarivaiheemme.

Visuaalinen puoli on aina ollut Cradle of Filthille tärkeä elementti. Dani kokee videoiden tekemisen ja kansitaiteeseen perehtymisen olevan yhtä tärkeää kuin niiden rinnalle sävelletty musiikki. Tämä on pyörinyt mielessäni jo kauan: koska levyjenne kansissa ja videoissanne pyörii niin paljon naisia, oletteko eräänlaisia äärilaidan feminismin puolestapuhujia?

– Hah! Emme. Sen nyt vain on juttu, joka on jatkunut kuvastossamme, ja lopulta fiksoiduimme siihen olennaisena osana Cradle of Filthin visuaalista imagoa. Siitä on tullut osa bändiä.

Mikä on kantasi albumikokonaisuuksien esittämiseen livenä? Kuulemmeko vaikka debyyttinne joskus kokonaisuudess…

– Ehdottomasti ei! Cruelty and the Beastin [1998] remiksattu uudelleenjulkaisu ilmestyy ensi vuonna. Sieltä päätyy joitain biisejä livesettiin. Meillä on jo niin paljon levyjä, että valinnanvaraa riittää. Vaan jos joku maksaisi suuren summan, sitten ehkä. Albumikokonaisuutta varten tulee treenata lujasti, ja jo siihen palaa aikaa ja rahaa.

Mikä on lempisanasi?

– Bollocks, luulisin!

Kuinka monta bollocksia löytyy Cradle-levyiltä?

– Ei yhtään, mutta kyllä nyt yksi pitäisi sentään olla!

Julkaistu Infernossa 8/2017.