Vinum Intus -levynsä juuri julkaisseen Alghazanthin matka kohti huippua on ollut paikoin kivinen, mutta palkitseva. Infernon numerossa 1/2011 (#83) julkaistu haastattelu saa jatkoa pienestä historiankertauksesta.
Teksti: Joni Juutilainen
Vuonna 1995 perustetun jyväskyläläisen Alghazanthin kuudes kokopitkä levy Vinum Intus (ks. levyblogi) on viimein nostamassa yhtyettä melodisen black metalin raskaaseen sarjaan. Rumban albumilistan neljäs sija ilmestymisviikolla, huikeita pisteitä tarjoilleet arviot ja kuulijoiden ylistyssanat eivät ihmetytä, sillä yhtyeen määrätietoisuus on johtanut väistämättä kohti huippusuoritusta.
Toinen yhtyeen perustajajäsenistä, rumpali ja sanoittaja Gorath Moonthorn muistelee Alghazanthin levytysuraa hyvillä mielin, artistille ominaista kriittisyyttä unohtamatta.
Thy Aeons Envenomed Sanity (1999)
– Olihan se melkoisen jännää touhua, kun pakattiin kamat autoon kesäkuussa 1998 ja suunnattiin kohti Kemin Tico Tico -studiota. Levydiilin poikinut promo käytiin nauhoittamassa eräässä paikallisessa studiossa, mutta se oli pikainen visiitti ja lisäksi sen verran palikkaa touhua puolin ja toisin, ettei sitä varsinaiseksi kokemukseksi voi laskea. Tässä mielessä oli siis aika uutta ja uskomatonta lähteä pariksi viikoksi johonkin hieman kauemmas nauhoittelemaan.
– Ensi kerrasta johtuen kokemus oli yhtä oppimista, sillä eihän me tiedetty studiotyöskentelystä mitään, ja Ahtikin (Kortelainen, Tico Ticon omistaja) vaan tavalliseen tapaansa vittuili. Hieno mies kylläkin kyseessä, en sano edellistä missään tapauksessa huonossa mielessä. Saipa vielä ihan kohtalaista jälkeäkin aikaiseksi, vaikka itse bändin lähtökohtainen soundi ja määrätietoisuus olivat mitä olivat.
– Kai se oli sitten se vimmattu into, joka sinne keloille tallentui, tiedä häntä. Joka tapauksessa ihan hyvä aloitus kokopitkien sarjalle. Vaikka seassa onkin parit hieman hilpeät kohdat, silti varsin toimivaa kamaa edelleenkin. Itselleni välittyvä fiilis on ainakin vilpitön.
Subliminal Antenora (2000)
– Tälle levylle ei omasta verbaalisesta kirstustani pahemmin ylisanoja irtoa, kyseessä on selkeästi uramme huonoin levy. Oltiin silloin vähän sitä mieltä, että eka levy oli liian kevyttä ja jotenkin ohutta kamaa, joten pistettiin sitten isompaa raskausvaihdetta silmään. Raskasta tosiaan tuli… jopa niin raskasta, että koko paska upposi saman tien syvimpään suohon. Eikä tilannetta paranna kovin paljon ylenpalttinen kikkailu, johon ei meinannut välillä rahkeet riittää.
– Noh, löytyy tältäkin levyltä hetkensä ja jopa pari ihan kelvollista yksittäistä biisiä, mutta kokonaisuutena se on omissa silmissäni varsin heikko tekele, jolla oma perimmäinen ytimemme oli lähellä hukkua.
Osiris-Typhon Unmasked (2001)
– Menneestä hivenen viisastuneina vannottiin pyhästi, että nyt vältetään edellisen levyn virheet. Ja onnistuihan se! Kuten toisella levyllä, myös tällä kertaa studiona toimi jyväskyläläinen Watercastle-studio. Koska puitteet ja tekijä komentopöydän takana olivat jo tuttuja, oli helpompaa lähteä hakemaan sitä lopputulosta, joka miellyttäisi korvaa vähän paremmin.
– Kun kyseistä levyä tarkastelee lähes kymmenen vuoden etäisyyden päästä, sillä on mielestäni aivan liian kliininen ja eloton soundimaailma, joka ei kelpaisi nykyään mitenkään. Mutta se oli sellaista silloin, mieltymykset muuttuvat. Hyviä biisejä löytyy roppakaupalla, ja näillä taidettiin raivata tiemme aika moneen levyhyllyyn. Arviot olivat pääsääntöisesti tolkuttoman kovaa luokkaa ja palaute peruskuuntelijoiltakin oli erittäin positiivista, joten mikäs siinä sitten.
The Polarity Axiom (2004)
– Tällä kertaa haluttiin hieman orgaanisemmat soundit kuin Osiris-Typhon Unmaskedilla. Studio oli jälleen sama Watercastle, joten homman piti olla lähestulkoon läpihuutojuttu – vaan toisin kävi, sillä perseelleenhän se meni. Soundeista tuli liian tunkkaiset, ja muutenkin sekaan mahtuu ihan ihmeellisiä miksauskämmejä.
– Vaikka biisit itsessään toimivat paikoin ihan hyvin, kokonaisuutena tämä levy ei ylitä Subliminal Antenoraa kovinkaan korkealta. En voi sanoa olevani mitenkään järin ylpeä tästä tekeleestä, mutta paikkansa historiamme lehdillä se on toki ansainnut. Jos ei muuten, niin vähintään Drakomorphos-biisin takia.
Wreath of Thevetat (2008)
– Viides kerta toden sanoo. Kun bändin kokoonpanoa muokattiin aika rankalla kädellä, saavutettiin viimein optimaaliset lähtökohdat luomisprosessille. Syntynyt biisimateriaali kuulosti omaan korvaan paremmalta kuin milloinkaan, ja ilmapiiri oli varsin vapautunut. Tämä merkkasi sen verran vahvasti uudestisyntymistä, että päätettiin sitten sen kunniaksi nauhoittaa rummut Tico Ticossa, vaikka muuten tehtiinkin kaikki muu purkittaminen hoviäänimiehen kanssa treeniksellä ja missä milloinkin.
– Tuo kolmen päivän reissu Kemiin oli kyllä ihan loistava veto, saatiin siinä samalla Thasmorgin (kitaristi, toinen perustajajäsenistä) kanssa nostalgisoida tasan yhdeksän vuoden takaisia tapahtumia ja maisemia. Mitä tulee itse valmiiseen levyyn, niin ylpeä siitä voi olla edelleenkin. Onnistunut ja erittäin tärkeä levy kaiken kaikkiaan.
Alghazanthilla on ikää nyt hieman yli 15 vuotta, joten sinun voisi sanoa kasvaneen teinipojasta aikuiseksi mieheksi bändin mukana. Millainen ihminen kurkistaa peilistä vuoden 2011 alkupuoliskolla, jos vertaa bändinne alkuaikoihin?
– Kasvu ja kehitys ovat muovanneet siitä tunteenpalolla höyrynneestä pojankoltiaisesta määrätietoisen ja seesteisen aikuisen. Yhteys itseni ja jumalani välillä on vahvistunut vuosi vuodelta ja suhtaudun aina vaan intohimoisemmin suureen työhöni, mutta sellaiset turhat tunnepiikit ja mustavalkoinen ajattelu ovat karsiutuneet pois. Näin sen mielestäni kuuluukin mennä, sillä mitättömiin asioihin ei kannata haaskata energiaansa tai aikaansa, kun horisontissa kuitenkin siintää jotain niin kovin paljon suurempaa.