”Laumasieluisuus ei kuulu ainakaan paperilla tämän suuntauksen ideaaleihin” – haastattelussa ”kunniallisen itsemurhan” tehnyt black metal -akti Alghazanth

Yksi luku kotimaisen mustan metallin historiassa on päättymässä, kun ansiokkaan uran tehnyt Alghazanth vetää viimeiset henkäyksensä.

08.07.2018

Laadukkaasta suomalaisesta black metalista puhuttaessa muistetaan mainita esimerkiksi Hornan, Clandestine Blazen, Baptismin ja Satanic Warmasterin nimet, mutta valitettavan harvoin puheisiin päätyy jyväskyläläislähtöinen Alghazanth, jonka vuonna 1995 alkanut taival on tuottanut paikoin hyvinkin makeaa hedelmää.

Musiikin korkeaan tasoon nähden vaatimattoman tunnettuuden syinä saattavat olla niin vähäinen keikkailu, esoteerisuudessaan haastavat sanoitukset, sosiaalisen median karttaminen kuin vuosien varrella epätrendikkääksi muodostunut musiikkityyli, jossa black metalia koristavat massiiviset kosketinsoitinraidat ja iskevät melodiat.

Moni potentiaalinen kuulija on kiertänyt Alghazanthin tuotannon näihin päiviin saakka, mutta viimeistään nyt on aika herätä – bändi kun on kahdeksannen ja samalla viimeiseksi jäävän levynsä Eight Coffin Nailsin kynnyksellä.

Päätös uran lopettamisesta tuli monelle yllätyksenä.

– Tämä saattaa tulla uutisena myös muille bändin jäsenille, mutta ajatus Alghazanthin hautaamisesta nousi mieleeni ensimmäisiä kertoja jo vajaat pari vuotta sitten. Menin tuolloin vielä ajatuksella, että katsotaan nyt, miten ja mihin suuntaan hommat kehittyvät. Vuoden kuluttua tuosta kaikki olikin jo varsin selvää, sillä mikään ei olennaisesti muuttunut tuona aikana, rumpali ja sanoittaja Gorath Moonthorn paljastaa.

– Keskeisin syy tähän puolidramaattiseen päätökseen on, että kaikki aikataulujen yhteensovittamisesta vaihteleviin prioriteetteihin ja velvoitteisiin on tehnyt viimeisten vuosien aikana bänditoiminnasta hienoista kivireen vetämistä – ja siten myös vähemmän spontaania ja välitöntä. Ehkä tämä kitka kumpuaa pohjimmiltaan siitä, että Alghazanth oli alun perin hyvin vahvasti treenikämppäsoittelusta voimansa ammentanut bändi. Kun olemme joutuneet siirtymään käytännön syiden sanelemana etäsuhdemoodiin tiedostojen pallottelun ja sähköpostipohjaisen ideoinnin muodossa, tietty olennainen osanen on päässyt surkastumaan.

– Vielä ei ennätetty lipua siihen tilaan, jossa bändi on olemassa vain olemassaolon takia, mutta koska tällainen olisi hyvin suurella todennäköisyydellä odottanut tuonnempana tulevaisuudessa, näin kunniallisen itsemurhan ainoana vaihtoehtona. Ja mikäpä olisikaan parempi veto kuin ajoittaa taivalluksen päättäminen kovan levyn julkaisuun!

Pohjoisessa pisteessä

Kovan levyn porukka on purkittanutkin. Juuri sopivaan yhdeksän kappaleen ja 51 minuutin mittaan puristettu Eight Coffin Nails kuulostaa hyvin perinteikkäältä Alghazanthilta, mutta 

albumi tarjoaa myös miellyttäviä yllätyksiä, lähinnä lisääntyneen dynamiikan ja vaihtelevampien kappaleiden muodossa.

Levyn musiikilliset ääripäät ovat mielestäni aika kaukana toisistaan. Pystytkö allekirjoittamaan väitteen?

– Pystyn, varsin helposti. Se on hyvin yhtenäinen ja johdonmukainen levy, mutta samalla siinä on sopivissa määrin vaihtelua ja keskenään varsin erilaisia elementtejä, mikä pitää homman mielenkiintoisempana. Eräs haastattelija sanoikin, että kokonaisuus kuulostaa ikään kuin kollaasilta, joka yhdistää kaikki aiemmat levymme. En tiedä, ehkä tuossa on jotain perää, vaikkemme luonnollisesti ole tätä hakeneet.

– Enemmän tai vähemmän samalla muotillahan tässä on tahkottu koko bändin historia, joten sikäli tuollainen luonnehdinta on helppo heittää ilmoille. Toisaalta esimerkiksi kiekon kolmas biisi Aureate Water tuo mukaan death metalia sivuavia mausteita, joita on ollut oikeastaan vain toisella kokopitkällämme [Subliminal Antenora, 2000], joten siinä mielessä tuolla näkemyksellä on ihan pohjaa.

Levyn teksteissä toistuu ”north”-sana, eikä tähän voi olla kiinnittämättä huomiota. Mitä pohjoinen tämän albumin kontekstissa edustaa?

– Hyvä huomio! Tämä ei ole mitenkään sattumaa vaan varsin tarkoituksenmukainen veto.

– Kun puhutaan niin kutsutusta pyhästä kehästä, joka on aika monen maagisen systeemin keskiössä, kehän pohjoinen piste edustaa keskiyötä, talvea, kuolemaa ja niin edelleen. Eräissä traditioissa tähän kehään astutaan koillispisteestä, ja kun kehää edetään auringonmyötäisesti, pohjoinen on kahdeksas ilmansuunta, joka tällöin kohdataan. Nyt kun on kyseessä kahdeksas ja nimenomaan viimeinen levymme, pohjoisen symboliikka käynee varsin ilmeiseksi. Samaa tematiikkaa heijastelee myös kansikuvan kahdeksan rautanaulan lävistämän sydämen kehä.

Albumilta löytyy pitkästä aikaa myös instrumentaalikappale, Pohjoinen, joka viitannee yhtyeen basisti-laulajaan ja toiseen perustajajäseneen Thasmorgiin. Hänhän käytti yhtyeen ensimmäisellä demolla Behind the Frozen Forestilla (1996) taiteilijanimeä Lord Pohjoinen…

– Naulankantaan, juuri tätä yhteyttä siinä on haettu. Kyseessä on siis Thasmorgin sävellys, joka on viimeinen tälle bändille tehty biisi. Koska taipumukseni piilomerkitysten viljelyyn on lähes patologista, ehdotin nimeä Thasmorgille.

– Ensimmäinen julkaistu biisimme, Behind the Frozen Forestilta löytyvä Talven valtias, kantoi suomenkielistä nimeä, joten pitihän linja pitää myös viimeisen kohdalla. Tämän kaiken kun yhdistää edellä valottamaani pohjoisen merkitykseen sekä levyn että yleisesti magian kontekstissa, eipä instrumentaalin nimeksi olisi voinut muutakaan pistää. 

Suuren puhdistuksen tulos 

Metal Archives -verkkosivuston infojen mukaan Alghazanthissa on vaikuttanut vuosien varrella yhteensä 17 eri muusikkoa – eikä tähän ole laskettu uudella albumilla koskettimia soittavaa Finntroll- ja Moonsorrow-mies Henri ”Trollhorn” Sorvalia. 

Onko jollain entisellä jäsenellä ollut näin jälkeenpäin ajateltuna oletettua suurempi merkitys yhtyeen uralla? 

– Tämä homma ei ole koskaan ollut mitään yksilösuorittamista, enkä oikein osaa näin montun reunallakaan pähkäillen nostaa tällaista messiaanista hahmoa jalustalle. Annan tosin suuren tunnustuksen bändissä vuosina 2000–2014 kielisoittimia hoitaneelle Grimortille, joka toimi melkoisena biisinikkarina kolmella viimeistä edeltävällä kokopitkällä. Hän oli nykysoundimme luomisessa hyvin keskeisessä roolissa, mutta kuten Eight Coffin Nails melko väkevästi todistaa, seinä ei tullut sävellyspuolella vastaan, vaikka mies rivistöstä pois loikkasikin. 

– Alghazanthin toiminta on aina ollut monen toimijan summa, ja tästä näkökulmasta suonkin tuon suuren merkityksen pystin yksittäisen jäsenen sijaan sille triolle, joka jäi The Polarity Axiomin [2004] jälkeisen ”suuren puhdistuksen” myötä jäljelle: Thasmorg, Grimort ja allekirjoittanut. Tuo aika merkitsi selkeästi uutta alkua ja loimme tällä kyseisellä porukalla vankan perustan sekä tasa- että kovalaatuisemmalle Alghazanthille, jota olemme puskeneet maailmaan viimeisen neljän levyn ajan. 

– Meillä oli hyvin yhtenäinen visio ja samansuuntaiset preferenssit, joiden ryydittämänä oli luontevaa ja ennen kaikkea erittäin antoisaa viedä bändiä eteenpäin. Vielä kun saimme Ekholmin [mukana 2005–2017] painelemaan koskettimia hillityn hallitusti, palaset loksahtivat kohdilleen. Mielestäni tämä kaikki on kuultavissa varsin selkeästi Wreath of Thevetatin [2008] biiseissä. 

Millaisissa merkeissä bändin jäsenet jatkavat musiikillisia polkujaan? 

– Johan tässä on kaikilla jotain muuta viritteillä ja/tai meneillään. Minua ei ole pelkkä rumpujensoitto kiinnostanut koskaan sen enempää. Ne vain sattuvat olemaan se instrumentti, jolla taltutan ikuiselta tuntuvaa soitonnälkääni ja toteutan tarvettani bändihommiin. Vaikkei enää ole aikaa, energiaa tai mahdollisuutta yhtä intensiiviseen rumpupallilla keikkumiseen kuin pentuna, tulee silti soiteltua ihan päivittäin. Yhtä antoisaa – tai välillä yhtä raivostuttavaa paskaa – se on edelleenkin. 

Luupäistä ehdottomuutta 

Alghazanthin Thy Aeons Envenomed Sanity -esikoinen (1999) ilmestyi parahiksi niihin aikoihin, kun niin sanottu ”majestic black metal” tai ”synablack” alkoi olla melkeinpä kirosana. Tästä oli kiittäminen suursuosioon nousseita Cradle of Filthiä, Dimmu Borgiria ja Emperoria – sekä erityisesti näiden toinen toistaan hengettömämpiä hiilipaperikopioita, jotka kuseskelivat koko genren perustuksille sen suurempaa häpeää tuntematta. 

On huomattavaa, että Alghazanth katoaa kartalta juuri kun samainen alagenre tekee jälleen pientä nousua metalliundergroundissa. Näetkö bändin olleen uransa aikana jonkinlainen yksinäinen susi? 

– Minusta kaikkien itseään kunnioittavien ja edes hitusen aitoa ilmaisunnälkää tuntevien bändien tulisi olla tässä genressä vähintään osittain yksinäisiä susia. Laumasieluisuus ei kuulu ainakaan paperilla tämän suuntauksen ideaaleihin, Gorath järkeilee. 

– Olemme tehneet omaa juttuamme siten kuin olemme kulloinkin parhaaksi kokeneet, emmekä ole lähteneet jolkottelemaan turhan hanakasti trendikkäiden tuoksujen perässä. Tykkäsipä meidän tekemisistä sitten sata tai nolla ihmistä, olen ylpeä siitä, että tätä on tehty aina omilla ehdoilla ja omien mieltymysten mukaan. 

Alghazanth on kulkenut mukana merkittävän osan elämääsi. Kuinka näkemyksesi black metalista, ja musiikista yleensäkin, on muuttunut sitten 1990-luvun puolivälin? 

– Vaikka tässä on monessa mielessä varsin erilainen ihminen kuin se päivittäin autotallitreeniksellä möyhynnyt teini, jotkin asiat eivät ole muuttuneet juuri yhtään. Turha mustavalkoisuus on karsiutunut pois, mutta tietty black metalia koskeva ehdottomuus on edelleen yhtä luupäistä kuin muinoin. Silloin takertui jopa lapsellisiin epäolennaisuuksiin, kuten vaikkapa naurettavaan ”jos ei ole maskeja kuvissa ja keikalla, musiikkikaan ei voi olla black metalia” -ajatteluun. Nykyään sitä sentään osaa keskittyä melko hyvin siihen, millä on merkitystä, eli taiteellisen ja ideologisen ilmaisun vilpittömyyteen, vahvuuteen ja siihen, mitä se itsessä herättää – vai herättääkö mitään. 

– Toisaalta vieläkin saattaa jäädä joku bändi kuuntelematta, jos jokin ihan mitätön pikkuseikka ärsyttää tai haraa vastaan, joten ei tässä nyt sentään täysin aikuisia olla, hah. Vaikka ne ylimaalliset kokemukset jotain uutta levyä kuunnellessa ovatkin monesta syystä johtuen harvemmassa nykyään kuin parikymmentä vuotta sitten, se euforinen ilmiö itsessään ei ole kadonnut mihinkään. Metsästän sitä edelleen toiveikkaasti uusilla levyhankinnoilla ja keikkakäynneillä. 

Paljon uutta, jotain vanhaa 

Alghazanth ei ole ollut keikkalavojen vakiokasvoja, vaikka yhtyeen esiintymisen lienee todistanut vuosien varrella lähes jokainen vähänkään black metalista perustava. Millaista settilistaa olette suunnitelleet viimeisille esiintymisille? Onko luvassa materiaalia jokaiselta kokopitkältä? 

– Mennään samalta pohjalta kuin lähimenneisyyden keikoilla, eli pääasiallisesti vedetään biisejä näiltä uusimmilta, mutta kyllä sinne on ängetty mukaan ujo ripaus vanhaakin. Mitään koko uran kattavaa settilistaa ei kannata odotella, sillä näissä hommissa mennään kuitenkin aina laatu ja toimivuus edellä. Omaan makuun näitä esiintyy merkittävästi enemmän näillä tuoreimmilla tuotoksilla. 

Kun Alghazanth on haudassa, mistä toivoisit ihmisten muistavan bändinne? 

– Kukin muistakoon sen siitä, mitä on päällimmäiseksi mieleen jäänyt – oli se sitten meitä mairittelevaa tai ei. Itse muistan sen paitsi henkilökohtaisena kasvukertomuksena myös useamman musiikillis-sanoituksellisen täysosuman tarjoavana aarrearkkuna, jonka äärelle on helppo palata tuonnempanakin. Toivon mukaan joku muukin kokee samoin, etenkin näiden viimeisten levyjemme osalta. Ja jos ei koe, sitten ne levyt joutavatkin ajan ja tomun hautaamiksi. 

Julkaistu Infernossa 3/2018.

Lisää luettavaa