Ajatus omasta pienlehdestä saattaa tuntua monesta tämän lehden lukijasta oudolta. 1980-luvulla metalli- ja punkskene eli kuitenkin vahvasti alamaailman välityksellä: nuhjuiset demokasetit vaihtoivat omistajiaan ympäri maailman, samoin kuin postikortit, flyerit ja käsin kirjoitetut kirjeet. Ajatus maailmanlaajuisesta tietoverkosta oli pelkkä utopia, ja termillä ”underground” oli perusteltu merkityksensä.
Yläasteikäinen tamperelaisnuorukainen Mikko Mattila tajusi tuolloin todellisen kutsumuksensa, peruslähtökohtansa, kuten hän sanoisi, ja kyhäsi ensimmäiset koevedoksensa Istenistä. Hän leikkasi Suosikin tapaisista lehdistä kuvia lempibändeistään ja lisäsi mukaan omia teräviä kommenttejaan. Napakat otsikot kuten ”Iron Maiden on paras” puhuivat kovaa kieltään.
Myöhemmin kirjoituskieli vaihtui englanniksi ja lehden ulkoasu jatkuvasti ammattimaisemmaksi, mutta eräs asia tuli takuulla selväksi: Isten oli, on ja tulee aina olemaan ehdottomasti HEAVY METAL.
– Piece of Mind. Don’t Break the Oath. Under the Sign of the Black Mark. Harva kuitenkaan määrittelee heavy metalia yhtä laajasti – eikä toisaalta yhtä hiuksia halkovasti – kuin minä, Mattila luotaa suhdettaan metalliin.
– Olemme myös haastatelleet Rytmihäiriötä vuonna 1989, Hybrid Childreniä 1992, tarttolaisia shoegazereita, Bizarrea, vuonna 1994, Two Witchesiä vuonna 1997, Future Loop Foundationia vuonna 1999 ja niin edelleen. Minä voin puhua suu vaahdossa suomirockista, punkista, Tori Amosista, Sonic Youthista tai vaikkapa Bob Mouldista, mutta Isten jäsentää elävää kaaosta heavy metal viitekehyksenään.
Vaikeimman kautta
Isten on ollut fanilehtien joukossa käsite, joka on määritellyt lukemattomien muiden pienlehtien suuntaa. Sen tyyli on ollut intohimoinen, kärkäs, kriittinen, humoristinen ja paikoin jopa vittumainen, mutta peruslähtökohtana on ollut rehellisyys.
Hieman yli 800-sivuinen Don’t Break the Ghost -kirja niputtaa kansiensa sisään kaiken sen, mitä Isten on koskaan saanut aikaiseksi – ja hieman enemmänkin. Se on herättänyt kiinnostusta melko odottamattomillakin suunnilla, mistä kertoo esimerkiksi Mattilan haastattelu Helsingin Sanomat -zinessä.
– Tätä kokoelmaa tehtiin vuosien 2009 ja 2014 välillä, ja tuo jakso oli minulle kaiken kaikkiaan varsinaista kanavatsekkausta: W.A.S.P:n Tormentor oikealta, Kreatorin Tormentor vasemmalta. Oli syntymää ja kuolemaa, työtä ja työttömyyttä, unta ja unettomuutta. Uskoa ja epäuskoa.
– Kirja valmistui kuitenkin lopulta ja saatiin vielä painettuakin. Kun allakka näytti vuotta nolla tällaisen möhkäleen vierähdettyä sydämeltä saatoin suhtautua kaikkeen avoimen positiivisesti. Kai sellaistakin voi kerran elämässään koettaa?
– Uskon kuitenkin, että ymmärrän Istenin arvon paremmin kuin juuri kukaan. Hyväksyn marginaalisuutemme – itse asiassa juhlin sitä! Marginaalisuus on se peruslähtökohta. Kirjassa pyrimme avaamaan fanzinehulluutta ja undergroundin alkemiaa niin kuin me ne näemme. Keskiössä on Isten, mutta fanaattisuus on se peruslähtökohta. Samastukoon ken voi. Välittämämme ajankuvan uskoisin inspiroivan nuorempiakin heavy metal -fanaatikkoja.
Peruslähtökohtia siis riittää, mutta mistä ajatus kirjasta lähti alkujaan liikenteeseen?
– [Istenin pitkäaikainen avustaja] Janne Sarna ja minä suunnittelimme tekevämme tällaisen kokoelman 40-vuotislahjaksi ystävällemme. Hakametsän hallin parkkipaikalla juttelimme elokuussa 2009, että kyllä se marraskuuksi saadaan, kunhan pannaan hösseliksi, ja voisipa tuo hauskalta näyttää omassakin kirjahyllyssä. Ja järjettömältä.
– Järjettömyys on se peruslähtökohta. Epärealistisuus myös. Pian kävi nimittäin selväksi, että meille ei sopinut mikään simppeli ”lehdet yksiin kansiin ja that’s it” -metodi, vaan kaikki oli tehtävä vaikeimman kautta. Itsemme kiusaaminen on se peruslähtökohta. Oli tärkeää päästä Istenin syvään ytimeen, ja itsetutkiskelu ottaa aikansa.
– Pitkään ajattelimme, että noin 300-sivuinen parhaat päältä -tyyppinen teos riittäisi, mutta meistä ei lopulta ollut tällaisia valintoja tekemään. ”Ne on kaikki meidän lapsia” on se peruslähtökohta. Jo varhaisessa vaiheessa mukaan tuli Professor Black, tuo Chicagon yhden miehen heavy metal -airut. Hän haastatteli sekä meitä Istenin tekijöitä että aikalaisiamme, editoi tekstiä eräänlaisessa kustannustoimittajan roolissa ja oli uskomattoman kärsivällinen ja luottavainen.
– Oli jo selvää, että itse emme teosta julkaisisi – lähinnä jakeluteknisistä syistä. Päätöksemme kustantajan hankkimisesta vasta aivan viimeiseksi hämmensi Chicagon päässä, mutta osoittautui mainioksi: teimme kirjan, emme kompromisseja.
– Kaksi ensimmäistä tahoa, joilta kysyin, olivat kiinnostuneita julkaisemaan tekeleemme. Melkein loppuun asti toivoimme kustantajan tekevän materiaalista lopullisen leikkauksen, mutta Svart Records ei puuttunut mihinkään. ”Onks tää okei?” huutelimme vinyylinmustaan kuiluun, ja kuin tonnin setelin kuittaaja se katsoi meihin takaisin. Näillä mentiin, kuilu peruslähtökohtana.
Kaikki kaikessa
Käsittelet Don’t Break the Ghostilla melko henkilökohtaisiakin asioita, esimerkiksi suhdetta perheeseesi. Onko tämä ollut sinulle jossain määrin myös päiväkirja tai ”terapiaprojekti”?
– On ollut terapoivaa, että jotain elämää edes kaukaisesti muistuttavaa on siunaantunut Istenin kokonaisvaltaisuuden oheen. Kirjan kirjoittaminen ilman omaelämäkerrallisempia vivahteita olisi ollut pelkurimaista, vaikkakaan se ei ollut peruslähtökohta.
– Tässä multitaskaajien ja Duracell-pupujen ”140 merkkiä LOL PIP -maailmassa” on toki mahdotonta ymmärtää, että minulle Isten on merkinnyt aivan kaikkea. Se ei ole ollut projekti, ei astinlauta mihinkään, ei oheistoimintaa, ei harrastus, ei edes määriteltävissä oleva entiteetti. Niinäkin vuosina, kun mitään ei ole ilmestynyt, Isten ja maailman paras musiikki ovat olleet yhtä ja samaa, mutta ennen kaikkea elämää suurempaa. Itse asiassa julkaiseminen on täysin yliarvostettua. Ei joka sakramentin jälkeen tarvitse olla hakkaamassa kappelin oveen uusia teesejä.
Minkälaisena näet avustajien merkityksen Istenissä, ja kuinka vapain käsin avustajat ovat saaneet tehdä hommiaan?
– Vasta aika on kertonut, oliko kyseessä ”vain avustaja”. Isompaa ruutua on ollut tarjolla, mutta kaikista ei ole tullut yhtä merkittäviä vaikuttajia kuin Sarnasta tai hovitaiteilijaksemmekin tituleraatusta Damhairista, joka on ollut mukana vuodesta 1990. Norjalaisella Endre Begbyllä – tuttu bändeistä Abysmal ja Carpathian Full Moon, on nyttemmin filosofian apulaisprofessorina Kanadassa – tai vaikkapa Dark Tranquillityn Niklas Sundinin ja God Macabren Jonas Stålhammarin cameoillakin on ollut paikkansa.
– Kola Krauzen aikaa, 1996–99, moni pitää Istenin klassisen kokoonpanon ajanjaksona. Niinpä olikin upeaa, että sekä Damhair että Kola olivat työtunteja laskematta mukana kirjan tekemisessä. Damhair kaivoi esiin vanhoja luonnoksiaan, originaalejaan, dioja, negoja, silkkipainoseuloja, kirjeitä… ja Kola teki samantyyppistä arkeologiaa Tukholmassa ja myös Lontoossa, missä pääosin vielä asui Isten-aikoinaan.
– Jannen kanssa yhteistyö on ollut varsin saumatonta, minun puolestani hän olisi voinut tehdä vaikka kaiken keskenään, jos se olisi ollut Istenin etu. Parhaiten homma kuitenkin toimi Tupu, Hupu ja Mortti sekä Vertti -hengessä toinen toisemme kaksisuuntaista itsepetosta täydentäen.
Eka demo oli paras
Väkevä kenttähuhu kertoo, että suunnilleen jokainen metallilehti (kyllä, myös lukemasi Inferno) tällä planeetalla on pyytänyt sinua kirjoittajakseen. Pitääkö tämä paikkaansa, ja jos näin on, millä mielin olet suhtautunut näihin tarjouksiin?
– Suhteellisen moneen on pyydetty, mutta ei sitten 2000-luvun alun. Muistan pöyristykseni, kun suuresti arvostamani Babylon Whoresin Ike Vil kysyi minua aikoinaan kirjoittamaan Suomi Finland Perkeleeseen skeneraporttia. Vastaukseni oli kuulemma kutakuinkin: ”En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa – juuri nyt ei huvita kumpikaan.” Jotkut pyynnöt ovat saattaneet imarrellakin, mutta joku vika on ollut niissäkin. Tai mahdollisesti itsessäni, mene ja tiedä. Ikinä en ole kirjoittamalla penniäkään tienannut, mutta kalliiksi se on tullut.
Istenin lehdillä on esiintynyt niin kova nippu merkittäviä metallibändejä, että jo pelkkä pintaraapaisu hirvittää: Autopsy, Carcass, Darkthrone, Meshuggah, Sentenced… Mikä mahtaa olla urasi mieleenpainuvin haastattelu?
– Jäävuoressa pinnan alle jäävä osakin on merkityksellinen. Tapahtuneet ja tapahtumattomat lyövät kättä, kun sarkofagi aukeaa. Ehkä kirjeenvaihto Deathrow-rumpali Markus Hahnin kanssa vuonna 1987 oli jonkinlaisena varhaisena sysäyksenä merkittävä. Juurikaan kiekkokeskusteluja syvällisemmiksi ei ryhdytty, mutta hyvä niinkin. Paria vuotta myöhemmin kirjoitin puhtaaksi Coronerin rumpalin Marquis Markyn kasetille jupisemia vastauksia ja muistan olleeni onneni kukkuloilla.
– Katkerasti on jäänyt mieleen 1992–93 tekemättä jäänyt Master’s Hammer -haastattelu. Franta Storm lupasi vastata, mutta kun hän sai kysymykseni, jotka käsittelivät muun muassa Norjan mustan ringin ylistämää peruslähtökohtaa eli sodomiaa, vastaukset jäivät saamatta. Samoin Holy Terror -haastatteluni kuivui kokoon vuonna 1987, vaikka ujutin mukaan kuoreen kaksi IRC:tä eli kansainvälistä vastauskuponkia! Muistettava on myös, että olemme haastatelleet lukuisia bändejä ensimmäisten demojen jälkeen eli ennen vääjäämätöntä alamäkeä
Onko fanzinekulttuuri kuollut?
– Toivottavasti! Kuolleissa formaateissa on jotain lyyristä. Kuolema on peruslähtökohdaksi käypää valuuttaa. Toisaalta, jos fyysisiä julkaisuja tehdään enää joskus ja joulupöytään, ehkä fanzineita kohta oomme kaikki? Muutos on se peruslähtökohta. Ja kanonisoitu muutos saa kaltaiseni tekemään toisin silkkaa vittumaisuuttaan – ja tässä jos missä ollaan todellisten peruslähtökohtien äärellä.
Juttu on julkaistu Infernon numeron 1/2015 Vanha liitto -palstalla.