Otan sumuisena helmikuun lauantaina suunnan Hollolaan, missä Korpiklaani levy-yhtiöineen on päättänyt järjestää Noita-levyn ennakkokuuntelun ja asiaankuuluvat peijaiset. Olen sopinut etukäteen kohtaamisen bändin primus motorin, Jonne Järvelän, kanssa paikalliseen kuppilaan Lahteen, josta on määrä jatkaa kohteeseen.
Tuopissa ei ehdi näkyä pohja, kun hyväntuulinen keulahahmo jo saapuu paikalle farmarimallisella saksalaisautolla, takajouset pohjassa. Syy tähän selviää tuota pikaa, peräkonttiin on nimittäin lastattu nuukailematta nestemäisiä eväitä. Käännämme nokan kohti Petrax-studiota, jossa monissa liemissä keitetty tuottaja-äänittäjä Aksu Hanttu on juuri viimeistellyt tuoreen levyn miksauksia. Maaseutumatka sujuu leppoisasti, varsinkin kun ohjaamossa soivat laulut pontikankeitosta.
Perillä maaseudun rauhassa tutustumme studioon, joka on yksi Suomen pidetyimmistä. Seiniltä löytyy kattavaa kuvamateriaalia Kari Tapiosta Children of Bodomiin ja Ismo Alangosta Nightwishiin. Voi kai sanoa, että paikalla on tehty suomalaista musiikkihistoriaa.
Eipä Korpiklaanikaan ole täällä ensimmäistä kertaa. Pöytään lastataan kahvia, pullaa ja väkevämpääkin. Tunnelma on vapautunut.
Noidan tuskallinen synnytys
Petraxin kodikkaasta ja rauhallisesta tunnelmasta huolimatta uuden Korpiklaani-levyn kanssa on käyty läpi isompikin savotta. Jonne on tyytyväinen aikaansaannokseen.
– Tällä kertaa bändiltä vaadittiin enemmän kuin koskaan aiemmin. Meikäkin passitettiin välillä jopa kotiin, jos päivän laulusuoritus ei ollut vaatimusten tasolla. Olen kyllä ylpeä, että pystyttiin tekemään vielä parempi levy, vaikka tuntui, ettei se ole enää mahdollista. Aksu sanoi jo ensimmäisten demojen kohdalla, että nyt mennään jo ihan uusissa sfääreissä, Jonne iloitsee.
Paikalle saapuu lisää toimittajia, kaukaisimmat Ranskasta asti, ja pääsemme asiaan. Reportterit istutetaan tiukasti riviin, ja virallisempi ohjelmapuolisko alkaa tuottaja Hantun majesteettisella avauspuheella.
– Noita-levy vaati paljon aikaa, ja myös paljon bändiltä, paljon enemmän kuin oltiin suunniteltu. Vaikka päivät olivat pitkiä, nautin kyllä suunnattomasti, että sain olla mukana tekemässä näin hienoa levyä. Se on harvinaista, että olen yhtään tyytyväinen tekemisiini, mutta nyt olen. Pidän levyä ylivoimaisesti Korpiklaanin parhaana tuotoksena, tuottaja ylistää ja laittaa levyn soimaan.
PA-laitteistosta raikaa Viinamäen mies -niminen avausraita ja perään vaikka mitä. Kolmessa vartissa Noita paljastaa monipuolisuutensa: mukana on riemua ja vakavuutta, nopeaa ja verkkaisempaa musisointia. Ja huomattavasti haitaria ja viulua, yhdessä ja erikseen.
Aihepiirit kulkevat esimerkiksi suomalaisten tarujen, luonnon, viinan ja tietenkin noituuden parissa. Yllätyspala on suora, pontikantuoksuinen cover Jouni Jouni eli kierrätys Billy Idolin Mony Mony -biisistä, jonka myös kotoinen Popedamme versioi 80-luvulla. Kuinka näin yksinkertainen ja melko vivahteeton biisi taipui Korpiklaanin muottiin?
– Kyllä se siitä muotoutui. Yleensä kaikki hioutuu meidän tyyliin, kun päästään työstämään porukalla. Biisi kuin biisi muotoutuu meidän näköiseksi, kun se käy pari kertaa Korpiklaani-myllyn läpi ja saadaan meidän meininki sotkettua sekaan, basisti Jarkko Aaltonen kertoo.
Biisien monipuoliset ja tarkastelun kestävät kansantarinat ovat tälläkin kertaa lähtöisin pääasiassa Tuomas Keskimäen kynästä. Porilaisen runosielun kerrontaa kuultiin jo edellisellä Manala-albumilla sekä Jonnen viime vuoden lopulla ilmestyneellä soololevyllä.
– Yhteistyö pelaa upeasti. Helpottaa mun duunia tosi paljon, kun saan Tuomaksen teksteistä fiiliksiä, joista lähden rakentelemaan biisejä. Saan mielestäni biisit elämään aika hyvin niissä tunnelmissa. Esimerkiksi Antaja-biisihän lähti alun perin unessa näkemästäni vanhasta kerjäläisukosta, Jonne selventää.
Vaihtelevin vaikuttajin veivaten
Jäsenvaihdoksilta ei ole vältytty, vaikka Korpiklaanin perusrunko on pysynyt suhteellisen vakaana vuodesta 2003. Ennen Manala-levyä viulistin tontilla kävi kuhinaa, ja siitä lähtien bändin viulua on vinguttanut Tuomas Rounakari. Noita-levylle taas on vaihtunut haitaristi, ja viisirivistä kurittaa nyt Sami Perttula.
Kuinka helposti näinkin spesiaaliin bändiin löytyy soittajia? Nytkin on kuitenkin vaihdettu bändin soundin kannalta ne oleellisimmat pelimannit.
– No enpä tiedä miten ihmeessä, mutta vitun helpostihan tämä on käynyt. Samikin löytyi ihan internetistä. Meillä on ollut hirveä tsägä noiden miehistönvaihdosten kanssa, bändi on mennyt jokaisessa muutoksessa askeleen eteenpäin, Jonne hehkuttaa.
– Hirveesti tsägästä kiinni, kyllähän Suomesta löytyy satoja soittajia, jotka ehkä tekis tämän homman paremmin kuin minä. Pitää toki pystyä duunaamaan studiossa, mutta kuinka voi lähteä kuukauden rundille, onkin eri asia. Persoonasta se on kiinni kuitenkin. Vaatiihan se paljon olla samassa bussissa pitkiä pätkiä samojen naamojen kanssa, hanuristi Sami miettii.
– Kyllä nyt on sellainen olo, että on ensimmäistä kertaa kunnon ukot puikoissa. Nyt kun kuuntelit levyä, niin siellä on aikamoista tiluakin
viululla ja haitarilla. Itse ainakin vertailen mielelläni näitä meidän Samia ja Tuomasta Bodomin Laiho–Latvala-kaksikkoon! Jonne kehaisee.
Nokkamies irrottautui Korpiklaanin ikeestä menneenä vuonna ja julkaisi omaa nimeään kantavan soololevyn. Minkälaisia tuntemuksia tämä herätti bändin sisällä? Suomen rokkiskenessä on nähty eräänkin Jonnen laittavan tuosta vain yksinään haisemaan muun bändin jäädessä rannalle ruikuttamaan.
– Mehän on annettu ihan täydet tuet alusta pitäen, kitaristi Cane sanoo. – Jonne lähti varovaisesti kyselemään fiiliksiä, kun hänellä oli tällaista suunnitteilla. Ei me tunnettu mitään mustasukkaisuutta, koska se lähti nimenomaan siltä pohjalta, että mennään Korpiklaanin ehdoilla, ja eihän mekään nyt aina keikoilla olla. Jonnet on Jonneja, mutta ei tämä ole mihinkään karkaamassa. Ja se levyhän on helvetin hyvä!
Eksotiikkaa ympäri maapallon
Käymme välillä nauttimassa studion kotoisassa keittiössä pitkät lounaat, minkä jälkeen alamme puhua keikkailusta, joka on tämän orkesterin varsinainen suola. Erilaisia maitakin on vierailtuna jo viidettäkymmenettä. Euroopan- ja Amerikan-kiertueiden ollessa bändille varmaan jo aika peruspullaa eksotiikkaa on koettu muiden muassa Costa Rican, Taiwanin ja Chilen muodossa.
Voitonhetkiä ja hienoja muistoja varmasti piisaa, mutta onko missään mennyt kaikki päin persettä tai käyty oikeissa vaaranpaikoissa? Itse en ainakaan lähtisi suomalaisessa perjantaikunnossa kartsalle hillumaan vaikka Kolumbiassa.
Jonne: – No mä olen ainakin vähän hölmöillyt siellä sun täällä!
Matti ”Matson” Johansson (rummut): – Chile on ainakin sellainen, missä pelotti kun oltiin siellä ekaa kertaa. Siellä oli ollut juuri maanjäristyksiä ja vielä jälkijäristykset päällä. Sitten alkoi lasimukissa kaljat läikkymään, kun oltiin hotellilla.
Jonne: – Siellä neuvottiin jäämään ovenkarmin alle seisomaan, se on turvallisin paikka. Me rynnättiin sieltä kerroksista alas, ja Jauno ja Kauno jäi sitten seisomaan siihen karmin alle kalsareissaan valkovenäläiset kourassa, kun ihmiset kadulla huutelivat run to the hillsiä.
Matson: – Niin, ja se keikkamestakin oli tuhoutunut täysin. Johonkin varastoon oli sitten kyhätty keikkalava, ja siellä vedettiin. Jokuhan tuli sinne ja selosti, että kun se oli pitämässä tupareita hetki sitten, kämpästä katosi seinät. Ikimuistoista!
Jonne: – En tiedä, mistä se porukka edes tuli sinne, kun koko kaupunki näytti ihan autiolta. Yhdeltätoista tuli poliisi lopettamaan keikankin, kun siellä alkoi ulkonaliikkumiskielto varkauksien ynnä muun varalta. Ei ollut kaupoissa edes seiniä enää.
Tuomas: – Mulla on jäänyt aallonpohjana mieleen joku punkluola Uruguayssa, mihin mahtui ehkä kakssataa ihmistä, mutta sinne tunki kuitenkin yli kolme ja puolisataa. Ja lava oli sellainen neljällekin soittajalle ahdas. Jengi jorasi ihan pähkinöinä, ja Jonnen piti keskeyttää keikkakin pariin otteeseen, kun monitorit oli jo rummuissa kiinni eikä mahduttu soittamaan. Alkoi sataa kondensoitunutta vettä katosta ja kaikki kamat meinas levitä siihen. Mun jousikaan ei kestänyt, pelkällä puulla joutui loppukeikasta hankaamaan viulua!
Glamourimpaakin menoa löytyy. Ryhmä on palannut viikko sitten Karibialta 70 000 Tons of Metal -risteilyltä, joka on maailman suurin hevifestivaali vesillä. Sen esiintyjäkaartiin pääsemisestä moni antaisi varmaan toisen kiveksensä. Minkälainen oli tunnelma kansainvälisillä vesillä?
– Ajantajuhan meillä meni, kaksi keikkaa soitettiin, ekana ja vikana päivänä, Cane sanoo.
– Vähän hirvitti, kun oli vielä kaksi välipäivää siinä. Tulihan siinä sitten risteilyväsymystäkin vähän podettua. Mutta kyllä meillä vähän vähemmän tuli törpöteltyä ku ekalla vastaavalla reissulla muutama vuosi sitten. Mehän käytiin nyt maissakin, Jamaikalla! Aika sama fiilis ku Tallinnassa. Drinkit oli kyllä vähän erilaisia, ja siellähän oli niin kuumakin, että minä tuumasin, josko mentäisiin takaisin ilmastoituun laivaan.
Perunakiljua ja perseenpyöritystä
Puhutaanpa nyt sananen viinastakin. Korpiklaanihan ei mukiin syljeskele, kuten ei moni muukaan suomalainen raskaamman musiikin orkesteri. Eikö ole huutava vääryys, että Korpiklaanilla ei ole omaa viinamerkkiä?
– No on todellakin. Alkon hyllyynkin pitäisi jotain saada, ehdottomasti! Onhan me tosin aikoinaan kehitelty Korpiklaani Coffee, jossa on votkaa, Jägeriä ja Baileysiä. Saa sitä Saksastakin! Jonne visioi.
– Erittäin hyvä krapulajuoma muuten, Sami miettii.
– Juotiin sitä yhdessä vaiheessa niin paljon, että se lähti ihan lapasesta. Nyt en ole juonutkaan sitä aikoihin, Jonne puistelee päätään.
Mistäs sitten löytyy juopoin ja hulluin yleisö?
Jonne: – Pakko sanoa, että Saksassa se on. Mikäs festari se olikaan… Headbangers Open Air muistaakseni. Sellainen pölyinen festari, ja ei ole kyllä Nummirockin yleisölläkään mitään jakoa, kuinka päissään ne oli! Suomalaiset ei oikeasti tiedä viinanjuomisesta mitään.
Matson: – Joo, sieltä kuskattiin porukkaa koko ajan ambulanssilla pois, ja jatkuvasti kaikki kiskoi jostain omista juomasarvistaan jotain ihmeen perunakiljua ja olivat tarjoamassa sitä vähän väliä!
Jonne: – Lopetin laskemisen 54:n tarjotun juoman jälkeen. Niitä tuli kyllä kaiken kaikkiaan varmaankin nelinkertainen määrä. Olin muuten siellä selvin päin!
Sami: – Se pitää sanoa, että kun suomalaisista on käsitys, että ollaan juoppoa kansaa, niin kyllä joka puolelta löytyy tarvittaessa yhtä hurjaa meininkiä. Japanista ja Kiinastakin alkaa löytyä, kunhan lyödään ensin talon ovet kiinni ja sitten heti täysi rähinä päälle, kun silmä välttää.
Jonne: – Kiinassa oli muuten jotain Koneen hissiasentajia, jotka tuli juttusille. Kiitettävästi suomalaiset osaa aina tulla keikoille, missä sitten soitetaankin. Perusduunareita ilmestyy keikoille, vaikkei ne olisi kuulleetkaan meistä aiemmin ja ovat sitten lopulta ihan meno päällä. Bändin nimi kiinnostaa, ja kai niillä on joku kotiseutuikäväkin. Soitettiin joskus intiaanireservaatissa jossain Amerikan perseessä, niin eikös sielläkin ollut jotain suomalaisia susitutkijoina.
Vaikkei Korpiklaani ole koskaan ollut kova keikkailemaan Suomessa, sen saavutukset ulkomailla ovat varsin upeaa seurattavaa. Mikä on bändin salaisuus? Jotain eksoottista ja ihmeellistähän kuviossa on oltava, kun bändin tie vie miltei joka kolkkaan.
– Ihmeellinen nyt on väärä sana, meidän jutuista rehellisesti diggaillaan, Cane kuittaa.
– Kai suomen kieli on eksoottinen, ja sitten tuo viulun, haitarin ja hevin kombinaatio. Musahan pohjautuu kuitenkin 80-luvun heviin, meillähän on esikuvina nämä waspit, kissit ja semmoset. Päälle on sitten lätkitty viulut, haitarit ja muut, ja me vielä hymyillään, kun on niin mukavaa. Kyllä porukka diggaa aina selkeästi siitä, että pystyy olemaan fiiliksessä mukana ja tanssimaan. Kyllä se tarttuu. Kun me pyöritetään persettä, yleisökin alkaa pyörittämään persettä!
– Meistä voi olla montaa mieltä, mutta kyllä tässä on sellainen pieni sarkasmikin aina mukana, Jonne sanoo.
– Monethan huomaa vaan sen ”beer beer vodka” -meiningin, eikä monellakaan ole hajua itse bändistä. Tähän liittyy se, mitä me ollaan ihmisinä. Tykätään herjailla ja juopotella, mutta on meissä diipimpikin puoli. Levyllähän valtaosa on sitä diipimpää, mikä on ainakin mulle ihan yhtä tärkeää.
Köyhiä mutta rikkaita
Korpiklaanilla on takanaan yli kymmenen vuotta aktiivista keikkailua, ja pihalla on nyt yhdeksäs levy. Ahkeraa ja varmasti kuluttavaa puuhaa kenelle tahansa, mutta mikä tuossa kaikessa on palkitsevinta?
– Se, että meidän homma on jatkunut sellaisena tasaisen loivana ja kosteana
nousujohteena koko ajan, Jonne sanoo.
– Olen vähän odotellut, milloin se lähtee alaspäin, mutta vielä sitä ei ole tapahtunut. Ollaan vuoden 2005 jälkeen tehty kuitenkin niin paljon duunia kuin on pystytty. Eikä meitä rajoiteta yhtään mitenkään, ainoastaan itse rajoitetaan itseämme ja muitakin. Saataisiin kiertää vieläkin enemmän jos haluttaisiin. Mutta on näitä muitakin rajoitteita, perheitä ja niin edespäin.
Onko vielä selkeää maalia tai tavoitetta, joka pitäisi musiikin kanssa saavuttaa?
– Eiköhän se olisi se, että päästäisiin eroon rahahuolista, Jonne sanoo.
– Ei ole aina rahaa maksaa laskuja. Vaikka ollaan kuinka menestyksekkäitä, ollaan kuitenkin aika köyhiä. Perusasioissa pärjääminen olisi jo aika hieno homma. Mutta tarkoitus on jatkaa joka tapauksessa ihan kiikkustuoliin asti. Näen tämän myllynä, joka pyörii, tiivistyy ja paranee, kun siitä lentää matkan varrella kuonaa pois.
Sami: – Kun on opiskellut konservatorioissa, sieltä löytyy sellaisia ihmelapsia, jotka vetää hillitöntä settiä jo 16-vuotiaana. Että tästä jätkästä kuullaan vielä. Ja kuitenkin, jonkin ajan päästä ne saattaa kadota kuvioista täysin. Ja ne pitkän linjan heput, jotka on sydämellä ja tarpeesta mukana, pysyy aina kuvioissa.
Cane: – Voin sanoa 15 vuoden ystävyyden pohjalta, että Jonnella ainakin on helvetinmoinen tarve biisintekoon. Aina kun tulee biisi, sen on pakko tehdä se valmiiksi asti. Sitten vasta ihmetellään, mitä sillä tehdään.
Jonne: – Tällaisessa erottuukin ne jyvät akanoista, ketkä tekevät tätä oikeista syistä. Ei pelkkä menestys voi olla loppupeleissä syy. Me ollaan koettu niin huikeita, järjettömän hienoja asioita keskenään, ettei rahasta väliä. Aika paljon sellaistakin, mistä ei kyllä kehdata edes puhua!
Matson: – Joo tällaiset, että on ammuskeltu revolverilla Arizonan autiomaassa kaljapatterit kourassa, on vielä aika kevyttä kamaa. Älyttömiä kokemuksia on näillä kilometreillä paljon, eikä niitä tosiaan voi mitata rahassa.
Jonne: – Kyllä näitä on oikeasti mukava muistella sitten vanhana. Jo tässä vaiheessa, jos pamauttais ittensä hengiltä, sitä voisi rehellisesti sanoa eläneensä useammankin ihmisen edestä. Ja koen todellakin olevani rikas tässä mielessä.
Tällaista tyytyväisyyttä on ilo kuunnella. Ilta on taitekohdassa, joten on aika kiittää Korpiklaania sekä muita osapuolia ja hajaantua rempseän illan päätteeksi kotimatkalle. Seuraavana aamuna herätessä Lempo soi muuten päässä edelleen, Lempo soikoon.
Haastattelu julkaistu Infernossa 4/2015.