Kolumni: Kiintiöhevari haussa

Kirjoittajan Vain elämää -unelmakokoonpanossa olisivat ainakin Muska Babitzin, Teemu Bergman, Sami Hynninen, Islaja ja Jussi Lehtisalo.

27.02.2020

Tämähän on ihan mahdotonta avautumista. Nyt ei kuulosta yhtään miehen puheelta, mutta siis sellainen jäätävä ikävä, kun toinen ei ole paikalla”, Jouni Hynynen kertoo ja ottaa katsekontaktin puolisoonsa: ”Hirveä kiire on sinua katsomaan.”

Tämä kohtaus ei ole toimittajan sepittämää fiktiota vaan totisinta totta Mikko Kuustosen ja Hanna Brotheruksen parisuhdeohjelmasta Kimpassa. Kuulostaa pienoiselta kurssinkorjaukselta muutaman vuoden takaiseen kolumniin, jossa Hynynen kirjoitti televisiossa avautumisen ja ”paskan lässyttämisen” olevan luonteensa vastaista.

Toki Hynynen on rakentanut äijäimagonsa roiskimalla näitä tuulipukupopulistisia heittoja ympärilleen. Olisikin ihme, jollei jossain vaiheessa ladulle ilmaantuisi omista kämmenistä irronnutta hiekoitusta. Mutta ketäpä meistä ei saisi ristille vanhoista sanomisistaan? Itsekin olen joskus ajatellut, että Kotiteollisuudelta tarvitsisi levyhyllyyn muutakin kuin Eevan perintö -albumin.

En siis ole kiinnostunut hurskastelemaan, mutta ajoitus on kertakaikkisen hassu: Seiskan paljastusjutussa kerrottiin Hynysen osallistuvan Vain elämää -ohjelman seuraavalle kaudelle. Artisti itse kiiruhti kiistämään väitteen. Fanit tietenkin hurrasivat idolinsa suoraselkäisyydelle vain nähdäkseen hänet toisessa Sanoma-konsernin ohjelmassa keskustelemassa rakkauselämästään Kuustosen kanssa mölkynpelaamisen lomassa.

On vaikea keksiä syitä, miksi Hynysen ei kannattaisi osallistua Vain elämää -ohjelmaan nyt, kun se paskan lässyttäminenkin näemmä onnistuu, kädenjälkeä covereiden saralla on testattu Sotakoira-levyillä ja soolona työstäminen on korkattu Maanalaisena Armeijana. Vain elämää olisi eksponentiaalisesti järkevämpi kohde kuin tv-ohjelmaksi kuvattu naistenlehtihaastattelu – siis jos haluaisi tehdä uransa suhteen siirtoja.

Raskaamman musiikin ystäville Vain elämää voi edelleen tuntua vieraalta, eikä ihme. Vaikka sitä on esitetty kymmenen tuotantokautta, mukana ei ole ollut yhtään metallilaulajaa. Onkin ymmärrettävää, että keskiverron hevidiggarin mielikuva ohjelmasta on viinilasiin pillittävä poppari, jollaisia iltapäivälehdistö käytti ravintonaan ensimmäisten tuotantokausien aikana.

Pahimmillaan Vain elämää on kaiken kainalopieruksi vetämistä (8. kausi, Arttu Wiskari etunenässä) tai unettavien persoonien vertaistukiryhmä (koko 9. kausi). Parin suvantokauden jälkeen nähty kymppikausi palautti ohjelman ”ilmiöksi”. Viidesosa maamme väestöstä katsoi perjantaisin, kuinka kipinät sinkoilivat poptaivaan kirkkaimpien tähtien välillä ja kappaleet syntyivät uusien tulkintojen myötä uudelleen. Kaudelta julkaistut kokoelma-albumit kuunneltiin Suomen virallisen albumilistan kärkikolmikoksi.

Tätä se parhaimmillaan on. Valovoimaisten ja lahjakkaiden (omassa jutussaan, tykkäsit siitä tai et) artistien ajatustenvaihtoa heille ”turvallisessa” ympäristössä. Muistojen matka kaikkien tuntemien hittien tekohetkiin ja uusien näkökulmien tarjoamista niihin. Toisilta oppimista ja itseltä antamista.

En pysty käsittämään, miksi musiikin ystävä ei tahtoisi kuulla nykyperspektiiviin asetettuja taustoja suosikkiartistinsa uran hiteistä ja hudeista, näkemyksiä työmetodeista ja tarinoita suosion huipuista ja notkoista sekä alan raadollisuudesta.

Aiemmin on vitsailtu ohjelman ”kiintiöräppäristä”, joka on ollut suurelle yleisölle tuntematon, mutta loikannut ohjelman myötä suosion portaita useamman askelman kerrallaan. Samalla räpistä on tullut koko kansan viihdettä ja Suomen suosituinta musiikkia.

Kitaramusiikin räpiköidessä divarisarjassa olisi syytä pistää television prime timeen henkilöitä, joilla sellainen pysyy näpeissä. Et pidä Kotiteollisuudesta? Hynysen edesottamukset ovat sinulle yhdentekeviä? Ei se mitään. Jo kuopatun radio-ohjelman Kultabassokerhon Jarkko Strömberg sanoi Cheekin Vain elämää -osallistumisen kynnyksellä ”cheekmanian satavan meidän kaikkien laariin”. Underground-räppiin profiloituneen ohjelman kuuntelijat tietenkin suuttuivat tästä, mutta Strömberg oli oikeassa.

Samalla kun genre on kasvattanut suosiotaan muutaman popimmasta puusta veistetyn kiiltokuvapojun johdolla, siitä on tullut moniäänisempää, innovatiivisempaa ja rohkeampaa kuin koskaan. Valtavirrassa voidaan porvarillisen pulskasti, mutta isänmurha kuohuu alakulttuurissa kuin kolapulloon viskattu Mentos-pastilli.

Mutta se räpistä! Vain elämää -formaatin kotimaassa Hollannissa nähtiin ”suomalaisväriä” viime kaudella, kun Floor Jansen tähditti ohjelmaa ja hänen päivänään kuultiin useampikin Nightwish-versiointi. Täällä puolestaan Vain elämää -taustabändi on päässyt soittamaan raskaampaa rockia Anssi Kelan Luokkakokous-versioinnissa ja Toni Wirtasen esittäessä Sanni-coverin Soita mua (S&M). Eiköhän tälle kulttuuriselle appropriaatiolle olisi aika laittaa stoppi ja esitellä ohjelmassa ihka oikea kiintiöhevari.

Minusta mukiin kyynelehtivä Jouni Hynynen olisi täydellinen näky perjantai-illan televisiossa.

Julkaistu Infernossa 1/2020.

Lisää luettavaa