Pakanaveljemme Sólstafirista tulevat Euroopan suurimmalta aavikolta. Siellä puhaltaa kylmä tuuli ja hiekka on pikimustaa.
Teksti: Riitta Itäkylä Kuva: Björn Árnason
Purple Turtle Pohjois-Lontoon Camdenissa on pieni hikinen luola, jossa paikalliset ja joskus vähän nimekkäämmätkin bändit vetävät huuruisia keikkoja ahtaalta lavalta. Kokolattiamatto on kaljasta tahmea ja soundipuoli jättää usein parantamiselle varaa.
Vuonna 2009 juuri kolmannen, Köld-nimeä kantavan levynsä julkaissut cowboy-bootseihin ja stetsoneihin sonnustautunut porukka nousi noille tunkkaisille lauteille. Osa black metal -puristeista tyytyi juomaan kaljansa kadun puolella, mutta avaramielisemmät ja bändiin jo aiemmin tutustuneet todistivat keikan alusta loppuun.
Musiikin ja koko poppoon omituisen lavakarisman aiheuttama transsitila saavutettiin, ja yleisö oli myyty – siitäkin huolimatta, että keikan alkua häiritsi käsiään tuohtuneena lavan edessä viuhtova baarimikko, joka vaati artistia pulittamaan rahat juuri nauttimastaan viskistä.
Pennosia ei lavalta herunut, mutta usvaisen ahdistavaa ja vangitsevaa mustanväristä rock’n’rollia tippui senkin edestä.
Nyt, miltei päivälleen kaksi vuotta myöhemmin, bändin rumpali istuu kanssani hieman rauhallisemmassa ympäristössä, kahvilassa Lontoon keskustassa. On ilta, ja paikka on melkein tyhjä. Hän on lentänyt suurkaupunkiin pikavisiitille, ja vaikka isot kaupungit “eivät ole minun heiniäni”, Guðmundur Oli Pálmason (tuttavallisemmin – ja hivenen helpommin – Gummi) on rauhallisen oloinen. Hän muistelee tuota mainittua Lontoon-keikkaa ja pohtii live-esiintymisten merkitystä.
– Nyt keikoillamme ihmiset laulavat mukana. Kun soitamme Köld-biisin Islannissa, näen, kuinka eturivin tytöt itkevät. Se on ehkä hieman naurettavaa, mutta toisaalta, arvostan sitä, että he pääsevät lauluun sisälle ja se saa heidän tunteensa pinnalle.
Kyynelten ja naisväen tunteiden arvostaminen ei ehkä ole kaikkein tyypillisintä “black metal”- tai edes rock’n’roll-bändien keskuudessa. Mutta Sólstafir ei olekaan kaikkein tyypillisin bändi. Se ei ole black metalia, eikä oikeastaan puhdasta rockiakaan. Se on jotain siltä väliltä, ja jotain enemmän. Se on, ennen kaikkea, islantilainen yhtye.
Ja juuri sinne, Islantiin nimittäin, bändi on nyt palannut ja on sieltä käsin tuleva julkaisemaan neljännen albuminsa. 19.10. ilmestyvä Svartir Sandar, “Mustat hiekat”, on valtava edistysaskel jo entuudestaan ennalta arvaamattoman bändin taipaleella.
Kerron Gummille, että minulla meni aikaa, ennen kuin levy alkoi aueta kunnolla. Se vaatii muutaman soittokerran, yksityiskohdat ja itse musiikin koko eivät tule välittömästi esille.
– Se ei ole helppo levy. Se on pitkä, kappaleet ovat pitkiä, ja jotenkin… jopa ehkä masentavia. Siitä kuulee, että kirjoitimme useimmat niistä ennen puoltapäivää, puoliunessa.
– Ymmärrän täysin, jos ihmiset pitävät tätä vaikeana levynä, ja senkin, jos he eivät pidä siitä. En ylläty, jos ihmiset pettyvät, ettei tämä olekaan jatko-osa Köldille.
Sitä se ei todellakaan ole, mutta vakuutan vaatimattomalle rumpalille, että tämä on pelkästään hyvä asia. Niin paljon kuin Köldistä pidänkin, on hienoa kuulla bändin ilmaisun syventyneen entisestään. Musta hiekka koostuu pienistä palasista, jotka muodostavat yhteen sommiteltuna rujonkauniin maiseman.
Ja mikä parasta, raa’an tunteen palo takaa sen, että me eturivin tytöt saamme itkeä jatkossakin.
Lue koko juttu Infernon numerosta 8/2011 (#90).