Teknisen ja progressiivisen thrashin tienoilla vajaan vuosikymmenen mittaisen aktiiviuran tehnyt jenkkibändi Anacrusis oli – ja on edelleen – hieno ja täysin omaleimainen yhtye. Neljä pitkäsoittoa 1980–90-lukujen taitteessa julkaissut bändi on tehnyt satunnaisia pistoja keikoille myös myöhempinä vuosina, mutta laajempi läpimurto jäi ennenaikaisen hajoamisen vuoksi valitettavasti tekemättä.
Yhtyeen pitkäsoitot julkaistaan nyt uudelleen remasteroituina ja bonusraitoja sisältävinä painoksina. Mikäli Voivodin, Coronerin ja Atheistin kaltaiset nimet pistävät värinää punttiisi, nyt korvat ja silmät levälleen.
Henkilökohtaisesti nostan etenkin debyyttilevy Suffering Hourin (1988, 
) alansa klassikkojen joukkoon. Kenties jopa aivan sinne korkeimmalle pallille.
Muutamassa päivässä taltioitu levy kuulostaa samaan aikaan sekä hieman tunkkaiselta että tuoreelta. Soundissa on elävää voimaa, ja soitosta löytyy silmille tulevaa räjähtävyyttä ja kaaoksen partaalla heiluvaa inhimillisyyttä, mitä ei kuule näinä klikkiin soittamisen ja synteettisyyden aikoina turhan usein.
Rajuimmillaan mättö yltää aina Dark Angelin lukemille, mutta Anacrusisin paletissa on paljon muutakin. Raskas, progehenkinen ja maltillisesti kikkaileva thrash metal upottaa itseensä monenlaista tyyliä ilman, että kokonaisuus olisi lainkaan sekava.
Doomahtavaa junttaamista, teknisesti sävytettyä kulmikkaampaa kierrettä ja lähes järjesvastaisilla nopeuksilla irtoavaa kaahaamista… vaihtelua löytyy! Lopullisen silauksen tuovat sydämeenkäyvät herkemmät ja puhtaammat kohdat, jotka eivät kuulosta tipan vertaa teennäisiltä tai irrallisilta. Kaiken päällä elämöi bändin kenties eniten mielipiteitä jakava elementti eli kitaristi-laulaja Ken Nardin taipuisa ja miellyttävällä tavalla koulimaton ääni, joka heiluu vapaamuotoisesti hysteerisen kiljumisen ja melodisemman laulun välillä.
Suffering Hour on painotukseltaan enemmän thrash, kun taas Reason (1990, 
) suitsi suoraviivaisuutta ja vei musiikkia entistä erikoisemmille vesille. Reasonin ohut ja keskentekoinen soundi ei palvele levyn sinänsä hienoja ja monipuolisia kappaleita kovinkaan hyvin. Harvinaista kyllä, levystä vuonna 2010 yhdessä debyytin kanssa tehty uusintaäänitys toimii alkuperäistä paremmin.
Manic Impressions (1991, 
) herättää huomiota omituisen ohuella kitarasoundillaan, mutta siihen tottuu nopeasti. Biisivalikoima paljastaa kypsyneen yhtyeen, jonka keskenään hyvinkin erilaiset kappaleet sekoittavat onnistuneesti nopeampaa rytkettä ja häpeämättömän melodista tunnelmaa. Teknisesti sävytetyt riffit ja taidokas rumputyöskentely yhdessä Ken Nardin taipuisan ja amatöörimäisen ihastuttavan laulun kanssa muodostavat musiikkia, jolle en osaa vieläkään löytää järkevää vertailukohtaa.
Screams and Whispers (1993, ) on yhtyeen oma suosikki, ymmärrettävistä syistä. Levyn aiempaa raskaampi äänimaailma ja huolitellut kappaleet ovat ensimmäistä kertaa edes lähellä sitä teknistä tasoa, jota täydellisyyteen pyrkinyt Nardi itseltään ja miehistöltään vaati.
Isompia kulmia on karsittu, mutta koukut ovat teräviä ja osa kappaleista on suorastaan nerokkaita. Omalaatuisia melodioita, tunnistettavan tyylikkäitä riffejä, doomahtavaa musertamista ja ilkeämpää takomista – paletti on taidokas ja laaja, mutta valitettavasti mukaan on eksynyt myös pari selkeämpää täyteraitaa.
Levyt julkaistaan nätteinä digipak-versioina. Mukana seuraa tarpeellinen info, aikansa kuvamateriaalia ja nippu bonusraitoja. Kaikki neljä levyä ovat vieressäni juuri nyt, ja niiden katseleminenkin nostaa hymyn huuleen. Pinnan alle näkevän vanhemman liiton metallifanin hyllyssä nämä ovat kuin kotonaan.
Anacrusis omaa sydämessäni aivan erityisen paikan. Erityisesti Suffering Hour on levy, joka muuttaa muotoaan jokaisella kuuntelulla, ja vuosirenkaiden myötä kiekon arvo tuntuisi vain kasvavan. Suoraviivaista mättöä sekä teknisempää ja melodisempaa otetta yhdistelevät kappaleet ovat tunnelmaltaan jotain sellaista, jolla ei ole tässä maailmassa ainuttakaan onnistunutta jäljittelijää.