Progemetallia, jonka Freddie Mercurykin hyväksyisi. Tai no, helppohan se on sanoa, kun toinen ei ole enää tarjoamassa poikkipuolista sanaa, mutta tuskin väitteeni tulee mahdottoman kaukaa.
Perusteluina esitän, että näiden saksalaisten kolmas pitkäsoitto välttelee itsearvoista raskautta ja pistää dramatiikan kaiken muun edelle. Musiikki sopisi hienoisesti sovittamalla suoraan teatterin lavalle, ja Bohemian Rhapsodyn vaikutus on kuultavissa selvästi. Laulusuoritukset moninaisine äänineen ja tunnelmineen luovat vaikutelmaa kohtauksesta toiseen etenevästä näytelmästä, mikä on myös näyttö laulaja Simon Moskonin kyvyistä.
Bändi on kiertänyt muun muassa Thresholdin ja Pain of Salvationin kanssa, eikä kontrasti niihinkään ole kovin iso. Taidolla esitetty musiikki vaihtaa tunnelmia sulavasti pianoherkistelystä hivenen raskaampaan julistamiseen, ja kappaleet pidetään tiiviinä. Myös Bonfiren suurellisemmat levytykset nousevat mieleen.
Biisitusina hujahtaa reilussa 40 minuutissa, ja aluksi ideoita tuntuisi riittävän liiankin kanssa. Pieni kärsivällisyys kuitenkin palkitaan, ja lopulta Once upon a Time osoittautuu hyvin nautittavaksi musiikin muotoon puetuksi esitykseksi, joka ei toista itseään tai jää junnaamaan paikoilleen.