Italialaisnelikko, jonka yhdellä jäbällä on promokuvassa Swallow the Sun -paita, veivaa erittäin asiallista kamaa. Instrumentaalimuotoisena sen post-metal/rock–sludge-kombo saa progressiivisia sävyjä, leikkisyyttä ja groovea. Lauluttomuudestaan huolimatta albumi on monipuolinen, viihdyttävä ja tarttuva. Mieleen tulee aika vahvasti niin ikään loistava instrubändi Long Distance Calling, ja myös taannoin kehuskelemaani Orso-yhtyeeseen löytyy varsin selkeä yhteys. Aloituskappale Limina vie ajatukset jopa Portisheadiin.
Juggernaut on sludgeleimalla varustetuksi yhtyeeksi yllättävän ilmava ja monin paikoin vain vähäisesti raskas. Jyrinää ja kirskuntaakin bändistä kyllä irtoaa ja levyssä on kosolti dynamiikkaa – vieläpä hämmästyttävän luonnikkaasti esillepantuna.
Kappaleissa tapahtuu sitä sun tätä ja tunnelmat ja äänenpaineet muuttuvat aika dramaattisesti, mutta kaikki tuntuu orgaaniselta ja luonnolliselta. Tällaisen homman äärellä usein ilmenevistä helmasynneistä, väkinäisyydestä tai erikoisuudentavoittelusta, ei ole tietoakaan. Juggernautin progressiivisuuskin manifestoituu syvällä yhtyetasolla, ei hankalina biiseinä tai yksilökikkailuna.
Näin monimuotoiseksi instrumentaalilevyksi Neuroteque on suorastaan ilmiömäisen tyylikäs ja linjakas. Otteissa on tarpeen tullen meininkiä tai ufoilua ja kohdakkoin kevyttä liplattelua tai jazzmaista hiivintää. Instrumentaatio pysyttelee vankan bändisoinnin päällä, ja ukkelit tuntuvat taikovan soittimistaan sävyjä mitä hienoimmalla tavalla. Höysteenä toimivat kiipparit eli ulvottimet ja perkussiot toimivat kuuluisana pisteenä iin päällä.