Turbulenssista valloituspuuhiin – arviossa Megadeth

Megadeth
Dystopia

Universal
4_5_kirvesta

Niin kornilta kuin se tuntuukin, on mielenkiintoista havaita, että Dave Mustainen täytyy ajaa onnistuakseen myrskyn silmään. Noita pyörteitä onkin sitten matkan varrella piisannut.

1990-luvun alun huumehelvetin aikaan syntyi kaksi klassikkoalbumia, Rust in Peace ja Countdown To Extinction. Mitäpä kävi, kun Daven soittokäsi koki kovia 2000-luvun alussa? Ei muuta kuin eteenpäin ja kova paluulevy The System Has Failed marketteihin. Nokkakärryilläkö ne ovat Mustosta studioon roudanneet? Kova jätkä se on.

Näiden turbulenssien myötä Mega-saluunan ovet ovat tavanneet käydä siihen tahtiin, että saranat ulvovat. Ukkoa on tullut ja mennyt – jopa basisti David Ellefson on todistanut kohdallaan kaimansa taekwondomonotuksen voiman. Sittemmin voimakaksikko palasi yhteen. Jokin kuitenkin mätti. Parin keskinkertaisen levyn (Thirteen, 2011, ja Super Collider, 2013) perästä myrsky alkoi nousta.

Rumpali Shawn Drower ja kitaristi Chris Broderick lähtivät samalla ovenavauksella. Alkoi kiivas spekulonti, josko ikoninen Rust in Peace -kokoonpano palaisi yhteen. Nämä jumalkuvat oli jo katsottu, aikoinaan hyviksi todettu. Nyt tarvittiin uutta verta.

Nuori Angra-ihme, brassi Kiko Loureiro, otti kepin kouraan, ja rumpuihin pestattiin Lamb of Godin tarkka ja symppis Chris Adler. Ja katso, Megadeth kuulostaa taas omalta ilkeältä itseltään. Sanoisinpa jopa, että RiP-haikailijat voivat kokea olevansa nyt turvassa.

Dystopia on täsmäpaluu omalle mukavuusalueelle. Se on lihaksikkainta Megadethiä vuosiin, vaikkei olekaan hypernopea tykityslevy, vaan homman ydin on Ashes in Your Mouth -tyyppinen keskitempo. Mustaine tuntuu saaneen taiturimaisen Loureiron soitosta lisäenergiaa, ja kaksikko pelaa hämmästyttävästi yhteen.

Kisailun makua sooloilussa ei ole, vaan Dystopia kuulostaa harkiten funtsitulta kokonaisuudelta. Adlerin jämäkkä isku on selkeä harppaus eteenpäin Droverin tylsän työmiesmäisestä nakutuksesta, vaikka tyylinsä makuuni hieman liian kliinistä onkin.

Riffeissä viljellään reilusti vanhaa kunnon Megadeth-tukua. Sitten tulee monitahoinen melodinen soolo, joka johtaa äkkiväärään temponvaihdokseen. Kuulostaako tutulta? Niin minustakin, ja olen siitä onnellinen. Jotta asia tulisi varmasti selväksi, Conquer or Die! -instrumentaalin otsikko kertoo bändin halunneen uunista ulos kunnon rieskan eikä mitään löysää vehnäpullaa.

Tutunmakuinen Dystopia on soundeja ja kansikuvan metallisenkylmää värimaailmaa myöten täysrukiista Megadethiä. Se on jopa hämmentävän hyvä levy porukalta, johon moni, myös allekirjoittanut, oli menettänyt uskonsa. Nyt jos koskaan tuo usko on aiheellista löytää uudelleen.

Enkä muuten panisi pahakseni, jos tämä jäisi joutsenlauluksi.