Portugaliin iski 262 vuotta sitten yksi kaikkien aikojen suurimmista luonnonkatastrofeista. ”Lissabonin suureksi maanjäristykseksi” kutsuttu kuolemanaalto iski pyhäinpäivänä maan roomalaiskatolisen kirkon keskukseen. Katsontakannasta riippuen joko jumalallinen tuomio tai konkreettinen osoitus vastapuolen olemassaolosta tappoi noin satatuhatta ihmistä.
Kahdennentoista albuminsa julkaiseva dark metal -yhtye Moonspell päätti kunnioittaa maansa historiaa ja äänitti yhden uransa komeimmista levyistä. Portugaliksi tulkittu teema-albumi taltioitiin Tue Madsenin toimesta. Megalomaaninen tunnelma korostuu, kun bändin taustalla pauhaavat sinfoniaorkesteri ja täysikokoinen kuoro. Urkuri Pedro Paixãon rooli on täydentää pikkunyanssein Atlantin nostattavaa orkestraatiota. Fernando ”Langsuyar” Ribeiro ärisee suurimman osan levyn kestosta tunnistettavalla, maan alta ilmestyneeltä pedolta kuulostavalla tyylillään.
1755 on parasta Moonspelliä sitten vuonna 1996 ilmestyneen Irreligiousin. Upeasti sävelletyt kappaleet ovat pieniä suuria teoksia. Riffit ovat koukukkaita, soolot suorastaan korvia hiveleviä. Kiekolla uskalletaan antaa tilaa myös hiljaisille kohdille. Näin syntyy dynamiikka, jollaisen vain Moonspellin kaltaiset kaiken kokeneet herrasmiehet taitavat. Musiikista huokuu vuosien yritysten, onnistumisten ja pettymystenkin veistelemä aikuisen miehekäs itsevarmuus. Kun kylmiä väreitä käy läpi kehon vielä teoksen päätteeksikin, aletaan puhua merkittävästä levystä.
Täydellinen se ei silti ole. Tuottajana olisin antanut bändille vielä enemmän tilaa toimia ilman viuluniekkojen taustajoukkoja, osaahan tuo todistetusti toimittaa hommansa omillaankin. Ja Therion on jo olemassa. Mutta sitten taas, kun kuoro nousee Ricardo Amorimin jyräävän kitarariffin ja Ribeiron murinan päälle, maan voi suorastaan nähdä katoavan jalkojensa alta.