Ainutlaatuiseksi instituutioksi muodostunut juhannusrieha – Nummirock 2018

Ainutlaatuiseksi instituutioksi muodostunut juhannusrieha, Nummirock, ryskättiin läpi Kauhajoen Nummijärvellä jo 32. kertaa. Monet metallipäät pitävät tapahtumaa kesän ja jopa koko vuoden kohokohtana, eikä syyttä. Yhtä omintakeista, lämminhenkistä ja huvipuistomaista tunnelmaa en ole itsekään Suomen muilta festivaaleilta löytänyt. Pelkästään tapahtuman leirintäalueen fiilis on sitä luokkaa, että osalle kävijöistä festivaalin esiintyjät ovat yhdentekeviä.

Itselleni bändit muodostavat kuitenkin keskeisen osan tapahtuman mieleenpainuvaa kokemusta. Metalliyhtyeiden kiinnityksissä festivaali onkin onnistunut kunnostautumaan kaikille jotain -periaatteellaan oikein hyvin. Tämänkertaisen tapahtuman ulkomaisina vetonauloina toimivat esimerkiksi Alestorm, Septicflesh, Abbath, Danko Jones, Sodom ja Saxon. Takuuvarmaa kotimaan osaamista tarjosivat muun muassa Moonsorrow, Rytmihäiriö, Beast In Black ja Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus.

Nummirock järjestettiin nyt kolmatta kertaa nelipäiväisenä. Vaikka nautinkin olostani tapahtumassa suunnattomasti, itselleni kolme päivää tukevaa juhlintaa on riittävä määrä mille tahansa festivaalille. Tästä syystä tämänkin raportin bändianalyysi alkaa torstaista keskiviikon sijaan. Katsaukseni käsittää ainoastaan murto-osan yhtyeistä, jotka ansaitsisivat tulla mainituksi hyvässä tai pahassa. Jutun kuvapuolesta vastasi Anniina Saarela.

Torstai

Keli oli tuulinen ja vilpoinen mutta toistaiseksi vielä sateeton, kun saavuin festarialueelle katsastamaan oululaista Mors Subitaa. Jos hetken aiemmin esiintynyt toinen oululaisbändi Kalmah tyytyi pistelemään tasaisella varmuudella, tämä yhtye kaahasi täyttä häkää. Tämän mahdollisti pitkälti yhtyeen nuorempi jäsenistö, vaikkei bändin ainoa alkuperäisjäsen Mika Lammassaarikaan jäänyt ollenkaan jalkoihin.

Levyltä yhtyeen kohkaava melodinen death ja thrash metal kuulosti korviini tuotannollisesti laadukkaalta mutta vähän liian tavanomaiselta. Keikkaolosuhteissa materiaali toimi selvästi paremmin. Keikka oli yhdistelmä tiukkaa kaiken antavaa energisyyttä, raskaita fiilistelyjä sekä lämminhenkistä hyväntuulisuutta. Tämä oli pirteän positiivinen yllätys.

Toinen päivän suomalaisyllättäjä oli kouvolalainen Red Moon Architect. Ilmaisultaan yhtye vyöryttää Swallow the Sunin kaltaista voimallista doom- ja death metalia. Tämän lajinhan me suomalaiset taidamme. Jo levykuuntelussa bändi on osoittanut vahvuutensa, mutta lavalla menossa oli vielä entistä enemmän jyhkeyttä. Hidastempoisiin, raskaisiin kurimusvalleihin ja melankolisiin melodioihin tuntui antaumukselliselta upota. Puhtoinen äänimaailma ja kuusihenkisen jäsenistön tyylikäs lavapresenssi pitivät huolta siitä, että bändi sekä näytti että kuulosti hyvältä.

Tapahtuma on tykännyt lisätä ohjelmistoonsa viime vuosina vähintään yhden ison sinfonisen äärimetalliyhtyeen. Viime vuonna tällainen nimi oli hollantilainen Carach Angren, joka putsasikin pöydän erinomaisesti. Tällä kertaa tahtipuikkoa heilutti lähes yhtä väkevästi kreikkalainen, orkestraalista death metalia runnova Septicflesh.

Iältään jo miltei kolmekymppinen yhtye näytti, millaisella ammattitaidolla ja kokemuksella se osaa murjoa ilman suurempia temppuja. Esimerkiksi yhtyeen vokalisti-basisti Spiros Antoniou veti koko keikan käsi paketissa oikein tyylipuhtaasti. Massiivisten orkestraatioiden tukemat kappaleet jyräsivät festivaaliyleisön makuhermoon vaivatta ja saivat aikaan verevää myllerrystä. Alusta alkaen upea keikka parani askel askeleelta yhdessä pimenevän illan kanssa. Etenkin viimeinen biisikolmikko, tykittävästi pauhaava Communion, hiipivän uhkaava Anubis ja naulaavasti maalaileva Dark Art tekivät selvää jälkeä. Itselleni tämä oli festivaalin kovin esitys.

Perjantai

Jos torstaina säästyttiin vielä suuremmilta tuulilta ja sateilta, perjantai olikin monin paikoin todellista selviytymistaistelua. Juhannusaaton sää moukaroi niskaan tuntuvilla pyörremyrskyillä sekä rivakalla tuulella ja sateella. Tämä tuntui etenkin järven puolen leirillämme, jossa saimme tehdä kunnolla toimia ilmaan haluaville teltoille ja paviljongille. Onhan Nummirockissa ja Suomen juhannuksessa ylipäänsä nähty toki aiemminkin hurjia kelejä. Yhtä rajuja, yli 20 metriä sekunnissa puhaltavia sadetuulia en kuitenkaan muista kokeneeni. Metsän puolen kaverileireiltä olikin myöhemmin erittäin solidaarista päästää ryvettyneitä juhlijoita nuotion ääreen suojaan.

Myrskyefekti ei tuntunut ihan yhtä pahalta festivaalialueella, jossa nähtiin aattonakin hyviä mutta vaihtelevia keikkoja. Perjantain parhaasta ja viihdyttävimmästä esityksestä vastasi kotimainen kestojyrä, Rytmihäiriö. Tämä Gambinasta ja juoppohulluista surmatöistä mustalla huumorilla tarinoiva nelikko palasi Nummirockiin viiden vuoden jälkeen. Jos minulta kysytään, yhtyeen soisi olevan festivaalin vakiokalustoa. Niin hyvin sen irvokas ironia puree näissä rälläysympäristöissä.

Bändin punkahtava thrash metal – tuttavallisemmin surmacore – teki tehtävänsä hullaantuneeseen yleisöön. Takuuvarma hittikimarakaan ei todennäköisesti jättänyt bändin faneja kylmäksi. Yhtyeen yleistoikkarointi ja etenkin vokalisti Unto Helon tuttu rähinöinti jaksoi nostaa hymyä huulille.

Monen rässiliivillisen juhlijan kohokohta tapahtumassa oli luultavasti saksalainen thrash metalin pioneeri, Sodom. Itsekin odotin veteraanien esitystä, mutta tällä kertaa se livahti lievästi pettymyksen puolelle. Yhtye ei saanut kuin paikoitellen sille ominaista tulta ja tarttuvuutta kappaleisiinsa. Bändi oli kauttaaltaan hieman tokkuraisen oloinen, joka konkretisoitui hoippuvaan ja hiljattain yhtyeeseen palanneeseen soolokitaristi Frank Blackfireen. Veto laittoi miettimään, onko pääjehu Tom Angelripperin tänä vuonna yllättäen uusima bändikokoonpano enää aiemman veroinen. Toki tänään saattoi olla vain huono päivä. Keikassa oli kuitenkin myös selviä kohokohtia, joita edustivat bändin klassikkolevy Agent Orangelta (1989) ryskätyt rallit setin lopussa.

Perjantain viimeisten yhtyeiden joukkoon lukeutui kaksi pitkän linjan norjalaista mustan metallin tekijää: Tsjuder ja Abbath. Vaikka bändien imagoille oli sopivan kolkot sääolot, valitettavasti kumpikaan ei onnistunut vetämään aivan täydellä latauksella. Tsjuder kaatui kovasta suorittamisestaan huolimatta teknisiin ongelmiin, kun taas Abbathia vaivasi lisäksi kohmeloisuus.

Edellisbändinsä Immortalin nokkamiehenä Abbath loihti parhaimmillaan kuolematonta musiikkia, mutta soolona mies ei ole saanut ihmeempiä aikaan. Myöskään sen keikoissa ei ole Immortalin kaltaista hehkua, vaikka Abbath tekeekin asiat samalla tavalla, eleineen kaikkineen. Lavalla nähtiin enimmäkseen vanhan bändinsä kappaleita väsyneen suorittavasti lainaava hahmo yhtyeensä kanssa. Keikka koostuikin yli puoliksi Immortalin kappaleista, kun taas Abbathilta kuultiin vain jokunen rykäisy. Keikan äänimaailmasta kuulin kahta mielipidettä, mutta minun spotteihini se kantautui auttavasti. Eräs leiristämme kiteytti soundin melko osuvasti: ”klonk, klonk, pau, pou, pou.”

Lauantai

Lauantaipäivä alkoi onnellisesti. Tuuli oli rauhoittunut ja sade lakannut tiedotusten mukaan koko päiväksi. Kaikeksi onneksi ennuste osoittautui paikkansa pitäväksi. Viileys toki säilyi, mutta perjantain säähän nähden tilanne tuntui ylelliseltä.

Onni ja ilo jatkuivat, sillä iltapäivälle oli luvassa lapsille suunnatun hevimetalliyhtye Hevisauruksen keikka. Tämän johdosta alueelle oli järjestetty lapsiperheille vapaapääsy jokusen tunnin ajaksi. Tämä osoittautui festivaalin organisaatiolta täydelliseksi vedoksi. Keikalle oli saapunut runsaasti sekä pikkuväkeä vanhempineen että tavallista festarikansaa. Yhteistä yleisölle oli se, että jokaisella vaikutti olevan silminnähden mukavaa.

Vaikka ilmeikkäiksi dinosaurushahmoiksi pukeutuva yhtye on lapsille suunnattua perinneheviä, voisin helposti kuvitella kuuntelevani yhtyettä itsekin! En edes muistanut, että bändillä on näin tarttuvia ja hellyttäviä kappaleita, kuten Juranoid ja Jurahevarit. Biisit osuivat ja upposivat syvälle herkkään puoleeni ja näin näytti käyvän monelle muullekin. Keikasta tuli erittäin hyvä mieli ja vähän liikuttunutkin fiilis. Mielestäni on kaunis ajatus, että osasta näistäkin lapsista saattaa tulla tämän tapahtuman kestokävijöitä, jotka muistelevat myöhemmin ensimmäistä Nummirockiaan. Keikan loppuvaiheilla nähtiin vielä pari erittäin kevyesti purjehtivaa moshpittiä, jotka varoivat tarkasti lapsia ympärillään. Kaikkiaan sanattomaksi veti.

Tiesin kanadalaisesta The Agonistista vain sen, että se on Arch Enemyn nykyisen laulajan Alissa White-Gluzin entinen bändi. Kävinkin tarkastamassa yhtyeen lähinnä villinä korttina. Melodista death metallia ja metalcorea sekoittelevasta ilmaisusta ei kuitenkaan jäänyt juuri mitään käteen. Energisyydestä ja soittotaidosta yhtyettä ei voinut syyttää, mutta itse kappaleet kuulostivat ihan käsittämättömältä sillisalaatilta. Etenkin ihmetytti vokalisti Vicky Psarakisin puhtaan laulun ja örinöiden vaihtelu erittäin epäluontevalla tavalla. Rynnivänä moshaus- ja pittimusiikkina materiaali menee, mutta laadukkaita sävellyksiä haluaville keikka oli todennäköisesti pettymys.

Toiseksi viimeisenä päälavan esiintyjänä toimi asenteellinen kanadalainen hard rock -yhtye Danko Jones. Bändi edusti punkahtavalla kellarirocktyylillään tapahtuman kevyempää laitaa, mutta näyttäytyi lopulta yllättävänkin magneettisena ja valovoimaisena triona. Vaikka yhtye olisi ehkä sopinut paremmin Ilosaarirockin tai Provinssin kaltaisiin festivaaleihin, se sai hyvin myös metallikansan puolelleen.

Keikan keskiössä oli tietenkin yhtyeen kitaristi-laulaja Danko Jones itse. Vekkuli ja ilmeikäs muusikko osoittautui taiturimaiseksi soittajaksi ja viihdyttäjäksi. Oli hauska seurata miehen kovasti fiilistelevää ja tarttuvaa soitantaa sekä koomista haastamista yleisön edustajien kanssa. Muu bändi komppasi lujasti ja hyväntuulisesti irvistellen mukana. Bändissä oli sopivassa suhteessa asennerockia, punkkia ja metallin pilkettä. Pidin.

Danko Jonesin jälkeen olikin hyvä lähteä heittäytymään leirintäalueen juhannushuumaan vielä kertaalleen. Rattoisasti ja myöhään sujunut yö muuttui pikkuhiljaa silmissä erittäin kauniiksi ja aurinkoiseksi kesäaamuksi. Lähtöpäivä olikin pelkkää hellettä. Tyypillisestä väärästä päiväajoituksesta voisi kitistä, mutta kaiken kokeman jälkeen se tuntuu turhalta.

Raportin lopuksi toivotan Nummirockille kiitokset tämän vuoden tapahtumasta. Järjestelyt ja palvelut pelasivat entiseen tapaan eli hyvin. Uutena asiana oli mukava huomata ainakin ruokatarjonnan laajentuminen myös kotiruokaosastolle sekä bajamajojen poikkeuksellinen siisteys. Ensi vuoteen!

Teksti: Eetu Järvisalo
Kuvat: Anniina Saarela