Haikeaa ja sykähdyttävää – Motörhead vielä kerran Helsingissä

Motörhead, Saxon, Girlschool – 6.12.2015, Helsinki, Hartwall Arena

Kuva: Marko Syrjälä

Pannaan varmuuden vuoksi asiat heti alkuun oikeisiin mittasuhteisiinsa. Lemmy Kilmister on sankarini ja esikuvani. Mestari ja kisälli -suhteemme alkoi Motörheadin Killed by Deathin videon näkemisestä joskus 1980-luvun puolivälissä, ja arvostukseni on vain syventynyt vuosi vuodelta. Keikkojakin on tullut nähtyä ainakin kymmenen kappaletta, kauimpana Los Angelesissa.

Mikään ei olisi siis sopivampi tapa viettää Suomen itsenäisyyspäivää kuin olla Lemmyn seurassa varsin täyteen myydyllä Hartwall Areenalla. Lemmy on itsenäisin tietämäni ihminen. Uhossaan ja ehdottomuudessaan hän on aina ollut myös loogisen terävä, humaani ja jopa lämminhenkinen. Puhe on ollut suoraa, tarkkaa ja välillä äänekästäkin.

Positiivista ihmetystä on myös herättänyt miehen kyky jatkaa porskuttamista, vaikka elämänsä on tuntunut täyttyvän alkoholista, tupakoinnista ja muista epäterveellisistä harrastuksista. Kaiken kaikkiaan Lemmy on vaikuttanut kuolemattomalta.

Mikään ei kuitenkaan kestä ikuisesti. Olemme saaneet nähdä ja kuulla, kuinka Herra Motörheadin viime vuodet ovat olleet terveydellisten ongelmien sävyttämiä. Tänään, joulukuun kuudentena vuonna 2015 lavalla seisoo sairas ja riutunut mies. Sen on voinut todeta jo YouTube-videoista ja todistajalausunnoista, nyt sen näkee omin silmin.

Lemmy on hämmentävän laiha. Parhaiten sen huomaa keikan ensimmäisen encoren, akustisesti vedetyn Whorehouse Bluesin aikana. Lemmy luopuu tunnusomaisesta Rickenbacker-bassostaan ja sen antaman suojan kadottua koko surullinen totuus paljastuu lopullisesti.

Muun keikan ajan mies seisoo lähes samoilla jalansijoilla, vain käsien liikkuessa kielillä vanhan miehen tyyliin aiemman varmaotteisuuden sijaan. Laulu soi jossain äänivallin taustalla, välispiikit ovat harvassa ja epäselvästi mumistuja, ilme kasvoilla lähes muuttumaton. Välillä näyttää kuin Lemmy ei tietäisi, missä on.

Luottomiehet, kitaristi Phil Campbell ja rumpali Mikkey Dee, ovat ottaneet selkeästi aiempaa aktiivisemman roolin. Campbell jopa täydentää välillä Lemmyn lauseita välispiikeissä ja hoitaa muutenkin valtaosan puheista. Kaksikko heiluu ja liikkuu kuin viedäkseen huomion pois lavan reunassa tököttävästä laulaja-basistista. Campbellin ja Deen ansiosta keikan soittopuoli pysyy myös hyvin kasassa.

Kappaleiden lavaversiot tuntuvat hidastuneen. Erityisesti Orgasmatron esitetään tamppaavalla hitaudella, sinällään toimivasti. Settilistaa on varioitu viimeisimmästä Helsingin-keikasta vuodelta 2011 ja edellisen kerran näkemältäni keikalta Sweden Rock Festivalilla 2012. Ennen kaikkea setti on lyhentynyt puolella kymmenellä biisillä ja valitettavasti nyt ei kuulla esimerkiksi Killed by Deathiä ja toista ikisuosikkiani Iron Fistiä.

Lopussa lavalla vierailee näihin hommiin erikoistunut Michael Monroe. Monet ovat ehtineet jo keikan jälkeen hehkuttaa miehen kieltämättä energistä suoritusta. Itse en ole tällä kertaa täysin vakuuttunut piipahduksen tarpeellisuudesta. No Class menee huuliharpun kanssa sekoiluksi, ja Overkill on pitkine sooloineen ja valelopetuksineen vähän epäedullinen vierailijalle.

Motörhead on aina sykähdyttävä nähdä keikalla, mutta tällä kertaa kokemukseen tulee kovin haikea oheistunne. Saako tätä enää edes katsella kriittisin silmin vai meneekö se jo vanhuksen pilkkaamiseksi? Lemmy on ilmaissut varsin selvästi haluavansa lähteä niin sanotusti saappaat jalassa, mutta ehkä jonkun vastuuhenkilön olisi hyvä sanoa, että eiköhän se ollut tässä. Jonkinlainen kunnia on vielä tallella, jätetään hyvät muistot.

Motörheadin vanhat kaverit Girlschool ja varsinkin Saxon aloittivat illan hyväntuulisesti ja vakuuttavasti. Saxonin laulajan Biff Byfordin ääni on totisesti säilynyt, vaikka hänenkin liikkeensä ovat jo rauhoittuneet. Tässä yhtyeessä vireystason nostattajana toimiin ennen kaikkea basisti Nibbs Carter. Perushitit Wheels of Steel ja Heavy Metal Thunder saivat yleisönkin lämpenemään, vaikkei suomalaismassa ehkä aina annakaan Saxonille aivan sitä arvostusta, joka sille kuuluisi.

Motörhead-kuvagalleria, kuvat: Marko Syrjälä

Saxon-kuvagalleria, kuvat: Marko Syrjälä

Girlschool-kuvagalleria, kuvat: Marko Syrjälä