Ensi vuonna kymmenen vuotta täyttävä Jalometalli on kasvanut pienestä muutaman bändin tapahtumasta varteenotettavaksi hevifestariksi. Yleisvaikutelma tämän vuoden kinkereistä oli edellisvuosien tapaan pääosin positiivinen. Järjestelyt toimivat ja bändikattaus oli mielenkiintoinen.
Lasken Jalometallin etulyöntiasemaksi selvän profiloitumisen tietyntyyppisiin bändeihin. Festari tuo vuosittain paikalle veteraaniyhtyeitä ja kulttibändejä, joita Suomessa ei välttämättä ole aiemmin nähty. Katson Jalometallin etulyöntiasemaksi myös sen, ettei se juokse yleisöennätysten perässä maksamalla lauteille perinteisiä joka-kesä-festareilla-bändejä, jotka pyörivät lukuisilla muillakin Suomen kinkereillä. Pelkästään tuoreeltaan julkaistu albumi ei riitä perusteluksi kiinnitykselle.
Jotain nillitettävää löytyy tietysti jokaisista kemuista, eikä Jalometallikaan säästy kokonaan moitteilta. Vaikka järjestelyt pelasivat pääosin hyvin, narikkamaksuista, kymmenen euron festarilautasesta ja vesipisteen puuttumisesta on silti huomautettava. Vesi tiskiltä maksoi kaksi euroa. Myös silloin, kun sen tilasi oluen kylkiäiseksi.
Anniskelualueen hinnat olivat tietysti perinteistä festariluokkaa. Siihen jokainen osaa jo varautua, enkä koe, että asiasta voi juuri kitistä. Pussikaljoittelu oli sallittua alueen ulkopuolella niille jotka halusivat, vaikka miljöö ei ollut erityisen viehättävä. Kovaa vauhtia kohoavalta kerrostaloalueelta on vain muutaman kymmenen metrin matka Teatrian ovelle. Rakennustyömaa taisi lyödä jossain määrin jopa rahoiksi, sillä ulkoanniskelualue oli ääriään myöten täynnä kumpanakin iltana.
Pussikaljoittelu hiekkamontussa ei kovin monta vierasta jaksanut näemmä innostaa. Syyn ymmärtää viimeistään silloin, kun istuu tuulisella säällä rakennustyömaalla suu täynnä hiekkaa ja sihautettu kaljatölkki kädessä. Kovin huonosti vetää hevareiden marttakerho jäseniä näissä olosuhteissa.
Koko kakun kerma
Riippuu tietysti keneltä kysyy, mutta mielestäni koko Jalometallin ehdoton kruununjalokivi oli lauantaina päälavalla esiintynyt Triptykon. Tom Gabriel Fischerin Celtic Frostin epäviralliseksi jatkajaksi nimetty projekti on ollut kasassa vasta muutaman vuoden, mutta sen maaliskuussa ilmestynyt debyyttialbumi Eparistera Daimones povaa tiukkaa jatkoa. Keikka alkoi tavattomalla voimalla: raskas äänivalli suorastaan vyöryi yleisön yli pimenevässä illassa.
Valoshow oli upea, samoin massiivinen savuseinämä, joka häivytti bändin jäsenet vain silueteiksi valoja vasten. Puitteet tällaiselle tunnelmalle olisivat päiväsaikaan jääneet mahdottomiksi. Hämärä ajankohta toi keikkaan pirusti lisää syvyyttä, vaikka sen toimivuus lepäsi ensisijaisesti tiukan soitannan varassa.
Fischer on uskomattoman vilpitön ja aito lavalla. Karismaattisempaa keulakuvaa saa hakea. Hänen välispiikkinsä sisälsivät vain oleellisen, eikä ylitsevuotavaa ilakointia tyyliin ”tämä on paras hevikaupunki koskaan, ihanaa olla täällä” kuultu kertaakaan.
Goetia oli häkellyttävän painostava ja soveltui upeasti livesettiin, keikan parhaimmistoa. Settilistaan mahtui Celtic Frostin jokunen kappale. Necromantical Screams oli aika kova. Koko show’n päätti Eparistera Daimonesin eeppinen lopetusralli The Prolonging. Näin jylhiin ja upeisiin tunnelmiin ei ole hetkeen yksikään näkemäni keikka päättynyt.
Ehkä juuri siksi sisälavalla aloittanut brittiheavyn kultakimpale Angel Witch jäi vaisuksi omaan mielentilaani, vaikka bändi oli yllättävän reipas. Triptykonin jälkeen mikään ei vain tuntunut enää miltään. Myönnänkin siis, että keikka meni itselläni osittain vain Angel Witch -hittibiisin odotteluksi, vaikka eturivissä jaksettiin puida nyrkkiä koko keikan.
Lauantain kakkuhillot
Vuonna 2006 haudattu kuopiolainen Demilich nousi kuopastaan soittamaan vielä viimeisen keikkansa lauantaina alkuillasta. 1990-luvun yhdeksi kovimmista death metal -akteista tituleerattu bändi ei tyystin lunastanut paikkaansa. Vokalisti-kitaristi Antti Boman oli kuin kivestä veistetty patsas, eikä välispiikeissä ollut mitään sisältöä. Kontakti yleisöön jäi ohueksi ja vaisuksi.
Jäähyväiskeikka ei tuntunut lainkaan niin isolta jutulta kuin sen olisi kuulunut, ja bändi näytti itsekin uskovan siihen, että ”ne todelliset” hyvästit oli jätetty jo vuonna 2006. Kysymys kuuluukin, miksi sinne lavalle piti ylipäätään kiivetä. Kaiken kukkuraksi keikan soundit olivat tunkkaiset ja puuroiset, mikä rokotti keikkaa entisestään.
Epäonniset norjalaiset eivät päässeet esiintymään lauantaina heille varattuna aikana, kello 20.45. Gorgorothin soittokamat, esiintymisasut ja lavarekvisiitta olivat kaikki teillä tuntemattomilla. Vielä alkuillasta oli epävarmaa, soittaisiko Gorgoroth ollenkaan. Keikka siirtyi lopulta yömyöhäiseen, ja bändi pääsi aloittamaan kello 02.30. Itse en valitettavasti päässyt norjalaisia keikan myöhäisen ajankohdan vuoksi todistamaan.
Ennen Triptykonia sisälavalle nousi Ross Friedmanin sooloprojekti Ross the Boss. Omien biisiensä lisäksi bändi soitti lukuisia Manowarin kappaleita, ja onko se ihmekään, kun jannu tunnetaan parhaiten Manowarin ex-kitaristina ja yhtenä perustajajäsenenä. Mukana menossa oli myös Scott Columbus ja kahdet rummut! Aika kova.
Ross the Boss oli nimensä veroinen. Meininki kohosi selvästi keikan loppua kohden, ja lavalla riitti liikettä ja energiaa. En voi silti olla miettimättä, onko kahdeksan Manowar-kappaletta settilistassa liikaa. Ellei bändi nimenomaan halua profiloitua coverbändiksi, mitä se ei todennäköisesti halua tehdä – onhan yhtyeeltä ilmestymässä toinen levykin tänä vuonna.
Ross the Bossin oma tuotanto jäi vähempiarvoiseksi Manowarin kappaleiden rinnalla. Vokalisti Patrick Fuchs teki hyvää työtä ja otti show’n hyvin haltuun. On varmasti vaikea esittää keulakuvaa bändissä, jossa huomion keskipiste on Ross.
Perjantain antia
Perjantain pääesiintyjäksi nousi Carcass, joka aloitti tiukasti mutta lopahti nopeasti. Jalometallin veto jäi pääosin vaisuksi, ja bändi oli laiska siihen nähden, mitä sitä Tuskassa 2008 tuli viimeksi nähtyä. Bändi otti heikosti kontaktia yleisöön, eikä fiilistely lavallakaan näyttänyt oikein hemmoille maistuvan. Jeff Walker jaloitteli bassonsa kanssa kuin iltakävelyllä konsanaan, ja niskakin näytti heiluvan vain, koska niin on tarkoitus.
Carcass ei suhtautunut keikkaan riittävän intohimoisesti. Siltä olisi irronnut varmasti enemmän. Settilista oli varsin tuttua ja ”hittivetoista”. Keikka alkoi Corporal Jigsore Quandarylla, ja myöhemmin kuultiin muun muassa Reek of Putrefaction, Heartwork ja Carnal Forge.
Ennen Carcassia sisälavalle nousi ehkä Jalometallin kiinnostavin akti, 25-vuotias amerikkalaisyhtye Macabre. Bändin kieroutunut huumori, vokalisti-kitaristi Corporate Deathin farkkuhaalarit ja sarjamurha-aiheiset sanoitukset istuivat perjantai-iltaan täydellisesti. Bändi ei pitänyt kiirettä, ja Corporate Death turinoi satusetä-äänellä kertomuksia verisistä tapahtumista, jotka kuulostivat liian friikeiltä ollakseen totta.
Oikeasti monet Macabren kappaleiden sanoituksista perustuvat tositapahtumiin. Kauhukertomuksia siivitti deathia, thrashia ja grindia yhdistelevä musiikki. Macabre oli ehdottomasti yksi perjantain kiinnostavimmista ja parhaimmista vedoista.
Suomessa ensimmäistä kertaa vieraillut teknisen death metalin pioneeri Suffocation soitti päälavalla ennen Macabrea. Ennakkopuheista päätellen sitä odotti moni, mutta yleisön määrä ei silti ollut päätähuimaava. Eipä tuo haitannut. Bändi sai ansaitsemansa vastaanoton ja soitti vastineeksi intensiivisen 75-minuuttisen.
Settilista painottui debyyttiin (1991), Pierced from Withiniin (1995) ja Blood Oathiin (2009). Vokalisti Frank Mullenin välispiikit venyivät ajoittain turhan pitkiksi. Sitä jaarittelua riitti, ja olisi ehkä pitänyt laskea, miten monta kertaa Mullen keksi kiittää yleisöä. Hemmo oli kumminkin pirun viihdyttävä ilmeineen ja eleineen, eikä hänen ääntään voi muuta kuin kehaista hyvästä kestävyydestä.
Perjantain lopetti kotimainen perinteinen doom-messu. Lord Vicar nousi sisälavalle ja lunasti odotukset myöhäisestä ajankohdasta ja pienestä väsymyksestä huolimatta. Saint Vitusissa 1990-luvun alussa vaikuttanut Christian Lindersson oli niin sfääreissä, ettei hänen antaumuksellista esiintymistään auttanut muu kuin ihastella. Eikä Lindersson ollut ainoa: koko nelihenkinen kokoonpano omistautui musiikilleen täysin.
Lord Vicarin hypnoottinen tunnelma kantoi koko keikan ja päätti Jalometallin perjantain parhaalla mahdollisella tavalla.
Teksti: Evelin Kask Kuvat: Jaakko Alatalo