Teksti: Jaakko Silvast ja Mikko Kuronen Kuvat: Markus Laakso
Torstai
Ohjelmatarjonnaltaan ja keliolosuhteiltaan kuumaakin kuumempi Sauna Open Air 2011 survaistiin käyntiin porottavasta helteestä huolimatta viileissä olosuhteissa. Pakanapartio Moonsorrow ankkuroi itsensä tunniksi rantalavalle ja hönkäili jäätävänkylmiä melodioita ja kuurahyhmäistä lyriikkaa suhteellisen runsaslukuisen tervetuliaisyleisön virkistykseksi. Vaikka Moonsorrow’n kappalemitat kellottavat yhden täysimittaisen taistelun per siivu, vallinneeseen ilmanalaan ne sopivat kuin vesuri polvilumpioon.
Yhtyeen jäsenistä muutamakin noitui vedon jälkeen soiton olleen hapuilevaa, mutta ei sitä ainakaan possen puolelta huomannut. Tarkkaa nuotitusta pohjasi mainio livesoundi ja ennen muuta kellontarkasti paukuttanut rumpali Marko Tarvonen. Mielestäni aiemmin loppukeväästä Jyväskylän Lutakossa todistamani Moonsorrow-keikka jäi myös tunnelmassa ainakin yhden askelman tälle vedolle.
Moonsorrow’n valinta festarien avaajaksi oli siinä mielessä osuva ratkaisu, että (suomalaisilla) folk metal -yhtyeillä on oma, melko laaja kannattajakuntansa, josta riittävä osa saapuu festareille kuin festareille täyttämään lavanedustan. Tällainen metalli maistuu hieman tuhdimpana alkupalana sellaisellekin, joka ei ole genrelle varsinaisesti vihkiytynyt.
Power metalin kantaisiin lukeutuva saksalainen Helloween korkkasi Sauna-bileet duurimelodioillaan päälavalla. Bändi tuntuu olevan juuri Tampereella omassa, erityisessä asemassaan. Tai kuten bändin vokalisti intoutui heti setin aluksi toteamaan, ”Tampere on kuin kotiin tulisi”.
Helloween on heittänyt Pakkahuoneella reilun viiden vuoden aikana niin monta hyvää keikkaa, että samaa intensiivistä menoa sopi odottaa myös ulkoilmassa. Totuuden nimissä on sanottava, että bändin myllytys jäi hieman kasvottomaksi ja keskivertoiseksi siitäkin huolimatta, että nelikko Weikath, Gerstner, Loeble ja Grosskopf oli soitannollisesti hyvässä iskussa.
Kurpitsakuninkaiden setti oli sama, joka kuultiin keväällä Pakkahuoneella – pois jätettyjä kitara- ja rumpusoolospotteja lukuun ottamatta. Viimeisimmän 7 Sinners -kiekon (2010) Are You Metal? huudatti ilmoille ensimmäiset yhteislaulut vähintäänkin legendaarisen Eagle Fly Freen säestyksellä. Sitten March of Time, Where the Sinners Go, I’m Alive ja seuraavaksi ehkä keikan ainoa varsinainen kauneusvirhe: medley kolmesta hienosta Helloween-eepoksesta (Keeper of the Seven Keys, Halloween, The King for a 1000 Years).
Okei, potpuri kesti vartin, mutta sen sijaan bändin olisi pitänyt tehdä kylmä valinta ja soittaa yksi kappaleista kokonaan, ja sillä hyvä! Huudatushitit Future World, I Want Out ja Dr. Stein paketoivat tämänkertaisen kurpitsashown.
Puistolavalla torstain toisena ja viimeisenä bändinä raikkaan melodisesti kitaroineen Omnium Gatherumin jälkeen päästiin illan pääesiintyjän, Ozzy Osbournen kimppuun. Täytyy myöntää, että oma Ozzy-neitsyys meni vasta tämän keikan myötä, mutta muistot ensitapaamisesta jäivät mieleen positiivisina.
Maestron fyysinen kunto ja äänen kestävyys arveluttivat ennalta. Kun Sauna-setin käyntiin polkaissut I Don’t Know pärähti ilmoille, pelko osoittautui turhaksi. Herra Osbourne hyppi ja ravasi pitkin lavaa voimiensa tunnossa, ja ääni toimi niin hyvin kuin se Ozzylla voi, kuulaankomeasti koko keikan ajan. Papparainen oli muutoinkin meiningissä mukana kuin pikkupoika. Vaahtoa sylkeneestä vesitykistä saivat osansa niin eturivi kuin työssään häärineet kuvaajatkin.
Vaikka sitä yleensä toivoo suosikeiltaan hiukan erikoisempaa ja uuteen materiaaliin painottuvaa keikkaa, Ozzyn heittämä hittikimara oli juuri se, jota minä ja varmasti moni muu keikan nähnyt oikeasti tarvitsi. Paikalla oli paljon perinteisestä metalliyleisöstä poikkeavaa porukkaa, aina keski-ikäisistä lapsiperheisiin. Siksipä televisiosta ja radiosta tutut Ozzy-biisit upposivat yleisöön hyvin.
Suicide Solution, Mr. Crowley, Goodbye to Romance, Bark at the Moon, Road to Nowhere, Shot in the Dark, Crazy Train, I Dont Want to Change the World ja Mama, I’m Coming Home saivat seurakseen vielä Black Sabbath -palat Iron Manin, Fairies Wear Bootsin ja Paranoidin. Siis tuoreimmat Ozzy-raidat tulivat vuoden 1991 No More Tears -levyltä, ja hyvä niin!
Perjantai
Saunan toinen päivä sytyteltiin päälavan osalta käyntiin maamme yhden metallimusiikin vientivaltin Turisaan humpatessa kuumuutta halki, joskin laihoin tuloksin. Ei siinä, etteikö yhtyeen osaavaa työskentelyä olisi kuunnellut mielellään, mutta kuumuus vain ei tuntunut haihtuvan mihinkään. Ei edes hupailuksi tarkoitetun Manowarin Kings of Metal -tapailun jälkeen.
Myös pikkulavalla toisena paahtaneen Viikatteen mainstream-meininki sai aikaan hyvää fiilistä, jota pohjusti helvetin hyvin soittanut bändi. Varmaotteisesta ja hittipitoisesta setistä nauttivat varmasti yhtä paljon niin bändi kuin yleisökin. On helppoa olla lauteilla, kun jengi laulaa biisejä mukana ja on aidon rennosti ja innostuneesti osa happeningia.
Harvemmin Suomessa keikkailevan heavy metalin alfanaaraan, saksalaisen Doro Peschin Saunan-veto oli sanalla sanoen kova! Hirmuisessa iskussa ollut vaaleaharjainen hevikaunotar pisteli yleisön iloksi melkoisen sikermän tunnetumpaa tuotantoaan, lähinnä Warlockin aikaisia ralleja Burning the Witchesistä I Rule the Ruinsiin ja All We Aresta True as Steeliin.
Doron vuonna 1989 alkaneen soolouran biisit ovat lähinnä keskinkertaisia. Saunassa niitä kuultiin muutamia, mutta timmisti soittaneen bändin ansiosta nekin sulautuivat ohjelmistoon varsin kelvokkaasti.
Todettakoon vielä, että vaikka Doro lähestyy jo viittäkymmentä, hän saa kiedottua viehkeydellään yleisönsä miespuoliset edustajat pikkusormensa ympärille jos vain tahtoo. Kuuleman mukaan ainakin kaksi Saunan Doro-keikan yleisössä ollutta kaksilahkeista kertoi käyneensä bajamajassa suorittamassa omakätisen tyydytyksen kesken Doron keikan. Veikkaanpa, että luku ei jää pelkästään tuohon.
(JS)
Infernon perinneheviummikomman Sauna-vieraan festivaaliurakka alkoi rujompien äärimetallilegendojen äärellä. Kaksi kohtuullisen virkeää täyspitkää kasaan mallanneet brassiveijarit I. ja M. Cavalera soittotovereineen esittivät härmäläiselle festarikansalle hemmottelusetin, joka käsitti paitsi menevämpiä valintoja CC-pitkiksiltä, myös – herra varjele – pienen nipun Sepulturan jälkikauden iskusävelmiä.
Refuse/Resist, Territory ja erikoinen Desperate Cry-Propaganda-medley istuivat tappokuumaan päivään siekailemattoman hyvin, mutta toisaalta ne toivat ilmi Cavalera Conspiracyn oman materiaalin yksioikoisempia, ponnettomampia puolia. Thrasherin suoraviivaisesta rässäyksestä breakdowneilla, Ultraviolentista tai Sanctuarystä ei ole tullut megahittejä, ja siihen on syynsä. Kun tuli aika esittää taas yksi uusi kappale, omia suosikkejaan odottaneen yleisön kädet yhtyivät tahmeaan yhteistaputukseen vain väkinäisesti käskemällä.
Oli toisaalta hauskaakin, kuinka Max pystyi soittamaan The Doom of All Firesin intron komppaukset toinen käsi tiukasti mikrofonilla. Cavalera Conspiracy ei teknisillä vaikeuksilla pelleile, mikä on nykyperspektiivissä hyväkin asia. Igorin vahva ja selkeä rumpalointi oli edelleen kovalla ammattitasolla, ja Maxin laulu soi ilman särö- ja muita filttereitä kohtuullisen alkuvoimaisesti.
Soulflystä tuttu soolokitaristi Marc Rizzo, iso ja kalju lihaskimppu, näytti Sodom-paitoineen ja sortseineen hiukan huvittavalta, mutta kohtuullisen asiallisiin thrash/death-sekosooloiluihin hän yltyi. Kunpa tuo vielä malttaisi jättää ne nu metaliin vivahtavat huiluäänet ja muut random-vinkaisut vähemmälle ulosannissaan, niin jälki olisi makoisampaa. Bathoryn vanhalle levylle hauskasti pokkaavassa Black Arkissa lavalle otettiin räppivokaaleita ja ties mitä raivomölyä puhissut Richie Cavalera, mutta hänen elkeistään ja toiminnastaan tuli lähinnä mieleen kolmannen kertaluokan John Cena metallin kielelle käännettynä.
Setin loppupuolen kliimaksiksi oltiin rakennettu se Sepultura-veisuista ehkä sittenkin tunnetuin, Roots Bloody Roots. Kaikki hitaasti jurnivan hirmulivehitin ominaisuudet käsittävä kappale hätäiltiin hevijenkaksi, jonka lopetti joku Sepultura plays Transilvanian Hunger -tyyppinen pittikohnotus. Kaikkiaan tutun brassilipun kymmenen Marshall-vahvistimen riviinsä kiinnittänyt ryhmittymä sai kuitenkin juntattua pätevällä soundilla väkevähkön keikan, jonka skarppius lupailee hyviä asioita Maxin seuraavaltakin projektilta (lue haastis tästä!).
Pikkulavan seuraavaksi vallannut Anthrax-solisti Joey Belladonna oli hieman erikoinen kiinnitys festivaaliarsenaaliin. Miehen soololevyistä on jo aikaa eikä niitä moni ole kuullut ensinkään. Jokseenkin arvaamaton – tai no, kyynikon silmissä arvattava – oli myös amerikanitalialaisen osaintiaanin repertuaari. Tummanpuhuva käkkäräpää ei nimittäin livenä soolokappaleillaan retostellut, vaan laittoi menemään pitkälti tulkintoja Anthrax-klassikoista Metal Thrashing Madin (kova!), Indiansin ja Among the Livingin merkeissä. Yllättävintä oli, että vuolaasti Ronnie James Dion taitoja ylistänyt newyorkilainen äityi vetämään myös Heaven and Hellin ja Man on the Silver Mountainin, jälkimmäisen vieläpä onnistuneena akustisena mies ja tämän kitaristi -versiona. Artistin meininki läpi keikan oli innostuneen hauska, ääni ihailtavan kirkas ja tulkinnat toimivia.
Epäselväksi jäi, oliko Joey tarkastanut festivaaliohjelmasta kuka jälkeensä pikkalavalla soittaisi, mutta samat heavenandhellit ja manonthesilvermountainit raikasivat silloinkin, kun Dion kokoonpanon jäämistöstä ja kovan kaliiberin laulumiehistä koottu Dio Disciples iskeytyi sinkoamaan säveliään Pyhäjärven rannalle klo 19.30.
Tim Ripper Owensin keulittamana ja entisen Little Angels -solisti Toby Jepsonin täydentämänä esiintynyt Dion yhtye oli festivaalin toisen päivän yllättävänkin selkeä kohokohta. Häkellyttävän nasevalla soundilla haltioittavan hienoja kappaleita esittänyt yhtye toi mieleen tuonpuoleisen suurimman heavy-vokalistin liidaaman käyräyttävän kovan esityksen vuodelta 2005.
Ripper tulkitsi luonnollisesti RJD:tä tummemmin, matalammin ja räkäisemmin, mutta hulppean teräksisessä vedossa tämä aivan turhaan hevivokalistien ”kakkoskastiin” vajonnut kaveri omalla reviirillään oli. Ripperin karisma ja taito laulaa LUJAA monipuolisesti oli äärimmäisen mieleenjäävää luokkaa. Guninkin keuloilla käväissyt Jepson ei ollut turha kaveri hänkään, vaikka jäikin kapeampine äänineen väkisinkin karismaattisen Owensin varjoon. Herrojen duetot muun muassa Stargazerissa toimivat oikein hyvin.
Settilista oli tietysti silkkaa kultaa: Stand Up and Shout avaajana, perään Holy Diver, Don’t Talk to Strangers, Egypt, King of Rock and Roll, Stargazer, Neon Knights, The Last in Line, Long Live Rock n’ Roll, Man on the Silver Mountain, Heaven and Hell, Rainbow in the Dark ja mitähän vielä. Don’t Talk to Strangersin melankolisen säkeistön jälkeen pärähtävä DOOOOOWN!-saumakohta oli artikkelin kirjoittajalle Judas Priestin esityksen ohella koko kolmipäiväisen siekailemattomasti hevimetallisin, täydellisin ja ikuisin hetki, joka jatkui tietysti kappaleen seuraavaan säkeistöön. Tällaisissa energialatauksissa on heavyn sielu! Huh huh!
Vastapainoksi saatiin tietysti Scott Warrenin hyvin balanssissa ollutta kosketinsävytystä, Gary Moore -näköismies Simon Wrightin rummuista eristysnauhat irrottanutta tiukkaa jytää, Dion uniikkia melankoliaa, eeppistä jylhyyttä ja Rainbow in the Darkin vähän limaistakin tarttuvuutta. Kun Long Live Rock n’ Rollissa yleisön joka ikistä jäsentä pyydettiin taputtamaan kappaleen tahdissa, on pantava merkille, että JOKAINEN näköpiiriin eksynyt tiheän yleisöviidakon ihmisuloke myös taputti. Sellainen on RJD:n ja näiden ikimuistoisten kappaleiden arvo. Huumaava esitys ja innostuneisuudessa, taidossa ja koskettavuudessa kauas perinteisten tribuutti-, cover- tai reunion-yhtyeiden yläpuolelle kohonnutta musisointia. Kiitos, kiitos ja kiitos!
Sitten perjantaista olikin jäljellä vain Biff Byfordin hopeinen leijonanharja, Paul Quinnin huivi ja brittiläisen hevimetallin kuuman ryhmän takana ikuisesti kärkkynyt pitkänmatkanratsu. Saxonin kiinnittäminen pääesiintyjästatuksella perjantain viimeiseksi sinetiksi tuntui etukäteen hullunrohkealta eleeltä, joka samalla tietysti pokkasi hienolla tavalla hevimetallin perinteen tietynlaiselle altavastaaja-asemalle, jossa perifeerisemmätkin puurtajat huomioidaan.
Silti on myönnettävä, että käytännön sfäärissä näytti aavistuksen ikävältä, kun väkimassa Eteläpuiston isolla kentällä ei ennen yhtyeen aloittamista yltänyt lähimainkaan miksauskopille asti. Yksistään tämä ei tietysti vielä haittaisi, mutta bändille oltiin loihdittu myös turkasen ikävät soundit. Läheltä seurattuna basson ja rumpujen alataajuudet pyyhkivät naamaa, rintakehää ja korvia tyystin ylimitoitetusti, kauempaa seurattuna kitarat kuulostivat toivottomalta pihinältä ja yleisvolyymikin jäi vaatimattomaksi.
Timanttisella soitolla, meiningillä ja kappalekavalkadilla tällaiset puutteet olisi voinut korjata, mutta millään näistä osa-alueista Saxon ei osunut ihan nenänpäähän. Slotti tarjosi toki puitteet kunnon hittikimaralle, mutta esimerkiksi vastikään julkaistun Call to Arms -levyn nimibiisin, napakan Hammer of the Godsn ja turhahkon Back in 79:n mukanaolo jätti automaattisesti muutaman kovan menneisyysrallin pois. Bändin soittokin tuntui jollain tavalla kankeahkolta ja muodon vuoksi suorittamiselta, mihin vaikutti taatusti mammuttimaisen lavan esiintymisen ja soundin välittömyydelle tuottamat haasteet.
Kovalyöntinen rumpali Nigel Clockler ja energinen basisti Nibbs Carter jaksoivat onneksi pitää yllä liikkeen tuntua, eikä Biffkään jäänyt ständinsä kanssa suuremmin patsastelemaan. Princess of the Night, Demon Sweeney Todd ja Afterburner lähtivät hyvinkin sähäkästi, joten mitään puhdasta laiskuutta bändi ei eteen kattanut, vaikka joku Crusader pääsikin aika pahasti lässähtämään ja jopa The Inner Sanctumilta ilahduttavasti poimittu ärhäkkä ja polveileva Attila the Hun tuntui vähän plastisen pliisulta.
Kun keikan höyry uhkasi pötkiä pois, lavalle heilahti Doron nimellä kulkeva ”the queen of leather”, joka sitten hoilasikin kaulakkain Biffin kanssa Denim and Leatheria nyrkkiä puiden. Söpöä. Kun heavymetalthunderit, dallas1pm:t ja motorcyclemanit oli hukattu setin alkupuolella, encoreiksi yhtyeen tunnetuimmista rälläyksistä valikoituivat Wheels of Steel ja 747. Lataus oli jo osittain karissut, eivätkä encoret nostaneet settiä kliimaksiin. Kohtuullisen tympeitä spiikkejä läpi keikan tiputellut Biff jaaritteli bändin Tamperetta edeltäneistä keikkapaikoista – olivat käyneet Sweden Rockissa, Münchenissä ja… niin, siihen armaan laulutaiteilijamme muisti sitten loppuikin. Sitten tehtiin sitä mitä hevifestareilla tässä kohdin tehdään – tiristettiin ylimääräistä taputtelua ja hoilausta yleisöstä ja kokeiltiin vähän jotain kitarasooloakin.
Kaiken vanuttelun bändi olisi voinut korvata vaikka yhdellä terävällä lisäbiisillä – Power and the Gloryllä, Strong Arm of the Lawlla, Frozen Rainbowlla, Live to Rockilla tai vaikka loistavalla myöhäiskauden melankoliapalalla State of Gracella. Tiedä sitten oliko vika yleisössä, bändissä, molemmissa vaiko vain omien korvien välissä, mutta tällä kertaa Saxon ei kaikista toiveista huolimatta yltänyt liekehtivään esitykseen. Toivottoman väsynyt bändi ei missään nimessä ollut – setin parempi puolisko osoitti, että sitkeästi kohtuullisen asiallisia levyjä tehtailevalla porukalla ei ole edelleenkään aihetta soittokamojen lopulliseen pakkaamiseen.
Lauantai
Mikä olisikaan metalliuskottavampaa kuin herätä kolmanteen päivään täyslaidallista solaarista viiltoa asunnossa, jonka ikkunat on peitetty jätesäkeillä? Kun auvoisasta pimeydestä oltiin jolkoteltu festivaalialueelle, kävi ilmeiseksi että kanssaihmisiä oli jalkeilla yllättävänkin runsaasti. Anthrielin solistiksi houkuteltu Jarkko Ahola ei riittänyt nakittamaan kuuleman mukaan notkeasti edenneen progemetallikuljettelun pariin, mutta pääkaupungista saapuneen Battle Beastin puolituntinen tuli seurattua paikoilleen naulittuna.
Yksi suomalaisen metalliteollisuuden hurjinta vauhtia kukoistukseen nousseista virittäjistä tykitti pikkulavalla edustavan kattauksen tänä vuonna ilmestyneen Steel-esikoispitkäsoittonsa raitoja.
Orkesteri kiitti mittavalta yleisöltä saamaansa äänekästä huomiota erittäin viihdyttävän, etukenoisen, toimintavalmiin, syntikoin varustetun hevimetallin muodoin. Kuusipäisen orkesterin ehdoton keskipiste oli, kuten arvata saattaa, Blackie Lawlessin ja Udon naismutaatiolta kuulostava ja metalliselta metsänelävältä näyttävä vokalisti Nitte Valo, jota miehisemmät taustalaulut komppasivat monipuolisesti.
Hätkähdyttävintä Battle Beastin esiintymisessä oli, kuinka tutuilta vain muutamaan otteeseen ennestään kuullut kappaleet vaikuttivat. Enter the Metal World, näistä ehkä tarttuvin, voisi olla monen kasariklassikkobändin nuottikirjasta, eikä vain sävelellisen iskevyytensä ansiosta. Battle Beast on vasta kolmivuotiaaksi yhtyeeksi ällistyttävän valmis paketti luontaista näyttämisenhalua, pistämättömällä draivilla varustettua soittoa ja tyylitajuista metal anthem -sävellystaitoa. Yhtye saa kaiken kuulostamaan maukkaalta, Show Me How to Dien altakulmaisemmasta hard rockista ja kitara- ja synatilutuksista Stay Blackin sävykkään säröttömiin säkeistöihin ja junttamörinäkertsseihin. Yhteiskannustukseen ojentaminen sujui muuten petomaisen hyvin esiintyneeltä solistilta hieman opettajamaisesti, mutta hyvinpä karvapäät tuntuivat melodiat osaavan. Toimi kuin väärä raha, hienoa!
Nuoremmasta yrittäjästä siirryttiin saumattomasti varttivuosisataa vanhempaan suomalaisheavyyn. Aiemmin tänä vuonna esikoispitkäsoitto Spell of Ironista uusioversion julkaissut Tarot oli tullut Tampereelle testaamaan nihkeääkin internet-palautetta keränneen tekosensa vastaanottoa IRL-formaatissa. Karismaattisista välispiikeistään tunnettu Marco Hietala ennätti veistelemään lavalta heti keikan alkuvaiheilla, että Spell of Ironin uudet versioinnit ovat vähän kuin sampanja: maistuu aluksi paskalta, mutta kun tarpeeksi vetää, alkaa tuote toimia. Tällä ohjenuoralla yhtye veti esikoisensa samassa järjestyksessä kuin levyllä, tilanteeseen ah niin hyvin sopivasta avausviisusta Midwinter Nights aina levyn päättävään dramaattiseen Things That Crawl at Nightiin asti.
Ensimmäisenä huomio kiinnittyi soundimaailmaan, joka oli kovasti alkuperäisversioita jykevämpi ja napakampi. Biiseihin ympätyt temponvaihdokset olivat paikoin outoja, mutta jytäävämpi soundi tepsi välittömästi. Tehokkaimmin yhtyeen suorittama moderointi osui Love’s Not Made for My Kindiin, johon taottu raskas, hidas ja vellova tunnelma toi biisiin aivan uutta, todella kiehtovaa sävyä. Never Forever hyökkäävänä juoksutuksena taas osoitti yhtyeen vähintään puoli-ikuisen nuoruuden edelleen säilyvän.
Kovapintaisempien fanien keskuudessa porua herättäneistä Tuplen lauluosuuksista ei niistäkään löytynyt kitkerää sanottavaa, herran laulama nimibiisi kulki ilman tankeroenglantia (DEATHspell of Iron, anyone?) mainiosti ja duetot Marcon kanssa hoituivat nekin ilman laadullista tai tyylillistä juopaa. Onhan se nyt fantastista, että samassa yhtyeessä on kaksi maailmanluokan tulkitsijaa, joten mistään pyhäinhäväistyksestä lauluosuuksien jakamisessa ei voi puhua.
Wings of Darkness ei ole tässä osoitteessa koskaan ollut mikään jumaluuden mittaa määräävä jalokivi, mutta hyvinpä tuokin raita tuntui ”25 vuoden turoilun” jälkeen sujuvan. Erittäin ansiokas päivitys Tarotilta näin livemuodossa, vaikka studiolevyn tohtoroiduilla versioilla ei niin päätään jaksaisikaan vaivata. Hienoa myös huomata, että suomalainen heavy ei tunnu tippaakaan kuriositeettiarvoiselta käppäisyydeltä hevimaailman kovimpien veteraanien seurassa.
Päivän kansainvälisistä metallilegendoista ensimmäisenä lauteilla ahersi Washingtonin osavaltiossa kolmekymmentä vuotta takaperin perustettu Queensrÿche. 1980-luvun kolmesta progesuuruudesta (Dream Theater ja Fates Warning olivat ne kaksi muuta) urallaan kaikkein suosionjanoisimmin radioystävällisen popin, grungen ja alternativen kanssa flirttaillut yhtye toi leppoisan rennolla, kepeällä ja orgaanisella otteella hyvää vastapainoa SOA:n maskuliinisen heviuhon sikermään. Paranoiasta, rakkaudesta ja ylimalkaan tunnemaailman asioista laulunsa usein kirjoittanut nokkahahmo Geoff Tate eläytyi laulussaan hienolla tavalla ja oli äänenvärinsä ja -hallintansa puolesta kovan luokan jatke festivaalin huikeiden äänenkäyttäjien sarjaan. Bändin soundimaailma oli pistävän kirkas ja ilmava, jopa kuulas. Koskettimien, rumpujen ja kielisoitinten tasapaino säilyi ihailtavalla tavalla koko keikan ajan: basso kutkutti nätisti, kitarat helisivät ilmaisuvoimaisesti ja kun päällä säteili Taten kirkas ääni, olivat puitteet kohdillaan.
Setin kohokohdiksi osoittautuivat jumalaisesta hauraudesta Disney on Ice -henkiseen syleilyyn kasvava hittiballadi Silent Lucidity, Rage for Orderin naseva avausisku Walk in the Shadows, koleasti tunnelmoiva Eyes of a Stranger, ensilevy The Warningilta kahmaistu NM 156 sekä toinen Operation: Mindcrime -lohkaisu, I Don’t Believe in Love. Revolution Callingia moni jäi huutelemaan, mutta näilläkin pärjättiin.
Queensrÿche on live- ja studiotallenteita vertaillessa tuntunut tiukemmalta aktilta lavalla kuin studiossa, eikä tämä keikka ainakaan todistanut ounastelua vääräksi. Bändi saa ajoittain kliinisyyden ja lussuuden rajoilla kieppuvaan musiikkiinsa juuri sopivan lisälatauksen painoa, eloa ja aggressiota elävässä tilanteessa. Eipä ollut yleisökään yhtyettä unohtanut, toisin kuin olisi saattanut QR:n muutamista ”kehäraakkivuosista” johdatella. Erittäin hyvä poiminta organisaatiolta siis, sijoitettuna vieläpä kauniilla momentumin tajulla ohjelmakarttaan.
Jotta ei mene liian hempeäksi, hypätäänpä suoraan saksalaisen kulttuuriteollisuuden erääseen jäntevään peruskallioon. Nyt ei ole kyse Goethen runoudesta, Wagnerin sävellyksistä, Kantin filosofiasta tai edes Klaus Kinskin hulluutta palvovasta roolipedosta vaan viimeiset kolmekymmentäviisi vuotta kapinaa, metallia ja unohtumatonta narinaa yhä uusien farkkuliivi- ja niittinassikoiden päälle vyöryttäneestä sotakoneesta nimeltä Accept. Joka on tietysti vailla Udoa tätä nykyä, mutta emmepä anna sen häiritä liikaa. Viimeiset pari vuotta Accept-sireeninä toiminut Mark Tornillo osoitti viimeistään Blood of the Nationsilla olevansa ääni paikallaan, eikä miehen energisessä livehääräämisessäkään ollut moitteen sijaa.
Valitettavasti ilman Herman Frankia esiintynyt Solingenin ylpeys sai tungettua vaivaisen tunnin mittaiseen settiinsä hulppean määrän hittejä kultaiselta vuosikymmeneltään. Mahtuipa mukaan myös parempaa (Teutonic Terror, Bucket Full of Hate) ja huonompaa (Pandemic) osaamista pitkän BotN:n varrelta. Sitkeyden perikuva Wolf Hoffmann otti kaiken irti yleisön laulattamisesta Metal Heartin kitarasoolossa, Stefan Schwarzmann viuhtoi sähäkästi muhkeita sivutomejaan ja kakkoskitaristi tyytyi statistinosaansa varjojen mailla. Nopeutensa ansioista monia muita Accept-hittejä kurantimmalta tuntuva Fast as a Shark oli luonnollisestikin mielipuolisen tarttuva, Balls to the Wall jyräsi asiaankuuluvasti ja äärimmäisen humoristisella tekstillä pelaava Losers and Winners sai aikaan maksimaalisen euforisen hyvän olon tunteen kuten vain loistava hevibiisi osaa.
Heavy metal voi olla tymäkkää monella tavalla, mutta Accepteja on vain yksi. Onneksi se ainut osui kesäkuun toisena viikonloppuna Tampereelle.
Illan toisen suuren raskaan rockin ikonin jälkeen vuorossa oli Sparzanza, muuan suomalaisen radiokanavan hellimä sankaripoppoo länsinaapurista. Priestin ”lämmittelijäslotti” on vakava paikka mille tahansa yhtyeelle, mutta Sparzanza tuntui tilanteessa poikkeuksellisenkin turhalta orkesterilta. Hammaröläisten alavireinen, Fredrik Weilebyn taiten laulama pomppu- ja junttarokki ei saanut osakseen kovinkaan kummoista lavanedusyleisöä, kun peilaa bändin näkyvyyteen ja ympärillä pyörivään hypeen.
Muistan pitäneeni yhtyeen taannoisen In Voodoo Veritas -levyn avauspuolikkaasta huomattavankin paljon, mutta nyt tämä toiminta seikkaili jossain unettavan ja vastenmielisen välillä. Ehkä ei vain ollut modernimman mätkeen aika ja paikka? Poikia ja tyttöjä huudatettiin erikseen, spiikeissä oli turhaa ilmaa ja biisit muistuttivat ilman digitarkkaa tuotantoympäristöä paljolti toisiaan, mutta ehkä kovimmat fanit saivat tästä irti haluamansa. Itse keskityin viimeisten biisien soidessa varmistamaan tarpeeksi hyvät seurantakoordinaatit festivaalin toista pääesiintyjää varten.
Kun tuntuu, että kaikki ylisanat on jo moneen kertaan käytetty, ei voi kuin todeta että Judas Priest oli yksinkertaisesti PARAS. Ei kenties kaikista asioista maailmanhistorian mitassa, mutta tämän poikkeuksellisen laadukkaan Sauna-vuosikerran tarjonnassa kuitenkin.
Viimeiselle maailmankiertueelleen ”jokaiselta Halford-levyltä 1-2 biisiä” -mentaliteetilla ekstrapitkää settiä rakentanut Priest piti lähtökohtansa ainakin Tampereella, missä kuultiin kaikkiaan huikeat 21 biisiä ja kymmenisen minuuttia yli kaksi tuntia käsittänyt jännitysnäytelmä. Valitettavan rajallinen settilista jättää portit auki ikuiselle veivaamiselle biisivalinnoista, mutta omalta kohdaltani en märehdi kuin Stained Classin jättämistä mahtavan Beyond the Realms of Death -balladin varaan ja toisaalta British Steelin ”kuormittamista” neljällä valinnalla. Yksikään biisi ei silti ollut setissä varsinaisesti liikaa, olo jäi kaikista kolotuksista ja univajeista huolimatta nälkäiseksi vielä siinäkin vaiheessa, kun Living After Midnight soi neljäntenä ja viimeisenä encorena hiljalleen haalenevassa illassa.
Setin henkilökohtaisia kohokohtia olivat Joan Baez -versiointi Diamonds and Rust soreine akustisine introineen, keikan keskiosan supervaihteen käynnistänyt Night Crawler, yllättävän groovaavasti kulkenut Turbo Lover, mainittu BtRoD, viimeistään tämän keikan myötä kaikkien aikojen hienoimpien hevibiisien joukkoon noussut The Sentinel ja ensimmäisinä encoreina soineet Electric Eye ja Hell Bent for Leather, jonka aikana Rob ajeli luonnollisesti moponkin lavalle. Olihan noita. Jopa ensilevyltä poimittu Never Satisfied kulki kiitettävän räväkästi.
Monelle kynnyskysymys keikan onnistumiselle oli epäselvien management-erimielisyyksien takia pois jättäytyneen kitaristi K.K. Downingin tilalle haalittu Richie Faulkner. Vaikka Faulkner on tunnetumpia soittotovereitaan rontin puolet nuorempi, aavistuksen paikkaamansa ikonin näköinen brittimiekkonen ei jäänyt pitelemään persoonaansa vakan alla vaan syöksyi soittoineen ilmeikkäästi suoraan liekkeihin. Kommunikaatio niin bändin kuin yleisön kanssa toimi erinomaisesti, Downingin soittorooli täytettiin tyylillä ja herrasmiespartiokin sai uudesta keppimiehestään elävyyttä yllin kyllin.
Enemmän olisi saanut huolehtia vanhaherra Glenn Tiptonin perään, hän kun tuntui takeltelevan The Sentinelin päämelodiassa ja Painkillerin sooloissa enemmän kuin arvolleen suotavaa olisi. Metallijumalan äänen parjaamisesta on tullut viime vuosina suosittua kansanhuvia, mutta tiettyä ylärekisterin leikkautumista huomioimatta Halfordin ääni oli keikan vaatimuksiin nähden ällistyttävän terävässä kuosissa alusta hamaan loppuun.
Niin, mitäpä tässä enempää loruilemaan, satumaisen kokonaisvaltaista hienoutta ja kaikin puolin upea kliimaksi viikonlopulle. Kiitosta jälleen kerran, armaan kotikaupungin organisaattori-ihmeet, näinkin mutkattomasti toimivan spektaakkelin järjestämisestä.
(MK)
Lisää Sauna Open Air -kuvia nähtävissä galleriassa.