Teksti ja kuvat: Jaakko Silvast
Koko alkuvuoden 2011 tien päällä viihtynyt kemiläiskvintetti Sonata Arctica saapui pitkästä aikaa pistäytymään Jyväskylään ja tälläkin kertaa tanssisali Lutakkoon, vaikka maailmanluokan mittasuhteet 2000-luvun jälkimmäisellä puoliskolla tavoittanut yhtye voisi hyvinkin vetäistä settinsä viereisessä Paviljongissa. Ja kuten tähänkin asti, Lutakkoon Sonataa oli saapunut tervehtimään täysi tuvallinen melodisen hevin nimeen vannovia nuoria ja vanhoja.
Sonatan keikoilla ainakin juuri Jyväskylässä on aina kahdenlaisia yleisön edustajia. Baarin puolella jengin keski-ikä on kymmentä tai kahta normaalia metalli-iltaa korkeampi, kun taas salissa on tungokseen asti teinejä, hiukan yli parikymppisiä tai jopa vanhempiensa kanssa keikkaa todistamaan tulleita lapsia.
Vaikka Sonata Arctica on viimeisen kahden levynsä (Unia 2007, The Days of Grays 2009) osoittanut kulkevansa musiikillisesti täysin omaa tietään, puhuttelee se silti samaan aikaan vähintään kahta sukupolvea ihmisiä.
Ilman lämmittelijöitä Jyväskylässä pärjänneet Kemin keijukaiset hyppäsivät kehään yhdeltätoista ja toimittivat varmaotteisen tervetulopuheen viimeisimmän The Days of Graysin Flag in the Groundin, The Last Amazing Graysin ja Julietin tahdissa.
Seuraavaksi paiskottu nostalgiapiikki oli keikan selkein kohokohta setin päättäneen Don’t Say a Wordin ohella. Ecliptican (1999) Sonata-anthemeista Replicasta ja Blank Filesta oli hienoa nautiskella pitkästä aikaa. Kun noitakaan ralleja ei ole vähään aikaan edes stereoämyreistä kuullut, tuntui kuin olisi rupatellut vanhan tutun kanssa.
Nostalgia-illuusio rikottiin taas uudemmalla As if the World Wasn’t Endingillä ja Paid in Fullilla sekä ikikeikkabravuuri Victoria’s Secretillä. Kahden viimeksi mainitun välissä Sonata-kiekuja Tony Kakko väläytteli jälleen kerran tarinaniskijän kykyjään veistelemällä saagaa vuosimallin 1983 Nissanista ja sen rikki menneestä lasisesta kattoluukusta.
Sonata Arctican soittajisto on aina ollut lavalla hiukan flegmaattista katseltavaa, varsinkin alkuperäiskitaristi Jani Liimataisen lähdön jälkeen, ja silloin, jos kiipparisti Henrik Klingenberg ei ole menotuulella. Lutakossa ei ollut. Bändi sai kuitenkin loistaa hetkisen kitaristi Elias Viljasen kynäilemän niin kutsutun Instrumental Paté -ilottelun aikana, tosin ei mitenkään yltäkylläisesti tai erityisen maailmoja kaatavasti. Parit soolot ja sillä selvä, perushuttua, kuten kokonaisuutena koko keikkakin.
Tony Kakon päästessä jälleen mikin varteen seurasi hieno hituri vuosien takaa. Winterheart’s Guildin (2003) The Miserya ei oltu ennen tätä rundia kuultu sitten kyseisen pitkäsoiton esittelykiertueen. Olipa Sonata Arcticasta mitä mieltä tahansa, niin moni on valmis myöntämään, miten hyviä ja tarttuvia valtavirtaballadeja bändi osaa rakentaa ja tulkita. The Misery on bändin yksi hienoimmista vuodatuksista.
Fullmoonin huudatusten (jonka introssa muuten kuultiin niin hip hopia kuin hulvaton version tynkä Bonnie Tylerin Total Eclipse of the Heartista) jälkeen setti päättyi Unia-kiekon In Black and Whiteen. Encoreina saatiin vielä Caleb ja jo mainittu Don’t Say a Word.
Sonata Arctican vuoden 2011 Lutakon keikasta jäi hiukan laimea maku. Liekö ilmassa ollut lievää rundiväsymystä, mutta yhtye pystyi vain perushyvään suoritukseen. Kaikesta huolimatta sellainenkin riittää tämän bändin kohdalla hyvin pitkälle. Ja mikä tärkeintä, yleisö selkeästi piti näkemästään.