Korn – Circus, Helsinki 11.5.2014
Tämäkin raskaan rockin keikka oli kärsinyt odotettua vaisummasta lipunmyynnistä ja suunniteltu keikkapaikka oli muuttunut Kaapelitehtaasta Circukseen. Lopulta tämä oli kuitenkin onni onnettomuudessa, sillä intiimin oloinen Circus osoittautui hyvin toimivaksi paikaksi Kornin kaltaiselle bändille.
Tunnelma klubilla oli ennen keikkaa hikisen odottava. Vaikka Korninkin voi laskea jo veteraanitason bändiksi (perustettu vuonna 1993), niin sillä on näköjään ainakin Suomessa huomattavan paljon nuoria faneja. Onneksi keikka oli ikärajaton, sillä nuorison paikallaolo takasi jälleen energisen kokonaiselämyksen. Samoin metallikeikalle poikkeuksellisen runsas naisedustus sähköisti tunnelmaa entisestään. Näin se vain menee.
Varsinaisen keikan alettua huomio kiinnittyi ensimmäiseksi siihen, kuinka vakuuttavalta ryhmältä Korn yhä näyttää. Varsinkin, kun pitkään poissa ollut toinen kitaristi Brian ”Head” Welch on jälleen mukana, niin yhtye näyttää varsinaiselta merirosvopartiolta tatuointeineen ja rastoineen. Kirkuen vastaanotettu bändi näytti myös selvästi nauttivan olostaan suomalaisten edessä. Positiivinen voima välittyi takaisin yleisöön ja mosh pit oli toiminnassa lähes koko ajan.
Kokonaissoundi painotti alataajuuksia ja homman teemana oli ennen kaikkea groove – osittain kitaroiden kuuluvuuden kustannuksella. Toisaalta kitarat ovat olleet Kornille aina tavanomaista enemmän rytmisoittimia häiriintyneillä ylä-äänillä maustettuna, joten mihinkään suurempiin valituksiin ei ollut tältä osin aihetta.
Erityisen lumoavaa olikin seurata rumpali Ray Luzierin työskentelyä. Vuodesta 2008 asti bändissä soittanut mies on todellakin hitsautunut osaksi kokonaisuutta ja hänen soittonsa on sekä rullaavaa että teknisesti vaativaa. Täten rumpusoolo-osion kuuluminen settiin ei tuntunut ollenkaan sopimattomalta. Ainakin kahden uusimman levyn kappaleiden (Love & Meth, Narcissistic Cannibal, Spike In My Veins, Get Up!, Never Never) aikana rytmeihin tuli vahvistuksia konehuoneen puolelta ja lavan takaosassa näkyi myös kosketinsoittaja/koneenkäyttäjä, joka oli käsittääkseni pitkäaikainen yhteistyökumppani Zac Baird. Tämäkin tuki oivallisesti keikan pomputtavaa tunnelmaa.
Mainittujen uudempien kappaleiden lisäksi luotettiin pitkälti klassikkomateriaaliin. Got The Life, Here To Stay, Freak On A Leash, Blind… Vähän keskinkertaisempikin bändi saisi näistä kokoon viihdyttävän keikan, saati sitten äärimmäisen tarkasti yhteen soittava huippuorkesteri. Helsingin Sanomat kritisoi keikkaa puuduttavaksi, mutta kyllä minä näin viriilin ja hyväntuulisen esiintymisen, josta kaikki paikalla olleet poistuivat hymy huulillaan. Pomppumetalli ei välttämättä kerää enää valtavia massoja, mutta alan harrastajien keskuudessa se voi erittäin hyvin vuonna 2014.