Jos et ole koskaan kuullut Palehørsesta, nyt on korkea aika. Bändi tunnettiin aiemmin nimellä Amendfoil, ja tuore Hunting Grounds on toinen albumi uudella otsikolla. Amendfoilina yhtye ehti tehdä yhden levyn.
Bändi soittaa alavireistä, progressiivista ja polveilevaa, ajoittain hyperbolista, toisinaan seesteistä nykymetallia, jossa on kaikki sävyt. Kun runtataan, runtataan niin että tuntuu, mutta yhtye ei kaihda duuria eikä tarttuvaa melodiaakaan. Tekstit ovat älykkäitä ja koskettavia.
Referenssit ovat aina vähän vaarallisia, mutta jos tunnet vetoa bändeihin, jotka eivät mahdu laatikoihin, vaikkapa sellaisiin kuin Baroness ja Between the Buried and Me, Palehørsella saattaa hyvinkin olla sinulle annettavaa.
Yhtyeen kitaristi-laulaja Lassi Mäki-Kala on sekä soittajana että laulajana erinomainen, mutta osaaminen ei lopu siihen. Hän on vastuussa biisien säveltämisestä ja sanoittamisesta, tuotannosta, äänityksestä ja kansitaiteesta, ainakin.
Moni voi toki tehdä näitä kaikkia asioita, mutta ani harva pystyy siihen yhtä kokonaisvaltaisen laadukkaasti. Siitä huolimatta Mäki-Kala sanailee omasta roolistaan hyvin vaatimattomaan sävyyn.
– Luomispuoli on kieltämättä mun harteilla, kuten vähän kaikki siinä musiikin ympärillä. Se on ajan saatossa vaan tullut siihen kylkeen, välillä vähän pakon edessä ja osittain omasta halusta. Kelat on olleet sellaisia, että mistäs me saadaan levynkannet, en mä tiedä, no mä teen. Entä kukas tekee lyriikkavideon, no mä voin opetella käyttään softaa ja teen.
”Jotka osaa, ne tekee mitä vaan”, kuten Juicekin aikoinaan lauloi.
Veljellinen yhteys
Palehørse on kuitenkin paljon enemmän kuin vain Mäki-Kalan luomistyön kehys. Rumpali Samu Honko ja basisti Ville ”Simo” Siivonen ovat tärkeitä palasia kokonaisuudessa.
Kolmikon yhteinen historia on hätkähdyttävän pitkä. Mäki-Kala ja Siivonen ovat olleet kavereita ekaluokalta saakka, ja Hongon kanssa Mäki-Kala on soittanut samassa bändissä pian 20 vuotta. Kenenkään ikä ei ala vielä nelosella, joten kaikki ovat viettäneet yli puolet elämästään toistensa vaikutuspiireissä.
Tällaisella historialla luulisi esiintyneen välirikkojakin, mutta ei.
– En mä muista mitään musiikillista tai ulkomusiikillistakaan asiaa, mikä olisi aiheuttanut isompaa kiistaa. Joskus olen kotipsykologina miettinyt, että syy voi olla se, että meistä kenelläkään ei ole omia veljiä. Onko meille muodostunut joku tällainen veljellinen yhteys sen takia, Mäki-Kala pohtii.
Amendfoilin Skyline Escape -albumi julkaistiin 2013 ja Palehørsen nimikkolevy 2019. Hunting Groundsin kappaleita alettiin tehdä heti edellislevyn jälkeen, oikeastaan jo vuonna 2018.
Vaikka Mäki-Kala tekee biisit, esituotantovaiheessa muun bändin rooli on olennainen.
– Me tehdään esituotantoa paljon treeniksellä Samun kanssa kaksin. Se on osin käytännön sanelemaa, kun asutaan molemmat Tampereella päin. Tekeminen on muutenkin helpompaa, kun paikalla on yksi kielisoitin ja yksi lyömäsoitin. Siinä on helppo pallotella ja muutella ideoita lennosta.
Eräs musiikinteon toistuva tragedia on, että kun kappale on tehty, treenattu, äänitetty ja ehkä julkaistukin, jossakin vaiheessa treeneissä välähtää. Näinhän tämä olisi pitänyt levylle soittaa!
– Niin se vaan menee. Kun saa rentoutua ja fiilistellä sitä musiikkia vapaasti eikä äänitykset paina päälle, siinä ikään kuin pääsee taas johonkin flow-tilaan.
Mäki-Kalan oma visio bändistä on aina ollut yksinkertaisesti se, että tehdään mitä halutaan. Se on taiteellisesti ja henkisesti antoisin tapa työstää musiikkia.
– Alusta saakka on ollut se idea, ettei haluta tehdä kymmentä levyä putkeen samaa juttua. Se on mulle kammottava ajatus ja koetan välttää sitä kaikin keinoin, vaikka totta kai omat maneerit alkaa meilläkin varmaan toistua. Mutta perusidea on, että kun se kuulostaa meidän mielestä hyvältä, se julkaistaan.
Liioittelemalla voittoon
Mäki-Kala mieltää itsensä ensisijaisesti kitaristiksi, ja nimenomaan komppikitaristiksi. Perinteisiä kitarasooloja Palehørsen tuotannosta onkin turha etsiä, vaikka soitto on lievästi sanoen värikästä.
Palehørsen kappaleet ovat ehkä soitannollisesti tapahtumarikkaita, mutta niiden keskeisin kuljettava elementti on laulu. Tämän myös Mäki-Kala myöntää.
– Tietenkin laulu on ollut mulle lapsuudesta asti oleellisin asia biisissä ja se on mulle tärkeä ilmaisumuoto. Mutta kyllä mä olen pohjimmiltani komppikitaristi, valitettavasti, heh. Jos mulla on kymmenen minuuttia päivässä ylimääräistä aikaa, mä otan ennemmin kitaran käteen kuin alan laulaa.
Myös tekstit ovat tekijälleen tärkeitä. Hunting Groundsin kappaleet tarkastelevat inhimillistä elämää monelta kantilta ja hyvin samastuttavalla tavalla. On rakkautta, loppuunpalamista, kriisejä ja toivoakin. Yleissävy on synkkä ja dramaattinen, mutta Mäki-Kalan mukaan kyseessä ei ole mikään suora raportti omasta elämästä.
– Mun tapa tehdä tekstejä on yleensä liioittelu. Jos on joku idea tai ongelma tai paha tai hyvä olo, lähden eskaloimaan sitä johonkin suuntaan biisissä. Sitten meneekin tosi huonosti tai tosi hyvin! Valitettavasti elän itse vähän liian tasapainoista elämää, jotta siitä saisi suoraan kovin suurta draamaa aikaiseksi.
– Mulla on elämässä musiikki ja työkuviot sekä perhe ja ystävät. Ne on aika hyvässä tasapainossa, vaikka joskus joku vähän niiaa toisen takia. Kun elanto ei ole musiikista kiinni, sen tekeminen on pysynyt taiteellisesti ja rahallisesti terveellisenä. Sen huomasi tietysti varsinkin korona-aikana.
Tässä kohtaa voidaankin kumota se myytti, jonka mukaan suuri taide syntyy ainoastaan kärsimyksestä. Kun elämä on tasapainossa, ihminen on toimintakykyinen. Kun kaikki on päin helvettiä, ihminen on tiltissä. Huonot ajat ovat ehkä hyvää polttoainetta luovuudelle, mutta ennen kuin luovuus voi kunnolla toteutua, pitää päästä edes jonkinlaiseen tasapainoon.
– Jos mulla löytyy nykyään päivästä kaksikymmentä minuuttia aikaa, mä saatan ehtiä tehdä siinä ajassa biisin. Jos sitä vertaa siihen, että on vaikka työttömänä ja fiilikset pohjamudissa, niin koko päivän voi istua kitara kädessä saamatta aikaan mitään.
Kaikki paukut levylle
Hunting Grounds -albumin miksausvaiheessa tuotantoon hyppäsi mukaan Atlases-yhtyeestä tuttu Jerkka Perälä, mutta muuten albumi on Mäki-Kalan äänittämä ja tuottama.
Miten ihminen pystyy äänittämään omaa lauluaan?
– En mä pystykään oikeasti! Jos mikrofoni ei olisi naaman edessä ja kuulokkeet korvilla, se olisi tosi hienoa ja mahtavaa. Heti kun ne tulee mukaan, siitä tulee todella epämukavaa.
Laulujen äänittäminen on ehkä tuskallista, mutta se tuottaa sen lopullisen palkinnon, että kappaleet alkaa kuulla ensimmäistä kertaa kokonaisuuksina. Laulusovitukset ovat toki mielessä, mutta ne materialisoituvat vasta levynteossa.
– Esituotannossa mä en yleensä laula biiseihin, eli se jää vasta sinne levyn äänityksiin. Kai siinä vähän pelkää, että jos laulaakin vapautuneesti ja helvetin hyvin johonkin demolle, ei pysty enää levyllä samaan. Pitää jättää kaikki paukut sinne.
Hunting Groundsin julkaisee debyytin tapaan norjalainen Indie Recordings. Lafkan rosteri ei vilise suomalaisbändejä, tai itse asiassa Palehørse taitaa olla ainoa laatuaan. Mäki-Kalan mukaan yhteispeli toimii mainiosti ja norjalaiset luottavat bändiin.
Avausraidat hukassa
Vaikka uudella levyllä käydään välillä duuritunnelmissa, yleisilme on ehkä syvempi ja synkempi kuin edeltäjällä.
– Rallattelupuoli jäi kieltämättä vähemmälle. Mä sanoisin, että meidän julkaisut on aina vähän toistensa vastakohtia, vaikka ei ne niin erilaisilta kuulostakaan. Edellislevy oli aika suoraviivainen ja popahtavakin, nyt ollaan ehkä monimutkaisemmalla ja synkemmällä vaihteella, Mäki-Kala pohtii.
–Skyline Escape oli aika sekava, ja sitten taas Palehørsella haettiin vahvasti kokonaisuutta ja punaista lankaa. Tällaisiin sitä näköjään itse kiinnittää huomiota.
Hunting Groundsin materiaali tuotti hieman päänvaivaakin.
– Edellislevyllä oli tosi monta aloitusbiisiä, mutta nyt tuntui, ettei ole yhtäkään!
Vaikka Palehørse tarjoilee mielellään kerrasta kaaliin jääviä melodioita ja koukkuja, bändin musiikki ei ole pelkkää pintaa. Hunting Grounds on osoittanut voimansa pitkässä ja toisteisessa kuuntelussa. Se on ominaisuus, joka tekee musiikista kestävää.
Kun kaikki ympärillä on entistä enemmän pikaruokaa, vaatii luonnetta tehdä musiikkia, jota ei voi hotkaista yhtenä suupalana. Sitä vaatii myös musiikin saattaminen albumimuotoon omin voimin.
– Levy on äänitetty käytännössä treeniksellä, aika rauhallisessa tahdissa. Arjen lomassa iltaisin otettiin aina vaikka pari biisiä rummuilla, tai joskus vaan yksi. Se on aika paljon helpompaa kuin se, että pitäisi tehdä viidessä päivässä kaikki.
Mäki-Kala kertoo miettivänsä joskus, olisiko kappaleissa erilainen henki, jos kaikki soittimet äänitettäisiin yhdellä kertaa.
– Erikseen soittaminen vapauttaa tilaa sovitusten muuttamiselle vielä äänitysvaiheessa. Mutta olen mä pohtinut, että erottaisiko sen sokkotestissä, jos toinen versio olisi yhdessä soitettu ja toinen erikseen… Esituotantodemothan me soitetaan yleensä yhdessä.
Palehørse on vakaalla pohjalla toimiva yhtye, jolta on lupa odottaa laatua jatkossakin. Mäki-Kala toistelee, että hän ei ”valitettavasti” ole ammattimuusikko, mutta toisaalta juuri se vapauttaa tekemään mitä haluaa. Ehkä se ”valitettavasti” on pientä ironiaa.
On tietyllä tapaa ennakkoluulotonta, että Hunting Groundsista ei julkaistu ainakaan vielä fyysistä painosta. Mäki-Kala myöntää, että kyse oli rahasta. Bändi olisi halunnut vinyylipainoksen, mutta sellaisen tekeminen maksaa, eikä tässä ajassa ole takeita tuotoista.
– Ennemmin laitetaan nekin paukut vaikka seuraavan levyn tekoon.
Palehørse keikkailee tammikuun lopulla Atlasesin ja Hanging Gardenin kanssa, ja lisää on arvatenkin tulossa. Bändi on liveolosuhteissa erinomainen esimerkki siitä, miten triomuotoisesta kokoonpanosta on mahdollista repiä todella paljon irti.
Pitkä yhteinen historia ja rakkaus musiikkiin välittyvät.
Julkaistu Infernossa 1/2024.