Vihdoinkin. Lähdön hetki Kuopion linja-autoasemalla on käsillä. Eipä tuota nuorena poikana maalla asuessa osannut arvata, että musiikin esittäminen tulisi tulevaisuudessa kyydittelemään ympäri uutta mannerta. Tokihan siitä haaveiltiin, mutta karun pessimistinen realismi on ollut omiaan pitämään jalat maassa. Nyt suuntana on kuitenkin lentokenttä, ja sieltä jatketaan lentävän hevosen kyydissä meren yli aina Amerikkaan asti.
Mielessä leijuvat ajatukset ovat outoja, mutta lopulta tunnistan ne kiitollisuudeksi. Kiitos Kim Petersen. Vastaamme ilomielin kutsuusi.
Ryhmämme yllä tuntuu leijailevan positiivinen vire, vaikka kaikki eivät ole oppineet nauttimaan lentävän hevosen kyydistä. Ilmassa sijaitsevat kuopat aiheuttavat epämiellyttävän mieltä pieksävää oloa aina kohdalle osuessaan, ja tuntuu, että kapteeni lentelee niihin vain saadakseen sadistista mielihyvää pelon tuottamasta vallantunteesta. Noh, onneksi lentoa on jäljellä enää vain seitsemän tuntia.
Lopultakin olemme uuden maan kamaralla. Jouduimme vaihtamaan lentohepoa Ranskassa, ja kautta Napoleonin lakin, eivätkös nuo perkeleen rokokoot sitten jättäneet kitaramme lentokentälle. Suuri stressi laskeutuu ylleni, huolin niin kovasti rakkaan kitarani kohtalosta. Se on ensimmäinen Fenderini, ja olen kiintynyt siihen sairaalla tavalla.
Yhtyetoverinikin kärsivät erosta soittimiinsa. Tämä ei riitä Karmalle, vaan hän päättää ojentaa osaa seurueestamme myös kuumeen ja flunssan lahjoilla. Onneksi saan kopin. En olisikaan halunnut olla terve.
Ensimmäinen veto häämöttää parin päivän päässä, joten olemme varanneet itsellemme majatalon Atlantan keskustan pahemmalta puolelta. Tämä toki selviää meille vasta kun olemme paikan päällä. Olemme köyhemmällä seudulla, ja paikallisia diilereitä ei ole vaikea löytää. Liekö heiltä löytyisi jotain parempaa flunssanhoitolääkettä kuin iki-ihana crack? Ensimmäinen lääke on kuitenkin lähin Pizza Hut ja sängyn tuoma lepo.
Jammaillen hurmokseen
Aamu-uutiset. Kolme ammuttu lähistöllä sijaitsevan hotellin edessä. Juuri tällä hetkellä toivon, että olisin yksi uhreista. Kurkkuni on turvonnut umpeen, ja alkulimaa riittäisi vaikka kolmen sivilisaation syntyä varten. Onneksi on vielä yksi päivä lepoa. Jospa sitä paranisi edes välttävään kuntoon.
Suurin osa porukasta viettää vaparin leväten, mutta basistimme piipahtaa katsomassa lähellä soittavaa Drive by Truckersia. Vituttaa etten pääse messiin. Vituttaa oikein huolella. Kannattaa muuten tsekata Truckersien The Dirty South -albumi, ette pety.
Seuraavana päivänä suuntaamme venuelle hyvissä ajoin. Tutustumme ensitöiksemme roudareiden pitkänhuiskeaan johtajaan, Tanskasta syntyjään olevaan Tommyyn. Otamme selvää soittoajoista ja kaikesta muustakin, josta meidän tulee tien päällä ollessamme tietää. Venuen cateringia hoitava mamma ottaa meidät puhetuokion jälkeen omikseen ja ruokkii meitä kuin pullasorsia konsanaan. Kuningaskin käy vaimoineen halaamassa ja toivottaa tervetulleeksi kiertueelle. Kuninkaalla en tarkoita Elvistä.
Itse paikka on kokoluokkaa iso, ja palvelu pelaa paremmin kuin hyvin. Seuraavat virkkeet pätevät kaikissa tulevissakin mestoissa, eli paikalliset ovat aina niin kovin mukavia ja todella puheliaita. Vähän he tuntuvat tosin tietävän Euroopasta, vai onko Suomi kuitenkin vain kaupunki Kanadassa? Mitä täällä oikein koulussa opetetaan.
Intro soi taustalla, kun Crowley vetää ensihenkäyksiään. 55 minuuttia lavalla lentää ohi kuin siivillä. Yleisöä on saapunut paikalle todella hyvin, ja emme saakaan osaksemme pullosadetta vaan innostunutta hurrausta. Huumaava rytmikärpänen puree salakavalasti pitkätukkien suojamuurien ohi, ja ilmassa leijaileva kannabiksen tuoksukin on omiaan auttamaan meitä voittamaan sydämiä puolellemme. Mitä siitä, jos sydämet sattuvat leijailemaan pilvessä, hah.
Joskus tuntui, ettei kaikkien paikka lavalla ole ollut vielä täysin löytynyt, mutta näiden keikkojen myötä tunne on mennyttä elämää. Rattaat ovat liikahtaneet oikeaan asemaan. Paljon työtä se on tosin vaatinut.
Jo reissun alkutaipaleella löydämme itsellemme hyvän settilistan, jossa pitäydymme tiibetiläisellä pieteetillä. Torontossa kokeilemme muutakin, mutta palaamme demokratian kautta alkuperäiseen muottiin.
Soitamme melkein joka ilta 55 minuutin setin, ja kappaleet rupeavat elämään keikka keikalta entistä enemmän. Välillä saavutamme jopa hurmiota lähenteleviä soittohetkiä. Kylläpä pieni jammailu on aina poikaa. On mukava ottaa vapauksia fiiliksen mukaan, sillä se antaa livesoittoon sen odottamattoman odottamisen lisäpaukun. Olemme keikka keikalta entistä nälkäisempiä, ja toivomme ensi vuonna pääsevämme haukkamaan myös Suomea ja Eurooppaa uusien terävien hampaidemme kanssa. Voitto tai kuolema!
Siunaus ja kirous
Keikkapaikat ovat usein todella upeita vanhoja teattereita, jotka on pystytetty joskus 1920-luvun paikkeilla. Huoneita näistä löytyy vaikka millä mitalla, ja mekin saamme aina oman pienen soppemme, jossa rentoutua ja valmistautua illan koitokseen. Paikat pitävät sisällään useita upeita yksityiskohtia ja ovat muutenkin viimeisen päälle tarunhohtoisen oloisia.
Tuntuu oudolta katsella listoja yhtyeistä, joita näissä paikoissa on vieraillut. Kotihyllyssä seisoo useammankin artistin vinyylit, ja vanhat keikkajulisteet tekisi mieli riistää seiniltä välittömästi. Kyseessä on nimittäin todella upeaa taidetta.
Upeaa on myös kuulla tarinoita paikkojen vanhoilta työntekijöiltä, jotka ovat toimineet näissä hommissa melkein koko elämänsä. Tarinoita Bob Dylanista, siitä kuinka hän nauhoitti salaa roudareiden keskusteluja vain soittaakseen niitä soundcheckissä. Bob kuulemma tykkäsi katsella, kun väellä alkoivat posket punoittaa. Tarinoita Led Zeppelinin hedonistijuhlista Kaliforniassa, ja siitä, kuinka Jerry Garcia pystyi vielä kovissa kamoissa ollessaankin soittamaan kuin itse perkele. Ja paljon, paljon muuta. Kuuntelin roudareiden tarinoita aina todella mielelläni, sillä nämä miehet ja naiset ovat olleet omalta osaltaan rakentamassa tuota nyt jo mennyttä musiikillisen kokeilun kulta-aikaa. Toivon heille vielä paljon hyviä vuosia.
Autossa nielemme kilometrejä. Useita. Eikö auto koskaan ole kylläinen? Ajamme itse omaa karavaaniamme, sillä viideltä meistä löytyy kukkarosta kansainvälinen ajokortti. Se on sekä siunaus että kirous. Siunaus siinä, että kosla kulkee ja määräämme itse kohtalomme. Kirous siinä, että kosla kulkee ja määräämme itse kohtalomme.
Autot ovat vanhoja arkkivihollisiani. Olin nuorena pahassa kolarissa, pelkääjänpaikalla ilman turvavyötä, ja se tuli maksamaan minulle kalliisti. Tuskin vyökään olisi tosin tuota painajaisteni rekkaa vastaan auttanut. Henkiset arvet eivät häviä liene koskaan, ja tämän takia olen joutunut autossa rentoutuakseni nauttimaan joskus niin sanottua pelkokuppia. Humalapäissään sitä ajattelee, että ajakaa vaan siihen vitun seinään ja nauraa hullun naurua perään. Noh, mitäpä näistä. Pääasia on, että matka taittuu ja kaupungit vaihtuvat. Saammepahan myös itse päättää, missäs kaikkialla sitä käydään.
Onko hyvvee ajua
Niagaran putoukset öisen taivaan alla ovat henkeäsalpaavan kauniit. Tuhannet ja tuhannet vyöryvät vesimassat ovat omiaan nielemään mielen mukanaan. Olen iloinen, että näimme ne yöaikaan. Jostain kumman syystä mieleni tekisi ottaa kulaus tuosta pauhaavasta vedestä. En halua tosin tuhota keikka-automme vessaa, joten jätetään väliin.
Punapuumetsät käymme katsomassa kuitenkin päivänvalossa. Punaiset jättiläiset uhmaavat järkeä koollaan ja leveydellään. Onhan se kotoinen koivukin hieno puu, mutta kyllä nämä jöllit vetävät leukaa enemmän maata kohti. Ihmekös tuo, että Neil Youngkin mainitsee mörssärit kappaleessaan.
Hooverin patoon on laitettu aika paljon betonia. Voin veikata, että paikan arkkitehti on hieraissut punoittavaa päänahkaansa Arizonan helteessä muutaman kerran, kun on tuuminut valamisen jaloja prinsiippejä.
Rocky Mountains muuten valloitetaan slaavikyykyllä. Kuinkas muutenkaan? Suuri ja mahtava Grand Canyon on myöskin auringon noustessa aivan omaa luokkaansa. Veden muovaama kanjoni on oiva osoitus elementtien voimasta. Suosittelen käymään, jos lähistölle eksyy.
Jenkeissä ajamisen hyviä puolia ovat juurikin nuo kaikki kauniit maisemat. Ei täällä kotiteillä tule sitä pystymetsää juuri tuijoteltua, joten uudenviehkeys ympärillä viehättää matkaajia. ”Onko hyvvee ajua” olikin autossa usein hoettu kommentti. Mikäpäs siinä kaasua pumpatessa, kun maisemat vaihtelevat välillä Twin Peaks–Bonanza–Sinkkuelämää–Frasier.
Ruokaa ja juomaa
Suomalaiset murtavat jäätä. Viinalla. Milläs muullakaan. Paras tapa tutustua naapurileiriin on parkkipaikka ja jumalaton kasa erinäisiä alkoholijuomia. Käy ilmi, että Kingin työryhmä koostuu tanskalaisista, ranskalaisista, puolalaisista, amerikkalaisista, ruotsalaisista sekä englantilaisista. Kaikki ovat vieläpä oikein ylitsevuotavaisen ystävällisiä ja todella ammattimaisia ihmisiä. He auttavat meitä matkan varrella aika monella osastolla, eivätkä ruojat vaadi edes hintaa. Mitä se sellainen peli on?
Kingin valomiehet rupeavat hoitamaan myös meidän valoshow’tamme. Eivät toki koko arsenaalilla, mutta kuitenkin. Toinen herroista osaa oikein kappaleemmekin ennalta käsin ja onnistuu täten oikeiden nappien painamisessa oikeaan aikaan. Mukavia veikkosia nuo lamppumiehet, ja puhetta olikin, että jos tarvitsemme palveluitaan tulevaisuudessa, ei kuin vaan mailia herroille. Note taken.
Ruokapuoli koostuu tien päällä suurimmaksi osaksi huoltispaskasta, eli mitään gourmet-tason lounastelua ei paljon harrasteltu. Toki poikkeuksiakin tehtiin. Vierailimme muutamassa paikallisessa buffetissa, joissa kaikki maailman eläimet olivat teuraana vierekkäin erinäisten soossien peittäminä. Syntisen hyvää ja halpaa. Hyvästi moraali ja eläinoikeudet. Jälkiruokaakin oli tarjolla, oikein suklaalähteiden saartamina. Jenkit diggaavat syödä. Paljon.
Vegasissa murjoimme ribsejä aavikon tyyliin ja juhlistimme samalla miksaaja-tappaja Jari ”Tupi” Tuomaisen 40-vuotispäiviä. Parhaan syntymäpäivälahjan Tupille lahjoitti Kingin miksaaja Pontus Ekberg. Kukapa muka ei haluaisi lahjaksi ruokasäilykepurkkia, kun astuu puolenmatkan krouviin.
Gott ist tot
Nyt seuraa hyvä vinkki pienemmille bändeille (kuten meille): ostimme koko tarvittavan backlinen Music Go Round -nimisestä käytettyjen soittimien ketjukaupasta. Kolme putkicomboa, bassokamat, rummut, varakitara sekä tarvittavat kielet ja piuhat. Hintaa helahoidolle tuli kolmisentuhatta dollaria, vaikka ostimme suhteellisen laadukkaat kamat. Löytyi Voxia (AC30 rules!), Ampegia ja Tamaa. Sovimme, että myymme kamat kiertueen jälkeen heille puoleen hintaan takaisin. Lopulta neljän viikon vuokraksi tuli siis 1500 dollaria. Ei paha. Ei lainkaan paha. Olemme neroja.
Paitamyynti. Tästä kai ne pennoset olisi tarkoitus kerätä. Onneksi varustauduimme matkaan uusien paitamallien kanssa. Loistokkaan Markus Räisäsen tekemät designit aiheuttivat amerikkalaisissa paljon ihailua. Jos paitaa ei ostettu, siitä otettiin kuva muistoksi. San Franciscossa taiteemme tekijää kyseli Skinner-niminen artisti, joka kertoi olevansa vastuussa Mastodonin viimeisimmän levyn taiteista. Mies kehui Markuksen tekosia vuolaasti ja tipautti mailiosoitteensa. Laitetaanpas varuilta talteen. Mastodonin rumputaiteilija muuten bongattiin aiemmin Atlantan-keikalla, ja kiipparistimme varasti itselleen pienen hetken hänen kanssaan. Aika raikulipoikia.
Tiskin takana tapaa muutenkin mitä erikoisempia ihmisiä. Mielensäpahoittajiakaan ei ole joukossa onneksi liiaksi – mitä nyt yksi siannäköinen miekkonen Salt Lake Cityssä, joka tarjoaa urheille myyjillemme vanhaa kunnon keskistä eli keskisormea. Tästä emme kuitenkaan hätkähdä, sillä positiivinen ilmapiiri vallitsee alati. Salt Lake City on kuulemma vanhoillista ja Herraa pelkäävää aluetta, joten on outoa, kun valomies Mike kertoo edellisillan juhlien olleen kuin Gomorrassa aikoinaan. Jotain swinger-meininkiä kuulemma. Siellä kai ne sairaimmat juhlat ovat, missä koetetaan painaa päät alas häpeään. Gott ist tot.
Rokkasen Antti
Yleisön joukossa on ilta illan jälkeen todella paljon meksikolaisia. Kanadan puolella yksi maan edustaja tulee kertomaan paitamyyntiin, kuinka Castaneda-kappaleemme sai hänet keikalla pauloihinsa. Teki kuulemma mielensä ottaa ase esiin ja alkaa ampua ympäri yleisöä. Aikamoista heittäytymistä musiikin valtaan. Kovasti kyseltiin, miksi musiikissamme on meksikolaisia piirteitä. Yritin kertoa, että enemmän ne melodiat osuvat kyllä Unkarin suuntaan. Harmi vain, että ensin olisi pitänyt kertoa, kuka tämä Unkari oikein on miehiään.
Päivät muuttuvat öiksi. Ajamme pitkin rannikkoa tuulen lailla. Ohitamme vedet, ohitamme vuoret ja kukkulat. Loppusuora on käsillä. Aluksi tuntui, ettei kiertue tule loppumaan koskaan, mutta aika hiipii ohitsemme kuin kissa konsanaan.
Viimeinen veto on Kingin kotikaupungissa Dallasissa, ja soitamme todennäköisesti parhaan keikkamme kiertueella. Kingin aaveet vaeltavat lavalle kesken soittomme ja seisovat kuin suolapatsaat rinnallamme. Mukava yllätys sikariportaalta, etten sanoisi. Esiripun laskeuduttua King tulee vaimonsa kanssa tervehtimään, ja pari kiittelee hyvin mennyttä kiertuetta todella paljon. Otamme porukalla muutamat kuvat, ja me kiitämme vuorostamme Kingiä mielettömästä turneesta. Saimme häneltä niin tärkeän breikin, että ei voi kuin ihmetellä, kuinka näin voi edes käydä.
Myöhemmin kuulemme, että olemme tehneet nöyrällä asenteellamme lähtemättömän vaikutuksen. Hoidimme aina roudaamiset sun muut melkein juosten, hiki hatussa, emmekä koskaan aiheuttaneet mitään turhaa stressiä pääbändille. Päinvastoin. Tulimme alusta asti tosi hyvin toimeen koko bändin ja sen uljaan työryhmän kanssa. Liekö tämä osasyynä siihen, että löydämme itsemme taas juhlimasta ankarasti parkkipaikalta.
Loppuillasta Andy LaRocque muuten väitti, että hänen oikea nimensä on Antti Rokkanen. Aika perinteikäs ja komea nimi, jos näin sattuisi olemaan. Veikkaan kuitenkin, että hän vain hassutteli kanssamme. Lystikäs soolokuningas. Vaihdamme yhteystietoja ulkomaanelävien kanssa ja suunnittelemme pitävämme yhteyttä. Tulevaisuus voi kuulemma tuoda lisää yllätyksiä. Soitellaan. Nyt kotiin.
Amerikka oli kaikkinensa juuri sitä, mitä sen olettikin olevan, ja myöskin paljon enemmän. Hyvässä ja pahassa. Voisinkin päättää tämän houreeni vanhan ystäväni Ari Lahikaisen sanoihin, sillä hirtehisesti ne pitävät paikkansa myös rapakon tuolla puolen:
”Köyhät kyykkyyn. Vielä köyhemmät paskakyykkyyn. Ihan köyhimmät selälleen.”
Much love.
Katso alta reissun kuvagalleria – klikkaa kuvaa isommaksi ja navigoi nuolinäppäimillä:
Teksti: Thomas Corpse, kuvat: Jess and the Ancient Ones