Kesäkuun alun aurinko porottaa Tukholman Norrmalmin kaupunginosan yläpuolella. HammerFallin Joacim Cans istuskelee paikallisen Warner Music -levy-yhtiön hulppeissa toimitiloissa, ja 49-vuotias laulaja on silminnähden hyvällä tuulella.
– Katso nyt tuonne ulos! Onhan se nyt niin, että alkukesän helle pistää tällaisen pohjoisen pojan hymyilemään, solisti henkäisee.
Seuraavaksi Cans alkaa kuvailla, miten onnellinen ja iloinen hän tänä päivänä onkaan. Kaiken takana on elämäntaparemontti.
– Kun oman peilikuvani ja läheisten ystävien mittarit alkoivat lähestyä 45 vuoden rajapyykkiä, tein samankaltaisen huomion kerta toisensa jälkeen: meillä kaikilla alkoi olla vähän pienempi tai hieman isompi elintasokumpu. Kovasti anteeksi, jos nyt pahoitan jonkun mielen, mutta minun mielestäni uskottavalla rocklaulajalla ei voi olla kovin isoa kaljamahaa, Cans naurahtaa.
– Päätin siis tehdä asialle jotakin ja olenkin ottanut niskastani tukevan otteen. Nykyään painan 77 kiloa, kun joskus takavuosina kiloja oli yli sata.
Mistä aineksista mainitsemasi niskaote koostuu?
– Aloin lenkkeillä ja pistin ruokavalioni uusiksi. Syön edelleen silloin tällöin kalaa ja herkuttelen esimerkiksi erilaisilla juustoilla, mutta jätin kaiken lihan pois.
– Juokseminen taas… Kun pääsin kunnolla vauhtiin, niin hommahan lähti aivan käsistä! Treenaamisesta tuli nopeasti niin intensiivistä, että jouduin pitämään taukoja rasitusvammojen ja jopa parin leikkauksen takia. Olen monissa asioissa täysillä tai ei ollenkaan -tyyppi, ja sain todellakin tuntea tämän puupäisen asenteen seuraukset ruumiissani. Muutaman vuoden harjoittelun jälkeen tunnen itseni juoksijana aika hyvin enkä mene enää turhaan rikkomaan kehoani.
Harmittaako sinua, ettet tehnyt elämäntapamuutoksia aikaisemmin?
– Ei sitä voi kiistää, että jossain määrin minua kaduttaa. Kun mietin kahdenkymmenen viime vuoden aikana tekemiämme maailmankiertueita, niin olisin voinut tehdä kaikenlaisia hienoja juttuja kymmenissä kaupungeissa joka puolella maapalloa… Kun palasimme takavuosina kotiin pitkältä rundilta, kaverini kyselivät aina kateudesta vihreinä, että millaista siellä Rio de Janeirossa, Tokiossa tai Sydneyssä oikein on. Vastaukseni kuului jotenkin näin: ”Sitä on vaikea sanoa, sillä olen nähnyt vain lentokenttiä, hotellihuoneita, bäkkäreitä ja estradeja”, Cans puistelee päätään.
– Nykyään tapanani on tutustua keikkakaupungin kiinnostaviin kohteisiin jo etukäteen ja lähteä liikkeelle heti aamupäivästä. Liikun usein juoksemalla. Ero menneeseen – siihen, että heräilen iltapäivällä krapulassa ja alan odotella keikkaa jotakin tylsää elokuvaa apaattisesti tuijottaen – on aivan mieletön.
Cans vetää henkeä ja kertoo kuntokuurin vaikuttaneen kaikkeen tekemiseen.
– Laulaminen on nykyään helpompaa ja vaivattomampaa kuin koskaan ennen, erityisesti lavaolosuhteissa. Jos olin takavuosina kahden tunnin intensiivisen konsertin jälkeen melkein puolikuollut, tänä päivänä tuntuu siltä, että voisin vetää toisen keikan vaikka heti perään.
Ei ole mitenkään itsestään selvää, että korkealta ja kovaa tulkitseva hevilaulaja on viisikymppisenä ehkä jopa parhaimmillaan!
– Ei todellakaan. Taisin olla onnekas saadessani sellaiset geenit, että pystyn hoitamaan omat hommani kunnialla vielä puolen vuosisadan rajapyykin häämöttäessäkin. Mutta ei tämä pelkästä geeneistä tai onnesta ole kiinni… Olen nimittäin aina pitänyt huolta instrumentistani ja lämmittelen pitkän kaavan mukaan ennen jokaista esiintymistä. Tietenkin äänen avaaminen tuntuu joskus perkeleelliseltä pakkopullalta, mutta tietyt asiat on yksinkertaisesti tehtävä kunnolla, huvitti sitten tai ei.
Egoistisia mulkeroita
Warnerin edustaja käväisee huomauttamassa, että artistin seuraava haastattelu on yllättäen peruuntunut. Kiirettä ei siis ole, ja Cans ehdottaa saman tien, että keskustelemme vielä hetken verran laulamisesta ja laulajista. Sehän sopii – varsinkin kun hänen seuraava aiheensa on Ronnie James Dio.
– Rundasimme Dion kanssa 2000-luvun alkupuolella, ja se oli luonnollisesti huikea kokemus. Ei Ronnie minua kädestä pitäen neuvonut, mutta totta kai seurasin hänen tekemisiään todella tarkasti koko mittavan rundin ajan. Tulin samaan päätelmään kuin lukemattomat muutkin: Ronnie oli laulajana äärimmäinen harvinaisuus ja totaalinen luonnonlapsi. Dion työskentelystä tuli ilta toisensa jälkeen vaikutelma, että hän vain nousi lavalle, aukaisi suunsa ja sitten se taas kaikui ympäri hallia – siis ehkä maailman komein heavy metal -ääni, Cans hämmästelee.
– Moni ei ole välttämättä tullut ajatelleeksi, että vielä reilusti yli 60-vuotiaanakin tasonsa pitänyt Dio ei oikeastaan koskaan ”huutanut keuhkojaan totaalisesti pihalle”, vaikkapa David Coverdalen tapaan, ja se saattoi olla eräs hänen pitkän uransa salaisuuksista. Näin sanoessani en missään nimessä väheksy hänen suorituksiaan – oikeastaan päinvastoin, sillä hän sai vaikeatkin laulujutut kuulostamaan helpoilta. Ei jää kertaan tai kahteen, kun olen itsekin ryhtynyt laulamaan jonkun Dion kappaleen mukana ”kyllähän minä tämän klaaraan” -fiiliksellä. Ja melkein yhtä monta kertaa olen saanut huomata, että sen biisin laulaminen ei ollutkaan niin helppoa kuin ajattelin.
HammerFall vuonna 2014.
Keitä muita jo kokemusta keränneitä kollegoja arvostat?
– Aktiivisista laulajista tulee ensimmäisenä mieleen Krokus-yhtyeen Marc Storace. Hän täyttää syksyllä 68 vuotta, mutta raspi lähtee edelleen komeasti. Marc olisi saattanut tehdä komeaa jälkeä AC/DC:n solistina Brian Johnsonin siirryttyä syrjään, mutta kyllähän myös Axl Rose suoriutui urakasta odottamattoman hienosti, Cans kiittelee.
– AC/DC-pesti näyttää tehneen Axlille kaikin puolin hyvää. Hän taisi todellakin oppia lukemaan kelloa ja ymmärtää muutenkin, miten maanläheisesti megaluokan bändi voi toimia, ilman minkäänlaista turhaa kukkoilua.
Hyväntahtoisen naurahduksen jälkeen Cansin silmät syttyvät. Vielä yksi tarina!
– Nousin taannoin junaan Tukholman päärautatieasemalla ja lähdimme puksuttelemaan kohti Borlängen kaupunkia. Istahdin vapaalle penkille ja ajattelin uppoutua jonkin kirjan maailmaan. Samassa vastapäätä ollut mies tiedusteli, satunkohan minä olemaan HammerFallin laulaja. Nyökkäsin myöntävästi. Samalla hetkellä tajusin, että puhuja on Till Lindemann, Cans hymähtää.
– Till oli matkalla Peter Tägtgrenin luokse Abyss-studiolle, sillä parivaljakko valmisteli näihin aikoihin Lindemann-yhtyeen debyyttialbumia. Junamatka kesti useamman tunnin ja juttelimme koko reissun ajan… niin, kaikesta muusta paitsi laulamisesta.
– Miten muuten on: keskustelisimmeko mekin jostakin muusta? Solistithan ovat usein varsin egoistisia mulkeroita, mutta minä en lukeudu heidän joukkoonsa… Hah hah!
Uudenlaisia lähestymistapoja
Ennen kuin puheenparret siirtyvät HammerFallin tuoreen Dominion-albumin äärelle, Cans noutaa levy-yhtiön taukotilasta pari kuppia tuoksuvaa kahvia ja sekoittaa niihin reippaasti kauramaitoa. Seuraavaksi mies päivittelee Suomen jääkiekkomaajoukkueen MM-menestystä ja kertoo vuolain sanankääntein kissoistaan Gandalfista ja Karatesta.
Sitten on Dominionin vuoro.
– Edellisen Built to Last -albumin [2016] jälkeen tehty maailmankiertue oli aikamoinen menestys ja rundasimme kahteen otteeseen myös Yhdysvalloissa. USA:n-markkinoiden ovet eivät ole aikaisemmin varsinaisesti auenneet meille, mutta Built to Lastin ansiosta jenkkitunnelin päässä alkoi näkyä mukavasti valoa. Tämä oli omiaan nostattamaan bändin kollektiivisia fiiliksiä Dominionin valmisteluvaiheessa, Cans aloittaa.
– Uuden albumin kirjoitusprosessi oli kokonaisuutena varsin erilainen edellisiin julkaisuihin verrattuna. Kun kiertuesykli päättyi joskus takavuosina, ensisijainen säveltäjämme Oscar Dronjak joutui kerta toisensa jälkeen aloittamaan uuden materiaalin valmistelemisen käytännössä nollapisteestä. Tämä tarkoitti tietenkin sitä, että hänellä oli aina melkoiset paineet hartioillaan. Nyt Oscar päätti kokeilla kokonaan uudenlaista lähestymistapaa ja otti kannettavan studiolaitteiston mukaan kiertueelle. Loppu hyvin, kaikki erittäin hyvin: Oscar päätyi kirjoittamaan suuren osan Dominionin raakamateriaalista jo kiertueen aikana!
Yhtyeen kirjoitusprosessi sisälsi muitakin uusia piirteitä.
– Olen valmistellut ja nauhoittanut muutaman edellisen levymme lauluraidat Sixx: A.M. -herra James Michaelin kanssa Los Angelesissa. Yhteistyömme on toiminut joka kerralla loistavasti, ja fiilis tuntuu olevan molemminpuolinen. Kun valmistelimme Dominionin lauluosuuksia, James kertoi aikovansa vähentää tuotantotöitä muiden artistien kanssa, mutta haluavansa jatkaa minun kanssani työskentelyä vaikka hamaan loppuun asti, Cans hymyilee.
– Tällä kerralla James osallistui myös varsinaiseen sävellystyöhön. Kävi nimittäin niin, että jossakin vaiheessa kirjoitusprosessia materiaali oli jo erittäin lupaavalla mallilla, mutta levyltä tuntui vielä puuttuvan… sellainen todellinen tunnelmapala. Eräänä päivänä sanoin Oscarille, että matkustetaanpa Losiin ja kirjoitetaan yksi kappale Jamesin kanssa.
– Tällainen co-writing-ajatus oli Oscarille täysin vieras ja hänellä olikin aluksi vahvoja epäilyksiä idean toimivuuden suhteen. Sitten kysäisin häneltä, mitä voimme menettää. Että lennämme USA:han ja katsomme, mitä saamme aikaiseksi. Ja jos mitään ei synny, niin sitten vain nautimme Kalifornian letkeästä meiningistä muutaman päivän ajan. Tämän huomautuksen jälkeen Oscar suostui, ja katsohan vain: sävelsimme Jamesin kanssa pianoballadi Second to Onen, johon koko bändi on ihastunut.
Ruotsalaisia edelläkävijöitä
Dominion on HammerFallin yhdestoista albumi, joten yhtye on julkaissut vuonna 1993 käynnistyneen uransa aikana reilusti yli sata kappaletta. Vaikka toisin voisi kuvitella, Joacim Cans ei koe sanoitusaiheiden keksimistä ja tekstien kirjoittamista työlääksi.
– Totta kai joskus tuntuu siltä, ettei mitään järkevää synny, mutta nämä writer’s blockit menevät omalla kohdallani nopeasti ohi, Cans aloittaa.
– Dominionin avausbiisi Never Forgive, Never Forget on tästä varsin hyvä esimerkki. Tuskailin sanoituksen kanssa hetken aikaa, eikä kuningasajatusta tuntunut aluksi löytyvän. Sitten satuin katsomaan televisiosta erään kiinnostavan dokumentin ja sain saman tien idean tekstiä varten. Koska en kuitenkaan tahdo ohjailla kuulijoiden ajatuksia liiaksi, taidan jättää dokumentin nimen mainitsematta, Cans naurahtaa.
Singlebiisi (We Make) Sweden Rock on sanoituksellisesti oma lukunsa.
– Teksti on puhdas tribuutti ruotsalaiselle heavy metalille, ja sieltä löytyy runsaasti viittauksia täkäläisiin bändeihin ja heidän julkaisuihinsa. Esimerkiksi rivi ”a call from the grave where flames are eternal” viittaa tietenkin Bathoryyn, Cans avaa.
– Tiedän hyvin, että Suomessa on tänä päivänä maailman eniten hevibändejä suhteessa asukaslukuun, mutta vielä 1980-luvulla Ruotsi oli asian suhteen edelläkävijä. Kyllähän maailma olisi paljon tylsempi paikka ilman meikäläisiä, lukuisiin metallin alalajeihin vaikuttaneita bändejä. Kovinkaan moni aihetta edes etäisesti tunteva ei taida kiistää jo mainitun Bathoryn tai vaikkapa Yngwie Malmsteenin, Europen, At the Gatesin ja Entombedin ansioita.
Tai HammerFallin…
– Niinpä, Cans nauraa.
– Näistä eri genreistä puheen ollen minua ärsyttää pahemman kerran, että HammerFall luetaan lähes poikkeuksetta power metal -yhtyeeksi. Totta kai biiseistämme löytyy joitakin power metalin tunnusmerkkejä, mutta tällainen ahtaisiin luokkiin pakottaminen on niin perkeleen rajoittavaa… Voitaisiinko siis sopia sellainen yksinkertainen asia, että jatkossa HammerFallia kutsutaan heavy metal -yhtyeeksi? Piste.
Joacim, vielä yksi aihe. Luin jostakin, että aiot vielä jonakin päivänä hakata selkääsi näyttävän tatuoinnin, nimittäin Venomin debyyttialbumin kansikuvan…
– Se on ihan totta. Olen kova Venom-fani, ja Welcome to Hellin kansikuva on poskettoman hieno. Katsotaan nyt, milloin ja miten suunnitelma etenee!
Kitaristi Oscar Dronjak.
KAINALO: Riffimestarin uudet kujeet
Oscar Dronjak on säveltänyt leijonanosan HammerFallin kappaleista. Tällä hetkellä kitaristin oman maailman palaset ovat paikoillaan paremmin kuin pitkiin aikoihin.
– Vuonna 2016 ilmestynyt Built to Last -albumi oli minulle todella hankala pala. Kun palasimme kotiin (r)Evolution-pitkäsoiton [2014] jälkeiseltä rundilta, biisihanat rätisivät rutikuivina. Mitään järkevää ei tuntunut syntyvän ja olin hetken aikaa suhteellisen kauhuissani, että tässäkö tämä nyt sitten oli… Askel askeleelta Built to Last alkoi kuitenkin rakentua, ja loppujen lopuksi levystä tuli oikein hyvä. Olin kuitenkin jo päättänyt, ettei touhu voi jatkua tällaisena pakkopullan leipomisena, Dronjak sanoo.
– Olin jostakin syystä vahvasti sellaisessa luulossa, etten kykene kirjoittamaan kappaleita tien päällä. Että tarvitsen omaa rauhaa ja tilaa, eikä säveltämisestä tule mitään hektisessä kiertueympäristössä. Onneksi olin todella pahasti väärässä!
Kun Built to Last -maailmankiertue käynnistyi, Dronjak otti mukaansa pienen studiolaitteiston. Siis ”varmuuden vuoksi, jos jotakin kuitenkin syntyisi”.
– Huomasin nopeasti, että rundin ilmapiiri onkin todella inspiroiva, kitaristi naurahtaa.
– Mietitäänpä sitä hetkeä, kun muusikko saapuu takahuoneeseen mahtavan keikan jälkeen. Adrenaliini virtaa veressä ja jotakin on pakko tehdä. Silloin on helppo antautua alkoholin vietäväksi, enkä ole itsekään pahemmin sylkenyt lasiin. Built to Last -kiertueella muutin tietoisesti tapojani ja vetäydyin monien keikkojen jälkeen omaan rauhaan ja aloin säveltää. Esiintymisestä vereen jäänyt energia kanavoitui usein tuoreeksi, varsin tasokkaaksi materiaaliksi.
– Jossakin vaiheessa kiertuetta huomasin, että hemmetti soikoon, tässähän on kymmenkunta alustavaa aihiota valmiita. Samalla hetkellä tajusin tietenkin myös sen, ettei minulla ole mitään hätää seuraavan levyn suhteen… Se oli ehkä paras fiilis ikinä. Hah hah!
Mikä oli tavoitteesi Dominion-albumin suhteen?
– Sävellysprosessia ei voi kontrolloida kovinkaan paljon: kitaran äärellä syntyy mitä syntyy. Mutta jos minulla oli joku päämäärä, niin tällä kerralla halusin kirjoittaa todella, todella vaihtelevan levyn. Tämän vuoksi kirjoitimme yhden biisin myös James Michaelin kanssa.
Kertoisitko hieman pitkäsoiton studiosessioista?
– Nauhoitimme suurimman osan levystä omistamassani Castle Black -studiossa luottomiehemme Fredrik Nordströmin kanssa. Tällä kerralla työskentelimme niin sanottujen kunnon ihmisten tavoin päiväsaikaan, kitaristi nauraa.
– Toinen kitaristimme Pontus Norgren asuu Tukholmassa. Hän saapui Göteborgiin aina maanantaiaamuna ja palasi perheensä luokse perjantaina illalla. Joskus aikaisemmin olemme painaneet hommia tukka putkella kellon ympäri seitsemänä päivänä viikossa, ja sellainen on pidemmän päälle hyvin uuvuttavaa. Kun pidimme kiinni toimistoajoista, pysyimme paljon skarpimpina.
Dominion soundaa voimakkaalta, rosoiselta ja elävältä.
– Juuri nämä olivat tavoittelemiamme kulmia. Halusimme albumille aidon livefiiliksen ja annoimme reippaasti tilaa rouheille, päälle käyville kitaroille. Myös basso pörisee kuuluvammin ja erottuvammin kuin koskaan ennen.
– Pontuksesta oli aivan valtavasti apua levyn soundien luomisessa. Mies työskentelee nykyisin myös King Diamondin keikkamiksaajana ja todellakin tuntee tasokkaan livesoundin salaisuudet.
Myös tyylikkäät kitarasoolot pistävät korvaan. Monella metallialbumilla soolot tuntuvat olevan se pakollinen paha, mutta Dominionilla ne soivat elimellisenä osana kokonaisuutta.
– Tiedätkö mitä? Minua on suoraan sanoen vituttanut, etten ole aina osannut soittaa omia sävellyksiäni parhaalla mahdollisella tavalla. Joskus viitisen vuotta patistin itseni treenaamaan kaikenlaisia uusia juttuja, ja soittoni on tiukentunut huomattavasti tämän päätöksen ansiosta. Dominionilta löytyykin monia juttuja, joita en olisi saanut millään vedettyä vaikkapa kolme vuotta sitten, Dronjak kertoo.
– Vaikka kehuinkin juuri itseäni, olemme ottaneet isoja kehitysaskelia myös kollektiivina… Minusta on päivänselvää, että soitamme tiukemmin ja soundaamme paremmalta kuin koskaan ennen. Uskaltaisinko jopa luonnehtia, että tämä homma alkaa tuoksahtaa suvereenilta heavy metal -hallinnalta… Hah hah!
Julkaistu Infernossa 7/2019.