Dream Theaterin Mike Portnoy Metallican parjatuista 1990-luvun levyistä: ”Yksikään metallibändi ei tehnyt siihen aikaan hyvää levyä”

Portnoy ei fanita Loadia eikä Reloadia.

04.01.2024

Paluun Dream Theateriin tehnyt rumpali Mike Portnoy osallistui The Prog Reportin Wheel of Rock -paneeliin, jonka tehtävänä oli rankata Metallican tuotanto paremmuusjärjestykseen. Kukin panelisteista sai vuorollaan nostaa heille arvotun Metallican levyn S-, A-, B-, C- tai D-tasolle S:n ollessa kaikkein korkein, D:n puolestaan kaikkein huonoin. Portnoyn kohdalla arpakone valitsi Reloadin (1997), S&M-livealbumin (1999) sekä Metallica-klassikkoalbumin (1991), joista Black Albuminakin tunnetun Metallican Portnoy nosti A-tasolle, S&M:n C-tasolle ja Reloadin aina pahnanpohjimmaiseksi D-tasolle saakka.

”Mielestäni yksikään metallibändi ei tehnyt siihen aikaan hyvää levyä. Oli kyse sitten Slayeristä, Iron Maidenistä, Metallicasta, Queensrÿchesta, jopa Dream Theaterista ja levyistä, joita ilmestyi 1996, 1997, 1998… Se oli rankkaa aikaa koko alalle ja arvostan sitä, että he yrittivät sopeutua. Mutta olin siinä vaiheessa kuunnellut bändiä jo vuosikymmenen verran ja kasvoin Fight Fire With Firen ja Whiplashin ja sellaisten tahdissa. Kun kuulin Blackin ensimmäistä kertaa, se oli jo melko tyrmäys. Ajattelin, että tämä ei ole enää se minun Metallicani. En kuitenkaan tiennyt, miten paljon Black Albumia lopulta rakastin ennen kuin Load (1996) ilmestyi. Siinä vaiheessa anoin jo lisää Black Albumia. Ihmettelin, että mitä metallia tässä on? Tämän levyn kohdalla heidän olisi pitänyt vaihtaa nimensä Rocktallicaksi”, Portnoy pohjustaa.

”Minulle [Reload] on heikompi kuin Load enkä pitänyt siitäkään yhtään. Ainoa hyvä asia levyllä on Fuel, joka on kestänyt ajan hammasta. Levy alkaa vahvasti sillä kappaleella, mutta sitten loput siitä on vain lisää Rocktallicaa”, Portnoy toteaa.

Sen sijaan monien halveksumaa ja suorastaan vihaamaa St. Anger -albumia (2003) Portnoy puolustaa nostaen levyn peräti B-tasolle saakka. Hän sanoo valitsevansa St. Angerin milloin tahansa mieluummin kuin Loadin tai Reloadin.

”On totta, että virvelisoundi on kamala, Jamesin (Hetfield, laulaja-kitaristi) laulumelodiat ovat kehnoja, levyltä puuttuu kitarasoolot ja tuotanto on huono. Kaikki nuo ovat aivan perusteltuja kritiikkejä, mutta ainakin he palasivat takaisin riffien ja monimutkaisempien sovitusten pariin. Minulle tämä oli askel takaisin oikeaan suuntaan Loadin ja Reloadin jälkeen ja silta, joka johti Death Magneticiin (2008)”, Portnoy perustelee ja suosittelee kaikkia tutustumaan levyn vaihtoehtoiseen versioon, jossa yhtye soittaa koko albumin läpi treenikämpällään.

”Siinä on Robert Trujillo bassossa, parempi virvelisoundi ja tuotanto. He kuulostavat siinä bändiltä ja se sai minut arvostamaan levyä paljon enemmän.

Vähemmän yllättäen panelistit nostavat S-tasolle bändin 1980-luvun klassikkolevyt Ride the Lightningin (1984), Master of Puppetsin (1986) ja …And Justice for Allin (1988). D-tasolle Reloadin kanssa panelistit pudottavat ainoastaan Lou Reedin kanssa yhteistyönä syntyneen Lulun (2011). Katso koko video panelistien perusteluineen ja analysointeineen päivineen alta.

Lisää luettavaa