Vuoden 2008 tietämillä perustetun Amaranthen musiikillinen karttapaikka on alusta asti ollut jossain power ja death metalin sekä Abban ja eurodancen välimaastossa. Uudella Maximalism-levyllä kevyen musiikin kokeiluissa mennään vielä syvemmälle.
Katu-uskottavuuspisteet ovat siis vähissä ja yhtyeen perustajajäsen, puhtaista mieslauluista vastaava Joachim ”Jake E.” Lundberg tietää sen. Varsinkin Amaranthen tapa yhdistellä melodista nais- ja mieslaulua death metal -karjuntaan tuntuu herättävän suurta hämmennystä, jopa raivoa.
– Tiedän hyvin, mitä tarkoitat, Jake aloittaa nauraen.
– Me olemme todellakin se bändi, jota joko rakastetaan tai vihataan. Ei taida olla montakaan ihmistä, joka pitää vain muutamista biiseistämme – asennoituminen on useimmiten joko tai.
Jake kuitenkin uskoo, että kuulijakunnan tiukka jakautuminen on ollut vuosien aikana yhtyeelle voittopuolisesti hyödyksi.
– Otetaanpa esimerkkitapaukseksi musiikkivideomme. Ne herättävät äärimmäisiä reaktioita, mutta niiden vihaajatkin linkittävät niitä ahkerasti sosiaaliseen mediaan. Ja jokaisen vihaajan kaveripiirissä on aina muutama, joka pitää näkemästään ja kuulemastaan. Näin fanijoukko leviää vihaajienkin avustuksella, Jake erittelee.
– Niin sanotut tosimetallistit totta kai inhoavat meitä eniten. ”Mitä helvettiä, tämä oli hyvä biisi, mutta nyt tässä tuli joku poppiosa.” Toisaalta bändimme on ollut varmasti antoisa sellaisille ihmisille, jotka eivät ole aiemmin juuri kuunnelleet metallia. Kauttamme he voivat löytää jotain vielä raskaampaa.
– En silti sanoisi, että olemme pop metal -bändi. Alkuperäinen idea oli yhdistää Soilworkin tyylistä metallia vielä heitäkin tarttuvampiin puhtaasti laulettuihin kertosäkeisiin. En haluaisi käyttää termiä pop, vaan vertaisin kertosäkeidemme melodioita vaikkapa Bon Joviin, Europeen ja muihin.
– Totta kai tyyliimme on tullut vuosien myötä edm-vaikutteita sun muuta, mutta silti kaiken pohjana on metalli. Emme ole kuitenkaan koskaan pelänneet testata uudenlaisia juttuja.
Vahinkojen myötä alkuun
Maximalism on Amaranthen neljäs kokopitkä, ja suosion suunta on tuntunut olevan koko ajan ylöspäin. Koska bändi on kerännyt uusia ihailijoita sitten vuoden 2014 Massive Addictive -levyn, lienee hyvä käydä läpi pätkä yhtyeen historiaa.
Tunnusomainen kolmen laulajan soundi syntyi Jaken mukaan vahingossa, ja ylipäänsä koko yhtye lähti kehittymään muutaman onnekkaan sattuman kautta.
– Kaikki lähti minun ja kitaristimme Olofin [Mörck] tapaamisesta. Hänellä oli oma bändinsä Dragonland ja minä olin Dreamlandissä. Hassua kyllä, molemmat kuulostivat samanlaisilta sekä nimeltään että soundiltaan.
– Toinen hauska juttu oli, että meillä oli yhteinen treenitila, mutta emme olleet koskaan tavanneet toisiamme. Kerran minulla oli sitten juhlat kotonani ja Olof oli sattumalta mukana seurueessa. Hän kysyi, miksi minulla oli Dreamlandin levyjä hyllyssäni. Kerroin että laulan siinä, jolloin hän sanoi, että meillä on sitten sama soittokämppä.
Tästä alkoi ystävyys, joka rajoittui aluksi ulkomusiikillisiin harrasteisiin.
– Reilun vuoden jälkeen aloimme puhua, että ehkä meidän pitäisi tehdä jotain yhdessä soittorintamallakin eikä vain käydä yhdessä ryyppäämässä. Aloimme säveltää yhdessä, mutta sekin oli aluksi pelkkää hauskanpitoa, emmekä suunnitelleet mitään vakavaa. Eikä se ollut edes kovin tehokasta, puolen vuoden jälkeen meillä oli ehkä puolentoista biisin verran materiaalia.
Triolaulu syntyy
Jossain vaiheessa Jaken ja Olofin ystävyyttä syntyi ajatus projektista, joka toimisi kuin Tobias Sammetin luotsaama, useita muusikoita kierrättävä Avantasia.
– Ajatuksena oli, että säveltäisimme kappaleita, joilla vierailisi monia eri laulajia, ja yhdistävänä tekijänä olisi Göteborgin metalliskene. Kutsuisimme mukaan tyyppejä esimerkiksi Evergreystä tai HammerFallista. Göteborgissa on tunnetusti paljon bändejä ja lahjakkaita muusikoita. Kaikki tuntevat toisensa, joten tiesimme, että olisi helppo saada mukaan eri laulajia. Evergreyn kosketinsoittaja Rikard Zander ja In Flamesin basisti Peter Iwers olivat aluksi auttamassa, kun nimemme oli vielä Avalanche.
– Alkuvaiheessa pyysimme Within Y -bändin Andreas Solveströmiä karjumaan death metal -tyyliin eräälle biisille, jolla oli mukana myös ystävämme Elize Ryd. Kappaleessa oli jo valmiiksi minun lauluani ja yhteisvaikutus oli aika omituinen – mutta myös varsin hienon kuuloinen. Aloimme pohtia, että ehkä tätä pitäisi kokeilla lisää.
– Kului jälleen yksi vuosi, projekti eteni vähitellen ja lopulta laitoimme materiaalia MySpaceen. Sitä seurannut reaktio olikin sitten varsin henkeäsalpaava. Yhtäkkiä levy-yhtiöt alkoivat ottaa yhteyttä ja tarjota ehdotuksiaan. Olimme ihmeissämme ja mietimme, että eikö homman pitäisi mennä toisin päin ja meidän tarjota itseämme yhtiöille, Jake nauraa.
Avalanche muutti oikeudellisten syiden vuoksi nimensä Amarantheksi vuonna 2009. Bändin piti Jaken mukaan olla aluksi vain sivuprojekti, mutta hyvin nopeasti se työnsi kaiken muun syrjään. Dreamlandin viimeisin levy Exit 49 ilmestyi samana vuonna.
– Dreamland ei ole kuollut ja olemme koko ajan sanoneet, että teemme vielä levyn. Ensi vuonna onkin luvassa paluukeikkaa ja jossain vaiheessa levykin.
– Dreamlandin ja Amaranthen eroja on vähän vaikea analysoida. Olin Dreamlandin aikaan vielä aika nuori, bändin aloittaessa noin 20-vuotias. Periaatteessa halusin vain seurata esikuviani kuten Helloweenia, Gamma Raytä ja Iron Maideniä. Silti minulla on aina ollut ajattelumalli, että ei saa pelätä kokeilla jotain erilaista.
Rihanna-vaikutteita ja balladivoimaa
Amaranthen peruskonsepti on tallessa myös uudella levyllä. Andreas Solveström tosin vaihtui Henrik Englund Wilhemssoniin vuonna 2013. Huutolaulupuoleen liittyykin eräs kiintoisa asia: Maximalismilla on mukana kolme kappaletta, joilla lauletaan pelkästään puhtaasti.
That Song ja Limitless suoranaisilla Rihanna-vaikutteillaan ja Endlessly-balladi jopa Frozen-animaation herkistelyjä muistuttavalla tunnelmallaan tarjoavat todellakin jälleen uutta rajanvetoa.
– Endlesslyllä ei kuulla minunkaan lauluani. Minusta se veisi homman väärille jäljille. Mutta tästä ei kannata vetää sen kummempia johtopäätöksiä. Myös Henrikin asema bändissä on hyvin vakaa, karjumislaulu tulee aina olemaan osa bändiämme.
– Minulle kolmen laulajan käyttäminen on yksi keskeisimpiä asioita Amaranthessa, se on niin ainutlaatuista. Ja minä en koskaan, siis koskaan, ottaisi murinalauluja pois tästä yhtälöstä. Toisaalta ymmärrän, että Elizen asemakin on välillä hankala, sillä yleisö ja media kohdistaa huomionsa helposti naislaulajaan.
– Kaiken lisäksi täytyy muistaa, että keikat ovat erittäin iso osa toimintaamme. Vaikka levykokonaisuudet kehittyvät ja jotain osa-aluetta on jollain albumilla vähemmän, lavalla meillä tulee aina olemaan mukana kaikkia elementtejämme, death metal -lauluakin.
Jaken mukaan pääosan säveltämisestä ja sanoittamisesta hoitavat yhä hän, Mörck ja Ryd.
– Käytännössä prosessi meni tällä kertaa niin, että Elize ja Olof olivat mukana tekemässä niitä melodisempia juttuja ja minun tuotokseni olivat raskaammasta päästä. Kappaleet kuten Faster ja Break Down and Cry ovat pääosin minun käsialaani. Oma tavoitteeni oli yhdistää vanhaan Amarantheen tiettyä modernia lähestymistä. Sen erityisempiä johtoajatuksia minulla ei ollut, yritin vain tehdä mahdollisimman hyviä kappaleita.
– Juuri kolmikko That Song, Limitless ja Endlessly on niitä Elizen ja Olofin tekemiä kappaleita, enkä voi kommentoida niitä kovinkaan paljon. Sen voin sanoa, että Elize todellakin panosti lauluosiinsa tällä kertaa ja muokkasi omaa ääntään monin eri tavoin.
– Limitless-kappaleesta voin tosin kertoa sen verran, että kun kuulin sen demon, olin aika stressaantunut. Kysyin – siis ihan tosissani –, että miksi me olemme tekemässä coveria Stryperin kappaleesta. En nyt saa kyseisen biisin nimeä mieleeni, mutta melodioissa on jotain hyvin samaa. Nuo kolme ovat kieltämättä aikamoisen omituisia käännöksiä uusille alueille, mutta silti hienoja biisejä.
Lokakuun lopussa alkavan Euroopan-kiertueen lämmittelyakti Sonic Syndicate on uudistanut ilmaisuaan vieläkin radikaalimmin metalcoresta poprockiin.
– Luulen tietäväni miksi. Ensinnäkin bändissä on ollut niin monta miehistönvaihdosta, että alkuperäistä bändiä ei ole oikeastaan olemassakaan. Lisäksi he saivat kenkää levy-yhtiöltään Nuclear Blastilta.
– Kun on tehnyt hommaan niin kauan kuin hekin, jossain vaiheessa tulee tarve tarkastella homman mielekkyyttä. Pitäisikö aloittaa toinen yhtye eri nimellä? Vai pitäisikö vaihtaa tyyliä? Onko hommassa ylipäänsä enää alkuaikojen intohimoa ja voimaa? Sonic Syndicate teki tällaisen ratkaisun, ja mielestäni totaalinen suunnanmuutos on heiltä rohkea veto. On hauska seurata heidän meininkiään tulevalla kiertueella.
Luota vaistoon
Amaranthen levy-yhtiönä on ollut alusta pitäen suomalainen Spinefarm. Yhteistyön alkamiseen liittyy tarina, jota ei ole Jaken mukaan kerrottu aiemmin julkisesti.
– Managerimme Thomas Engström oli saanut meille pari ihan valmista levytyssopimustarjousta. Yksi niistä oli todella, todella hyvä. Allekirjoitimmekin sen ja luulimme, että Thomas on lähettänyt paperit kyseiselle yhtiölle.
Bändin jäsenet kyselivät pari viikkoa myöhemmin projektin etenemisestä.
– Thomas kertoi, ettei hän ollutkaan vielä lähettänyt sopimusta. Hänen mukaansa asiassa oli jotain vikaa, jota hän ei osannut oikein itsekään selittää. Uskoimme Thomasin vaistoa ja päätimme odottaa jotain parempaa. Sitten saimmekin tarjouksen Spinefarmilta.
– Spinefarmin etuna oli, että he todellakin ymmärsivät, miten halusimme kehittää tätä bändiä. Minä esimerkiksi painotin, että haluamme saavuttaa näkyvyyttä varsinkin musiikkivideoiden avulla. Täytyy muistaa, että se oli aikaa, jolloin kukaan ei halunnut tehdä ison produktion videoita.
– Olin ollut töissä videoita tekevässä firmassa ja tiesin, että juuri tämä yhtye voisi tehdä jotain todella upeaa tällä alueella. Spinefarm ymmärsi tämän, ja erityisesti yhtiön tuolloinen A&R-mies Alec [Hirst-Gee, tunnettu Suburban Triben rumpalina] oli vahvasti tukenamme. Tämä kaikki teki päätöksen heidän hyväkseen helpoksi. Tunsimme olevamme tervetulleita.
Myös muun muassa Volbeatia, Pretty Maidsiä ja Evergreytä tuottanut Jacob Hansen on ollut mukana alusta asti ja jokaisella Amaranthe-levyllä. Oliko tanskalaisen palvelusten käyttäminen itsestäänselvyys tälläkin kertaa?
– Me itse asiassa keskustelimme aiheesta joskus puolitoista vuotta sitten. Mietimme, pitäisikö meidän testata muitakin tuottajia löytääksemme uusia sävyjä. Jacobin vaikutus koko Amaranthe-tyylin luomisessa on kuitenkin äärimmäisen iso, joten pitäisi tapahtua jotain hyvin merkittävää, että vaihtaisimme hänet johonkin toiseen. Hän on osa perhettä.
– Itse asiassa Maximalismillä on tavallaan kaksi tuottajaa, sillä Göteborgin Top Floor -studiolla mukana oli myös Jakob Herrmann. Hänet palkattiin purkittamaan rumpuja, mutta äänitimme samassa paikassa myös bassot ja kitarat. Jacob Hansen tuli mukaan kunnolla vasta laulujen äänitysvaiheessa ja miksauksessa.
Suomalaisvärit näkyvät Maximalismillä levy-yhtiön lisäksi myös masteroinnissa (Svante Forsback) ja valokuvissa (Lars Johnson). Lisäksi Suomi on ollut alusta lähtien Amaranthelle varsin hyvä markkina-alue.
– Tuosta olen eri mieltä, Jake korjaa. – Suomi on ollut Amaranthelle uskomaton! Bändit totta kai kehuvat aina eri maita, mutta voin sanoa sydämeni pohjasta, että Suomi on kuin toinen kotimaamme. Suosio siellä on helpottanut meitä rakentamaan asioita muillakin alueilla. Tämä on siis toiminut ihan käytännön tasolla. Suomen-suosion myötä olemme voineet panostaa rahallisesti esimerkiksi kalustoomme ja saavuttaa näin voittoja muilla alueilla. Sitä myöten olemme voineet myös luopua vähitellen päivätöistä.
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 9/2016.