”Et tiedäkään, miten monesti ollaan kelailtu, mikä sen Suomen ja Ruotsin eron tekee” – haastattelussa The Crownin Marko Tervonen

Cobra Speed Venom ei ole ruotsalaiselle The Crownille paluun jälkeinen vaikea kolmas albumi vaan se todellinen paluu.

Miten on mahdollista, että The Crownin paluusta on jo yhdeksän vuotta?

Tämä tuli mieleen, kun yhtye ilmoitti julkaisevansa kymmenennen levynsä. Samalla bändin toinen tuleminen on kestänyt yhtä kauan kuin sen ensimmäinen aikakausi vuosina 1995–2004.

Hämmästelemme tätä, kun yhtyeen ruotsinsuomalainen kitaristi, englannilla suomeaan terästävä Marko Tervonen vastaa Skype-puheluun keskellä ystävänpäivää.

– Totta! Perkele! Ei tosin olla ehditty tehä yhtä montaa levyä tällä kierroksella, Marko huudahtaa nauraen.

– Kyllä tässä on itekin heränny siihen todellisuuteen, että aika kauan tässä on painettu menemään. Viime vuosina on tosin ehtinyt pysähtyä miettimään ajankulua vielä vähemmän ku alkuaikoina. Ehkä nämä ovat niitä hevin ruuhkavuosia? Toista se oli joskus vuonna 1995, kun äiti makso kaikki laskut, ite asui kotona ja otti vaan passin ja hammasharjan povariin ja katosi pariksi viikoksi rundille. Se ei vaatinu ihan samanlaista sumplimista!

Marko kertoo bändin olevan treeniksellä ja keikoilla edelleen kuin joukko teini-ikäisiä metallihulluja. Tämän hintana on pakko järjestää koko elämän palapeli niin, että bänditoiminta on ylipäänsä mahdollista.

– Totta kai kaikille on tullu perhettä ympärille, ja se luo omat haasteensa. Välillä on aika vittumaista yrittää parsia kasaan sellanen schedule, että saadaan koko porukka vetämään treenit yhdessä.

– Ei tälläsen intohimon ja duunin yhdistäminen ole mikään living the dream situation. Duunipaikat antaa sulle sen viis viikkoa lomaa vuodessa, ja siinä saa sitten miettiä tarkkaan, pistääkö sen perheeseen vai bändiin. Vai puoliksi. Jos reality ei oo tossa kohdassa hallussa, on parempi olla rehellinen itelleen ja panostaa vaan yhteen asiaan.

– Me ollaan onnistuttu järjestämään asiat niin, ettei perheiltä ole tullut koskaan mitään ultimatumeita. Onneksi oma kolmetoistavuotias poika on myös kiinnostunut näistä metallijutuista. Se saa sitten joskus periä isänsä empiren!

Perhe ensin ja huvit sitten? Vai päinvastoin? Vai löytyykö joka suunnalta täysi ymmärrys toisen leirin suhteen?

– Tärkeintä on löytää se oikeenlainen balance, you know. Eli näiden haastisten jälkeen on hyvä hakea ystävänpäiväkukat vaimolle, niin balance säilyy, Marko naurahtaa.

– Paskin mahdollinen tulos on se, että bändiä pyöritetään väkisin perheen rinnalla ja se musa on vähän mitä sattuu. Tai vielä pahempaa on, jos perhettä pyöritetään bändin rinnalla ja skidit kasvaa isoiksi ennen kuin huomaatkaan. 

Kovin titteli! Kovin kansi!

The Crownin uusi albumi on kaikkea muuta kuin väsyneiden perhesetien harrastelevy. Ennen kuin levyn musiikista puhuu kuitenkaan sanaakaan, on todettava yksi tosiasia: metallialbumille ei voi suoda juuri kovempaa nimeä kuin Cobra Speed Venom.

– Se on aika helvetin luja nyrkinisku suoraan päin näköä, vai mitä? Marko nauraa.

– Magnuksella [Olsfelt, basso] oli tämä titteli mielessä jo joskus Hell Is Heren [1999] tai viimeistään Deathrace Kingin [2000] aikoihin. Ei vaan saatu mitenkään tehtyä sopivaa biisiä tolle tittelille. Se jäi sitten muhimaan 18 vuodeksi.

– Nyt kun Henrik [Axelsson, rummut] liittyi bändiin, titteli nousi jotenkin taas esille. Henrik sanoi, ettei tällaiselle tittelille vaan saa säveltää paskaa biisiä, joten tehtiin sitten about rajuin biisimme ikinä.

– Ei se nimi mikään vitsi kuitenkaan ole. Senkin vaikutelman voi varmaan saada, että tässä heitetään nyt paskaa hevikliseiden päälle. Kyllä tolla tittelillä on iso tarkoituskin, ja sen saa selville viimeistään sanoista.

Jos albumin nimi on kovimpia ikinä, samaa voi sanoa harvinaisen yksityiskohtaisista kansista, jotka tekevät otsikolle täyttä oikeutta.

– Ne kannet on sellanen pikkunen counter reaction kaikkea sitä vastaan, mitä musamaailmassa tapahtuu just nyt. Ainakin itteä ottaa päähän, kun nykystandardi on se, että kansitaiteista näkee korkeintaan minimaalisen pienen thumbnailin jossain Youtuben tai Spotifyn nurkassa. Ite oon tottunu siihen, että levyjä katotaan vinyylimitassa ja ne kannet on täynnä jos jonkinlaista detailia. Nykymeininki ei juuri rohkase panostamaan kansiin. 

– Me taas ajateltiin, että vitut siitä. Panostetaan vaikka vaan vittuillaksemme tuplasti enemmän! Sitten pistettiin Christian Sloan hommiin. Se teki kaiken alusta alkaen kynillä ja viljeli koko death waveä kuvaavan teoksen niin tuhannen täyteen detaileja, että kansi on sitä parempi, mitä isompi se on, Marko myhäilee.

Nämä tuotantoarvot mahdollistuivat reilu vuosi sitten, kun The Crown teki uutta levyä valmistellessaan eräänlaisen kotiinpaluun: lafka vaihtui Century Mediasta tutuksi Metal Bladeksi.

– Tehtiin Century Medialle kaks levyä, ja sen jälkeen meidän kontrahti oli… expired, Marko toteaa.

– Kun me tultiin vuonna 2009 takasin, meille oli tosi tärkeetä kokeilla jotain ihan uutta. Ei haluttu palata siihen ihan samaan, mihin oltiin viis vuotta aiemmin jääty. Century Media tuli just oikeeseen kohtaan. Sen jälkeen meillä oli viimein jonkinlainen verrokki ja tiedettiin, mitä saadaan mistäkin.

– Sitten kun luonnosteltiin tätä uutta levyä, tehtiin heti ekana yks tärkeä päätös: me haluttiin tehdä levy kunnon studiossa. Mentiin testaamaan Studio Fredmania, äänitettiin siellä pari biisiä tällä kokoonpanolla, ja kun me kuultiin ne valmiina, tiesin heti, että nämä lähetetään Metal Bladelle. Deathrace Kingin spirit oli vahvasti läsnä.

– Se tuntu just oikealta. Siellä on vieläkin töissä samaa väkee, jotka autto meitä bändin alkuaikoina ihan kaikessa. Vaikka Century Media teki paljon oikeita asioita, ei tollasta kemiaa tai historiaa vaan synny muutamassa vuodessa.

Se perkeleellinen sisin!

Helvetillisen komeilla kansilla, vähintään yhtä tiukalla otsikolla ja oikealla lafkalla ei tietenkään tee mitään, jos albumin sisältö ei matkaa yhtä isoilla kuolemanaalloilla.

Cobra Speed Venomin kohdalla tästä ei tarvitse huolehtia: levy lyö itsensä suoraan The Crownin parhaiden ja ennen kaikkea tiukimpien levyjen joukkoon.

– Sanotaan vaikka näin, että jos noita kahta edellistä levyä kattoo nyt myöhemmin, me yritettiin ehkä vähän liiankin tosissaan tehdä ne ihan eri tavalla kuin yleensä. Vaihdeltiin faileja sähköpostitse, kasattiin biisejä näkemättä toisiamme, ei varsinaisesti edes treenattu yhdessä ja mentiin tollasen digital workingin jälkeen vaan suoraan studioon. Kyllähän ne on ihan hyviä, mutta niistä huomaa harvinaisen selvästi, että tän bändin voima on siinä, että tehdään asioita oldschoolimmin. 

– Jo Doomsday Kingdomilla [2009, laulajana Johan Lindstrandin sijasta Jonas Stålhammar] tajusi, miksi koko homma ei menny ihan täysin nappiin. Tän bändin voimavara vaan on siinä, että treenataan samassa paikassa, vedetään jutut purkkiin studiossakin yhdessä ja luetaan toistemme kasvoilta, kun homma menee päin helvettiä tai just niinku pitää. Ei vaan otettu siitä opiksi.

– Sitten kun tehtiin Death Is Not Deadiä [2011], me alettiin kyllä treenata yhdessä, mutta suunnilleen puolessavälissä hommaa Janne [Saarenpää, rummut] päätti muuttaa Jenkkeihin. Se sai töitä Applelta, ja siihen ne treenaamiset sitten jäi. Vedettiin koko homma raakana studiossa ja soitin sitten vielä rummutkin ite. Se oli ihan hullua!

Markon mukaan Cobra Speed Venom suorastaan pursuaa tunnetta, että ote on nyt täysin päinvastainen. Jo ensitahdit näyttävätkin deathin, thrashin, punkin ja jopa grindin raja-aitojen kaatuilevan yksi toisensa perään.

– Kyllä! Me löydettiin taas se old school -tapa tehdä asioita. Siitä löytyi se pitkään kaivattu kutosvaihde kaikkeen.

– Tänä päivänä on aika helppoo tehdä levyjä. Voi tehdä levyn himassa, vaikka keittiössä läppärin ääressä, jos haluaa. Monet bändit tekee niin, ja ymmärrän kyllä miksi. Me ei haluttu tehdä mitään keittiölevyä. Me haluttiin tehdä The Crownin kuuloinen levy. Kun mentiin studioon, me oltiin niin itsevarmoja, että haluttiin vangita the whole performance. Ei hioa paskasta konvehtia vaan kuulostaa just siltä, että me voidaan vetää samat jutut myös livenä.

– Kaiken huipuksi meillä on nyt taitava ja motivoitunut rumpali, joka ei todellakaan kieltäydy, jos biisi vaatii puolet kestostaan blastbeatiä. Puhumattakaan Robinista [Sörqvist], joka on niin kova lead guitarist, etten tiedä, ollaanko me itekään ees tajuttu sitä vielä. Nää jätkät on iso key factor siinä, että tän levyn sisin soi nyt niin perkeleen lujaa.

Melankolian maaottelu!

Hieman ennen vuodenvaihdetta Marko astui samaan tilastoimisansaan kuin niin moni muukin ja julkaisi Facebookissa Spotifyn vuosilistat, jotka paljastivat hänen kuunnelluimmat bändinsä vuodelta 2017.

Markon listalla komeilivat nimet Morbid Angel, Deicide, Paradise Lost ja Type O Negative.

– Multa kysytään aika usein, mikä on se influence tai inspiration, joka mua ajaa eteenpäin. Siinä kohtaa yritän aina miettiä joitain tuoreempiakin juttuja, mutta kyllähän ne noi bändit on, jotka mulla kulkee aina mukana. Listat ei vaan valehtele. Kuuntelen kaikkea, mitä mulle suositellaan, mutta palaan aina näihin.

– Minä, Magnus ja Johan ollaan eletty death metalin historiaa 90-luvun alkuaikoina ja kehitetty samalla soft spot Paradise Lostin ja Type O Negativen eksoottiseen melankoliaan. Tuo kaikki on meidän selkärangassa niin syvällä, ettei sitä kannata yrittää repiä pois.

The Crownin on aina tehnyt erikoiseksi myös se, ettei sen melodiakieli ole kovin ”ruotsalaista”. Itse asiassa mistään mitään tietämätön saattaisi helposti lyödä bändin maailmankartalla Suomen puolelle. Syy tähän löytyy tietysti jo bändin nykyisten ja entisten jäsenten sukunimistä. 

Marko kertookin juurtensa Suomeen olevan niin lujat, että sen pitää kuulua myös musiikissa.

– Ne 10–12 ensimmäistä vuotta elämässä pistää tällaset jutut syvälle kenen tahansa veriin. Kyllä sen huomas jo way back lapsuudessa ja kavereissa, miten Ruotsi ja Suomi on niin lähellä ja silti niin kaukana toisistaan. Mun vanhemmat on suomalaisia, ja lähimmät kaveritkin oli siihen asti, kun olin about täysi-ikäinen. Kotona katottiin samat Tuntemattomat kuin Suomessa, kuunneltiin suomalaista musiikkia ja oltiin aika kaukana ruotsalaisesta traditional folkista, joten ei ole ihme, jos se melankolia elää tekemisissä vieläkin.

– Et tiedäkään, miten monesti ollaan kelailtu, mikä sen Suomen ja Ruotsin eron tekee. Samassa pohjoisessa perslävessähän me kuitenkin eletään. Siihen ei vaan ole oikeaa vastausta. Tai jos on, niin siihen vaaditaan pakki kaljaa ja paljon aikaa ennen kuin aletaan olla oikeiden vastausten äärellä, Marko nauraa. Lopulta mies päätyy nimeämään niin ruotsalaisen kuin suomalaisen melankolian mestarit. Niistäkin löytyy odotetusti yhdistäviä tekijöitä.

– Kovin sielunmaisema ruotsalaisessa musassa ei taida löytyä metallista vaan popista. Kent oli ihan omaa luokkaansa tässä atmosfäärissä. Ei ihme! Sielläkin taisi meinaan olla porukassa suomalaisia juuria.

– Suomalaisista taas Sentenced on ollut aina yksi tärkeimmistä bändeistä mulle. Kuunnelkaapa vaikka Cobra Speed Venomin tokavika raita Where My Grave Shall Stand. Se jos mikä paljastaa, miten iso soft spot se bändi mulle on. Olin viedä asian niin pitkälle, että olisin halunnu sille biisille suomenkielisen tittelin. Sanotaan näin, että muu bändi ei jostain syystä innostunut asiasta ihan yhtä paljon. Ei mennyt läpi, perkele! 

Julkaistu Infernossa 3/2018.