Bändinne edeltävästä Aeons Black -kokopitkästä on ehtinyt kulua jo yhdeksän vuotta. Miksi uuden God Ends Here -levyn saaminen pihalle otti näin kauan?
– Suurin syy viivästykseen oli yksinkertaisesti sopivan kokoonpanon vakiinnuttaminen, basisti Tony Östman kertoo.
– On tietysti täysin selvää, että meillä ei ollut alkujaan aikeita venyttää hommaa näin pitkälle.
God Ends Here on Aeonin mittapuulla massiivinen ja eeppinen julkaisu, joka sisältää jopa sinfonisia vaikutteita ja entistä harkitummilta tuntuvia kappaleita.
Levyn rakenne ja monet lyhyet välisoitot saavat aikaan mielikuvan, että kyseessä olisi konseptialbumi. Onko näin?
– Levyltä löytyy kieltämättä selkeästi toistuvia teemoja, mikä tehtiin aivan tarkoituksella, mutta en lähtisi kutsumaan sitä puhtaaksi konseptialbumiksi. Meillä oli mielessämme tietty kaava, jolla kappalejärjestys valittiin, joten siinä mielessä kiekkoa voi varmasti kutsua konseptuaaliseksi.
Aeon on vaihdellut vuosien varrella jäseniään tiuhaan tahtiin. Erityisen merkittävää vaihtelu tuntuu olleen rumpalin pallilla, jolla on istunut vuosien mittaan Nils Fjellströmin (Nordjevel, ex- Dark Funeral) ja Timo Häkkisen (ex-Sotajumala) tasoisia alallaan arvostettuja soittajia. God Ends Herellä rumpuja takoo Fjellströmin paikkaajaksi Dark Funeraliin hankittu Janne Jaloma, joten laatu säilyy yhä korkeana.
Onko Aeon jonkinlainen death metalin Spinal Tap, vai miksi rummuissa käy vaihtelu?
– Ehkä olemme, mutta ainakaan toistaiseksi kukaan ei ole vielä syttynyt tuleen, Östman nauraa.
– Minulla ei ole tähän kysymykseen yhtä hyvää vastausta. Tällä kertaa päädyimme käyttämään sessiorumpalia, mikä tuntui meistä hyvältä ratkaisulta.
Uuden albumin nimi herättää mielenkiintoa. Mitä tarkoitatte siinä esiintyvällä jumalalla?
– Järjestäytynyttä uskontoa, yhteiskuntaa… oikeastaan ihan mitä vain. Kukin voi löytää nimestä ihan mitä haluaa ja miettiä sen kaiken loppua.
Aeon ei kuulosta perinteiseltä ruotsalaiselta death metal -bändiltä, mikäli ajatellaan totuttua Göteborg/Tukholma-akselia, vaan yhtyeen tyyli pohjaa selkeästi 1990-luvun yhdysvaltalaiseen kuolomurinaan.
– Olemme soittaneet muutamissa treeneissä HM-2-pedaalien kanssa, mutta musamme ei kuulosta kovin ruotsalaiselta. Emme ole kuitenkaan tunteneet oloamme ulkopuolisiksi. Pikemminkin niin on Ruotsin ulkopuolella, jos jossain.
Julkaistu Infernossa 10/2022.