Raivoa, kuten kaikkia elämän perustavia tunnetiloja, on hankala laskostaa luovaan ilmaisuun niin, että teho säilyisi yli vuosien. Samoin kun lukemattomien esimerkkien kautta on tullut oppi tästä ”säännöstä”, on tullut luotto yhteen sen kirkkaista poikkeuksista – Raised Fistiin. Jo seitsemäntoista vuotta toiminnassa ollut luulajalaispumppu on nähnyt limupunkin, streittarihooseen, nu-metalin, Göteborg-soundin ja mustakynsiemoilun uhon ja tuhon muuttamatta juurikaan tapaansa tutkia, käsitellä ja ennen kaikkea päästää irti räjähtävä raivonsa.
Musiikillinen tapa tuoda se esille on toki vuosien saatossa liikehtinyt, kun Raised Fist on raivannut pitkää tietä puhtaasta punk-hardcoresta kohti metallisempaa, ajoittain melodisempaakin sointia. Mutta tällaiset rajahuomiot ovat ainoastaan tyylidetaljeja, genrenatsin betasalpaajia.
Tiivistettynä Raised Fistin raivossa on ensinnä kyse laulumies Alexander Hagmanin vihaa, kiivautta ja katkeruutta hillittömillä energiatasoilla puskevasta Äänestä. Toiseksi sitä olennoivat rytmikkäät riffivallit, jotka piukassa yhteensoitossa asetellaan aina hieman eri poljennolla Hagmanin äänen pönkäksi. Muuttujat eivät ole suuria, mutta eipä niitä osaa kaivatakaan.
Etenkään kun ollaan tässä, Pakkahuoneen hitaasti täyttyvän tiilivuorauksen sisäpuolella.
Alexander Hagman on joskus todennut, että yhtyeensä hyökkää keikalle vaikka rautaoven läpi. Lavalla halun huomaa jo keski-ikäistyvän viisikon toimissa kirkkaana. Bändi soittaa tiukasti, energisesti, vapautuneesti. Etenkin rumpali Matte Modinin vaivatonta toimintaa on lysti seurata, kun sekä Sound of the Republicin haastavammat kompit että alkutuotannon suorempi taonta luonnistuvat raudanlujaan malliin.
Valkoiseen I Curse the Day You Were Fucking Born -hihattomaan sonnustautunut Hagman, ihmistekoinen ydinreaktori, on huomion alati säntäilevä keskipiste. Raivo on kaikessa tekemisessään läsnä. Lihakset pullistelevat, silmäkulmat kurtistuvat vihan väänteeseen. Lentopotkut lähtevät elastisina, kaulasuonet sykkivät ja ääni kuohuu kuin lentokoneen suihkumoottorista. Jokapäiväiseksi lenkkeilijäksi tunnustautunut laulaja laukkaa lavalla metrimäärän, joka ilmoitettaisiin matkamittarissa nelinumeroisena. Tämä tietysti kuuluu jossain määrin laulusuorituksessa: ääni raspaa, ei aina saavuta oikeita ”nuotteja” (sikäli kuin niistä kehtaa Hagmanin kohdalla puhua) ja takeltelee sanojen kiitettävän nopeatempoisessa rytmityksessä.
Välispiikeissä ongelmaa ei ole. Woundsin Hagman alustaa koskettavalla mikronovellilla kuolleista ystävistään, jo seuraavan biisin pohjiksi hän saarnaa terrorismin haamusta. Tarinointi traagisista ajoista ja unettomista öistä Words and Phrasesin alla lipuu ulkoa opetellun oloiseksi, tuntuu että mies olisi lasketellut täsmälleen samoja sanoja jo reilun vuoden takaisessa keskiyön haastattelusessiossa. Vaikka bändi on ottanut nimensä Rage Against the Machinen Know Your Enemystä ja sen tarkoitusta henkivästä ”Born with insight and a raised fist” -rivistä, suora politikointi menee ohi maalin. Miksi jauhaa Ruotsin eduskuntavaalien tuloksesta ja äärioikeiston vaaroista, kun alla kuhisee hikipäinen yleisö, joka odottaa vain seuraavaa musiikillista täsmärakettia?
Kaltaistensa hc/punk-pohjaisten pumppujen tavoin tekemisestä nauttiva viisikko on tällä kertaa Suomessa ilman uuden levyn tukea. Koska viimevuotiset esiintymiset Provinssirockissa, Scooprockissa ja Nosturissa jäivät väliin, yhtyeen toivoi käyvän läpi uutterasti viimevuotisen, tarttuvan ja monipuolisen Veil of Ignorancen materiaalia. Väärä toive. Settilistan komisteena on yllättävänkin tasainen biisikattaus aina Fuel-esikoiselta (1998) Sound of the Republicin (2006) ja Veil of Ignorancen raavaampaan ilmaisuun. Livesoundiin paketoituna materiaalissa ei kuitenkaan huomaa sitäkään tyylieroa kuin levyllä. (Myönnetäänpä silti, että kyllähän City of Coldin ja Disbeliefin kaltaisten altakulmaisten lanojen puuttuminen riipii.)
Jos kappalelistasta haluaa hakea yhteistä nimittäjää, sellaisena voi nähdä keskitempoiseen, jyhkeään ainekseen painottumisen. Sound of the Republicin nimikappaleen, Woundsin, Killing Itin, Friends and Traitorsin ja Words and Phrasesin kaltaisilla vedoilla on yhtyeen levyillä oma paikkansa, nyt tämä järjestys haastetaan laittamalla ne samaan riviin. Joillekin biiseille ratkaisu näyttää vihreää, esimerkiksi aavistuksen kiilannut Killing It soi livenä muheammin ja verenmakuisemmin kuin studiotallenteella, vaikka hassusti acappellana alkaakin. Some of These Times on aina soidessaan yhtyeen keikkasetin ylin kärki, niin nytkin. Toiset ”hiturit” saavat keikan hetkellisesti latistumaan, kun välistä puuttuvat ne todelliset vauhtitikkaukset. Livesoundin ansiota on toisaalta, että bändin uusimpien raitojen paljon porua herättäneet ”Linkin Park -vaikutteet” paljastuvat luutuneimmallekin puristipuupäälle viimeistään nyt täydeksi illuusioksi.
Vaikka Hagman jaksaa tälläkin keikalla puhista kitaristi Daniel Holmgrenin tamperelaisista sukujuurista, mitään hulvatonta timanttikultaturboesitystä yhtye ei suomalaiselle ”kotiyleisölleen” äidy veivaamaan, eikä muutenkaan ota erityisen läheistä kontaktia yleisöön. Viisikymmentä minuuttia ja tusina biisejä kahdella encorella pitää keikan kompaktina, vaikka monet timanteista jäävätkin reserviin.
Rontti neljä vuotta sitten Ilosaarirockin kolmoslavalla koettu, Raised Fistin kertaheitolla liveorkesterien aateliin siivittänyt Pyhä Jysäys ei siis toistu, mutta esitys näyttää yhtyeen toisen kantin, korkean rutiinitason. Dedication ei levynnimenä suostu tuntumaan tippaakaan kornilta tämänkään päivityksen jälkeen.
Illan aloitti Medeia, jonka Meshuggah-jurnutuksilla syvennetystä äärimetallista on aina yhtä tuskaista yrittää saada mitään irti. Onhan tuossa karismaattinen vokalisti ja kielisoittajilla komealta soundaava mureuden ja selkeyden liitto, mutta yhtyeen tapa hukuttaa vähäisetkin teknis-melodiset koukkunsa soundin matriisiin tuntuu aina vain siltä yhdeltä ja samalta nykyhevimetallin ikävimmältä ilmiöltä: biisien ja riffien kuolemalta.
Teksti ja kuvat: Mikko Kuronen