Bobby ”Blitz” Ellsworthin hektinen puhe tuo vankasti mieleen Joe Pescin gangsteriroolin Mafiaveljet-leffassa. Laulusolistilla on muitakin ihailtavia ominaisuuksia, etenkin 57-vuotiaaksi aggressiivisen syövän ja aivohalvauksen selättäneeksi heviveteraaniksi.
Hän on innokas, energinen, avoin, huomaavainen ja myös kuuntelee. Kaiken muun lisäksi Blitz on tolkuttoman hauska ja viihdyttävä naureskelija. Ei ihme, että basistiaisapari D.D. Verni kastoi nuoren Bobbyn ”sähikäiseksi”. Vaikka mies vastaa välillä mitä sattuu, turina on verratonta.
Ensimmäiset mielikuvat Overkillistä ovat periksiantamattomuus ja energia. Tämä on Ellsworthille keskeinen lähtökohta.
– Ylpeytemme kumpuaa jääräpäisyydestä. Ajatella, että meillä on yhä virtaa jatkaa yli 30 vuoden jälkeen ja olla vieläpä relevantteja. Viimeisimmällä New Yorkin -keikalla esittelin bändin: ”Olemme Overkill, eläkeläisten ylpeys kaikkialla maailmassa.”
Musiikillisesti yhtyeen tunnistaa tarttuvista riffeistä, toisen alkuperäisjäsenen Vernin kumuavasta bassosta ja etenkin Blitzin pistävänä raakkuvasta laulusta. Soundista pidetään kiinni.
– Tietenkin! Ei meidän tarvitse löytää enää itseämme. Olemme aina tienneet, mistä on kyse, keitä olemme. Emme ole identiteettiään vielä 30 vuoden jälkeenkin etsivä taiteilijaseurue. Itsensä uudelleen löytäminen tulee sisältäpäin. Itsensä tunteminen tuo vapautta. Voi tehdä jotakin koska tykkää siitä. Ja meillä on aina hymy naamalla!
– Vaimoni tapaa sanoa keikoillamme, että siellä Bobby ja kaverit hymyilevät rivissä kuin pikkupojat sirkuksessa. Tuo on mahtava kosto elämälle!
Eikä musiikkia kannata tehdä rahan takia, sen tietää yhtyekin.
– Miksi tehdä väkisin jotakin, joka ei edes ole kovin suosittua. Naurettava ajatus! Ei meidän genressämme tehdä musiikkia työnteon takia vaan silkasta rakkaudesta. Tuo ulottuu yksittäisten levyjen ja huippukohtien tuolle puolelle, se on koko elämä, ei ura tai työ. Kaikki liittyy bändiin. Teen vuoden jokaisena päivänä jotakin, mikä liittyy jollakin tavalla Overkilliin. Mietin kiertuehenkilökuntaa, paitaprinttejä, suunnittelen uutta. Tämän kaiken takia hommassa on koko ajan positiivinen vire.
Syvä rakkaus lajiin sekä newjerseyläinen sitkeys pitivät Overkillin säännöllisessä julkaisukannassa myös vuosituhannen vaihteen ympärysvuosina. Bändi on latonut levyä tiskiin tasaista tahtia, tuore The Grinding Wheel on jo sen 18. studioalbumi. Tämä tarkoittaa studiolevyä suunnilleen joka toinen vuosi. Ja vaikka tyyliin on tullut lisäsävyjä, perussapluuna on pysynyt koko ajan samana. Ei grungea, ei countryrockia, ei koneita. Pikametallia.
Kysymykseen siitä, tuliko koskaan mieleen tehdä elämässä jotakin muuta, Blitz vastaa tarinalla.
– Olimme joskus 90-luvulla kiertueella Itä-Euroopassa. Istuimme D.D:n kanssa muistaakseni jonkin ukrainalaisen hotellin aulassa juttelemassa. Valmistauduimme äänityksiin ja kysyin: ”Mitä tuumit uudesta levystä?” D.D. vastasi: ”Siitä tulee Overkill-levy. Eihän me nyt perkele lähdetä keksimään pyörää uudelleen.” Hän jatkoi: ”Blitz, olemme olleet menneen talven lumia vuodesta 1994, eikä ole mitään vaarallisempaa kuin kaksi newjerseyläisjätkää, joilla ei ole mitään menetettävää.”
– Ajattelin, että onpa mahtava periaate! Voimme heittää roskikseen kaiken sen, minkä vuoksi jengi ylipäätään haluaa musabisnekseen. Me vain soitamme ja olemme vaarallisia, koska haluamme tehdä niin! Sisumme ja 90-luvulta selviämisemme on paljolti tämän periaatteen ansiota.
New Jersey on seutua, jonka työmoraali on perinteisesti korkea.
– New Yorkin siirtolaiset työntyivät sinne, ja isovanhempiemme työn arvostaminen on päätynyt meille. Olemme ajatelleet Overkilliä tavallaan bisneksenäkin, ja saimme tuottoa jo Feel the Fire -debyytin [1985] aikaan. Vuodesta 1987 Overkill on ollut minulle pääasiallinen tulonlähde. Rakensimme bisneksiä bänditoiminnan ympärille, studiota tai muuta. Ja olen minä välillä myynyt autojakin…
– Kun 90-luvulla oli hankalaa, rahavirta totta kai pieneni. Saimme silti tehdä mitä halusimme, osin näiden oheisbisnesten ansiosta. Eli ei se pelkkää periksiantamattomuutta tai kovapäisyyttä ollut. Tuon ansiosta saimme maksettua laskut ja saatoimme maksaa myös meille työskenneille ihmisille.
Oma kosketukseni Overkilliin katosi täysin 1990-luvun alkupuoliskolla. Vuosien 1995–2007 levytykset kattava Historikill-boksi palautti kuitenkin onneksi yhtyeen erinomaisuuden mieleen.
– Yhdeksänkymmenluku oli vaikeaa aikaa ja aloimme manageroida touhuamme itse. Toisin kuin moni muu bändi, emme vetäytyneet kellariin vetämään röökiä ketjussa ja ihmettelemään, miksi nerokkuuttamme ei arvosteta.
– Vaikka Rolling Stone -lehti väitti metallin olevan kuollut, meidän ei ollut pakko uskoa sellaista. Tiesimme musiikin arvon, mutta meidän piti keksiä uusia tapoja saada se kuuluviin. Metalli palasi maan alle. Emme olleet muutenkaan koskaan kovin tukevasti sen pinnalla, joten prosessi oli meille aika simppeli.
– Olen noista levyistä todella ylpeä, sillä ne tehtiin hankalissa olosuhteissa. Teimme levydiilejä eri firmojen kanssa, niitä meni vuoronperään nurin ja uusia perustettiin. Pysyimme koko ajan yhden askeleen edellä. Raukeavaa diiliä paketoitaessa seuraava odotti jo allekirjoitusta.
Vanha tahko pyörii
The Grinding Wheel on iskevä levy. Energiaa, vimmaa ja ronskia tarttuvuutta riittää. Tämänkin taustalla ovat ”sukurasite” ja kotiseutu.
– No, siinä on tuota New Jerseyä… Setämme olivat ”fellas”, ja sieltä tulee periaate, että tehdään työt kunnolla ja pidetään naama ummessa. Tilaisuudet käytetään hyväksi, ja kun jokaista mahdollisuutta pitää viimeisenä, siihen panostaa täysillä. Tällöin lopputulos on hyvä. Tähtäämme joka kerta voittoon, emme tappioon. Hyvinäkin aikoina täytyy hyödyntää mahikset parhaalla tavalla. Overkill pyrkii pärjäämään kisassa, myös itsemme kanssa.
– Ja varmaan tässä kanssani jutellessa huomaatkin, että meillä on paljon periaatteita… Ne ovat kuitenkin avautuneet vasta tässä jälkikäteen. Niistä ei ole sovittu tai keskusteltu. Itse näen nämä toimintatavat vain katsomalla taaksepäin.
Huomio, että nyky-Overkill sekä kuulostaa että ei kuulosta vanhalta itseltään, on Blitzin mielestä hyvä. Bändi on kehittynyt ja muuttunut mutta pysynyt lestissään – vieläpä kopioimatta itseään.
– Yksi pahimpia juttuja on jos joku sanoo: ”Te OLITTE hyvä bändi.” Sehän on loukkaus, heh heh! Jos voimme olla tänäkin päivänä kurantteja Overkill-leiman alla, mikä sen hienompaa.
– Biisit kuten Grinding Wheel ja Mean Green Killing Machine voivat tuntua tutuilta. Kun kappaleeseen onnistuu ujuttamaan jonkin uuden elementin, oli se sitten punkkia, rockia tai heviä, mahdollisuudet hyvään lopputulemaan ovat käsillä.
– Mutta Overkill on Overkill. Olen 57-vuotias! En edes halua, että minua pidettäisiin 19-vuotiaana. Olen omanikäiseni, ja siinä on arvoa vuonna 2016.
Vielä on villihevosia
Blitzillä ja bändillään on ikäisikseen harvinaisen paljon energiaa. Kun kysyn, kuinka sen taltioiminen biiseihin ja levylle on muuttunut vuosien mittaan, vastaus on jälleen niin sanotusti tyhjentävä.
– Ostamme huumeita vain suoraan kemisteiltä, emme ikinä kadulta! Häh häh hää!
– Tämä on myös ylpeysjuttu. Rakastan kilpailua. Kiersimme Exodusin kanssa vuonna 2008. Gary Holt, mahtava esiintyjä, joka todella potkii perseelle, asteli lavalta alas Espanjassa ja lohkaisi minulle: ”Päihittäkääpä tuo.” Vastasin: ”Ihan vitun mielellään!”
– Studio on tietysti eri juttu. Pyrimme luomaan saman räjähdyksen myös äänityksissä. Rumpalimme Ron [Lipnicki] on kuin villihevonen. Sellaisen kanssa juostakseen on oltava itsekin villihevonen. Siinä on yksi syy, miksi me vanhat luuskatkin laukkaamme vielä täysillä.
Kuten useimmilla vuosikymmeniä toimineella yhtyeillä, Overkillin jäsenkirjoja on kirjoiteltu uusiksi moneen otteeseen. Nykyisellä roolituksella bändi on toiminut vuodesta 2005.
– Tämä on hyvä jengi. Olen mieluummin bändissä siihen täysin sitoutuneiden jätkien kuin joidenkin musiikillisten nerojen kanssa. Niistäkin on kokemusta. Tiedämme, että paras puolemme on energia, riffit ja tiimityö. Jos kaikki tykkäävät hengata keikan jälkeen, naureskella jutuille, siemailla viskiä ja heittää noppaa, bändi on luultavasti aika pirun kova. Meillä on keski-ikäisten oma poikakerho, jossa kaikilla on samat päämäärät.
– Mehän olemme lavallakin rivissä. Rummut ovat keskellä ja jokaisella on samanarvoinen paikka. Se on meidän versiomme jenkkifutiksen aloitusmuodostelmasta. Kun koemme bändin tiimiksi ja hengaamme yhdessä, tuemme toisiamme. Sen ansiosta levyistä tulee hyviä ja keikoista vielä parempia. Tämä rakentuu ihan luontevasti kaikenlaisten kepposten, futiksen töllöttämisen ja kaljoittelun kautta.
Aika monessa bändissä perhe voi osoittautua esteeksi vapaaherrain ajanvietolle. Blitzin vaimo ei kuitenkaan ole mustasukkaista sorttia.
– Heh heh, hän on osa bändiä! En tiedä muista, mutta meidän bussimme on aina ollut avoinna perheelle. Jos he haluavat tulla mukaan, he saavat tulla. Viime kiertueella vaimoni yllätti minut Saksassa pelmahtamalla paikalle aivan yhtäkkiä.
– Overkillissä bändi ei tule elämässä ensimmäisenä, vaan perhe. Tajuamme, mikä on oikeasti tärkeää. Emme tee ongelmaa perheasioista tai perheen ottamisesta rundille. Olemme liian vanhoja toisenlaiseen kuvioon. Tämä järjestely pitää kaiken tasapainossa ja eläminen on helppoa. Perheetkin saavat hienoja mahdollisuuksia nähdä maailmaa.
Tanssivat kappaleet
Yksi uuden albumin huomionarvoisimmista raidoista on Goddamn Trouble. Napakkatempoinen ralli tihkuu turhautumista, mutta ei suoranaisesti käsittele sitä.
– Tuo onkin hauska biisi… Kun sitä alettiin työstää, se oli todella raskas. D.D. oli väsännyt rytmiosaan sellaista näppäilyä, ja kun hän näytti sen Davelle [Linsk, kitara], tämä muunsi koko riffiin pikkaavaksi. Huomasin, että se kuulostaa ikivanhalta. Sen saattoi kuvitella banjolla soitettavaksi. Ihmettelin, miten tästä sekoilusta muka saa hevibiisin!
– Kun ryhdyin kirjoittamaan biisin sanoja, aloitin sen nuoren itseni perspektiivistä. Tuolloin ongelmanani oli lähinnä toosan saaminen, hah hah! Siltikin tuntui, että ongelmat kiertyivät toisiinsa isoksi vyyhdiksi. Pohdin, että mikäli löytäisin ongelmien syyn, potkisin sitä perseelle. Tajusin syypään olevan minä itse!
– Tykkään edelleen nopeista autoista, ja nuorena minulla oli vauhdikas Chevrolet. Muistelin, kuinka runnoin Deep Purplen Highway Staria mankkaan huutamaan. Tuollainen nostaa kivan virneen naamalle.
Hyvän Overkill-biisin sapluuna on edelleen sama. Kyse on hyvän meiningin, riffin ja melodian liitosta.
– Kaikki pohjautuu fiilikseen. Kappaleessa on hyvä laulumelodia, joka on naimisissa riffin kanssa. Ne ovat partnereita, joita ei ole pakotettu kimppaan. Ne tanssivat yhdessä koko biisin. Tuosta tulee se tunnelma, jonka havaitsin esimerkiksi Goddamn Troublessa, Finest Hourissa, Mean Green Killing Machinessä ja The Wheelissä.
– Avain on siinä, että aloitamme biisin samassa huoneessa: ”Tässä riffi, mitäs sille tehdään?” Tuosta eteenpäin voimme käyttää teknologiaa ja repiä biisin osiin tarkempaan viilaukseen. Hyvä biisi saadaan siten, että ollaan treeniksellä kaljakeissin kanssa, jauhetaan paskaa ja biisi tavallaan ilmestyy siinä turinan ohessa. Viikkoa myöhemmin päästään työstämään sitä paremmin.
Okei, biisit on tehty ja hyvä jengi kasassa. Sitten se maskotti, Chaly! Voiko olla enempää hevi kuin lepakonsiivillä varustettu sarvipäinen, kiiluvasilmäinen pääkallo…
– Heh heh, tämä on hassu juttu. Halusimme maskotin, koska Iron Maidenillä oli sellainen. Olimme aluksi Maiden-coverbändi, soitimme biisejä heidän parilta ekalta levyltään ennen kuin aloimme laatia omaa materiaalia. D.D:llä oli tuolloin joku fiksaatio Dracula-viittoihin. Ja kun sellaisen kanssa nostaa kädet ilmaan, näyttää ihan kuin olisi siivet. Hän mesoi joka ilta viitassaan näyttäen lepakolta.
– D.D. piirsi maskotin aluksi johonkin nenäliinaan. Nauroimme sille kippurassa! Se näytti siivekkäältä Kippari-Kallen päältä. Heh! Se oli aivan naurettava! Se kuitenkin kehittyi, ja Feel the Fire -debyyttimme teon tuoksinassa studiojäbä Alex Perialas sanoi tuntevansa taiteilijan, joka voisi piirtää sen puhtaaksi. Hän teki siitä valmiin, mutta pohjana oli oma mies viitassa!
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 1/2017.